Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Luin "suklaapuodin" vasta nyt, luettuani muita Harrisin kirjoja ensin. Arvostelut saivat minut ajattelemaan, että kyseessä on imelä kirja rakkaudesta ja kaikesta sellaisesta. (Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, mutta eiköhän jokainen Harrisista kiinnostunut ole sen jo ehtinyt lukea.)

Kirja on kaiketi niin kuin se luetaan. "Teos syntyy silloin kun sitä luetaan, ei silloin kun sitä kirjoitetaan", kuten Juhani Salokangas on kirjoittanut. Minulle "Pieni suklaapuoti" on kirja erilaisuudesta, yksinäisyydestä ja ihmisten ennakkoluuloista, ahneudesta ja ilkeydestä. Kirjan Vianne Rocher voittaa tilapäisesti, mutta uuden yksinäisyyden hinnalla; lopussa on jo selvää, että hän ei voi jäädä pikkukylään. Häviäjiä ovat jokikulkuri Roux, jonka vene poltetaan, pappi, joka paastoaa ja kitkee kaiken ympäriltään lapsuuden traumansa vuoksi (ja siinä menevät kukat ja mausteyrtit rikkaruohojen sivussa) ja jopa sitkeä vanha Armande, jonka täytyy kuolla voittaakseen.

Pappi on todella vaikea tapaus; hänen ainoa "ystävänsä" on halvaantunut edellinen pappi, joka petti pojan aikoinaan - poikana Reynaud löysi hänet köyrimästä äitiään sakastin lattialla. Nyt hän ilmeisesti koettaa sovittaa myös äitinsä ja papin synnit itseään kiusaamalla. Kirjassa ei kerrota, miten pappi viimeisen häväistyksensä jälkeen - hänet yllätetään suklaavarkaista - pystyy jäämään virkaansa; hänen innokkaat avustajansa, kylän tekopyhät rouvasihmiset, tuomitsevat hänet varmasti yhtä nautinnollisesti kuin hänen aikaisemmat uhrinsakin.

On hyvä tietää, että kirjassa "Karamellikengät" Viannen elämä pyöristetään, tässä tarinassa se vielä jää keskeneräiseksi.