Malcolm Gladwell: Leimahduspiste

Pitkästä aikaa tuli vastaani kirja sosiaalipsykologiasta. Ajattelin kyllä ensin, että kyseessä on mainos- ja markkinointialan oppikirja, ja hyvin tämä sellaisesta käykin, mutta herättää se ajatuksia monelta muultakin alalta - muun muassa Tampereen uudesta siisteyskampanjasta.

Kyse on siis trendeistä - miksi jostakin asiasta yhtäkkiä tulee trendi ja miksi se yhtä äkkiä hiipuu. Paras kirja aiheesta, lyhyempi ja paljon hauskempi, on Connie Willisin "Bellwether" (Kellokas), mutta se on romaani. Gladwell käsittelee nuorison tupakointia, graffitien poiston vaikutusta New Yorkin rikollisuuteen (tässä Tampereen siisteyskampanja tulee kuvaan), Paul Reveren ratsastusta ja Belgian koululaisten Coca Cola -myrkytysepidemiaa. Monien muiden esimerkkien ohella.

Monia asioita opin: 150:n säännön (yli 150 hengen ryhmät eivät toimi, koska ihmiset eivät opi tuntemaan yhteenkuuluvuutta isommissa joukoissa; isot koulut ovat huonompia kuin pienet). Yhdistäjien, tietäjien ja myyntimiesten vaikutus tuotteen tai idean leviämiseen. Yhdistäjät ovat ihmisiä, joilla on yheyksiä laajalti ja eri tasoilla, tietäjät asiasta kiinnostuneita, joiden sanaan luotetaan, ja myyntimiehet - myyntimiehiä. Vertaisryhmien merkityksen nuorison vaarallisissa harrastuksissa (vanhemmilla ei ole mitään vaikutusta; geenit ja vertaisryhmät määräävät, rupeaako nuori tupakoimaan, ajamaan ylinopeutta tai tekemään itsemurhan).

Ei yhtään hassumpi kirja sovellettavaksi tosielämään.

Sanna Negus: Pidä hunnustasi kiinni, Fatima!

Toimittajien ja historioitsijoiden kirjoittamilla kirjoilla on ilmeisiä eroja. En tarkoita moittia Negusta, joka on todella paneutunut kertomaan kaiken nyky-Egyptistä, mutta tuloksessa on tiettyä - no, pinnallisuutta. Kirjaan on pantu kaikki koptien historiasta yökerholaulajattariin, parlamentin kokoonpanosta naisten huivien käyttöön, salaisen poliisin kidutuksista egyptiläisten suosikkiruokiin. Negus tuntuu haastatelleen jokaista, joka on jotakin (ja monia, jotka eivät ole). Historiajaksojen parissa on henkilökohtaisia anekdootteja illanvietoista aviomiehen kanssa ja pyllyä nipistelevistä egyptiläismiehistä.

Alkuluvut islamista Egyptissä ja naisten asemasta ovat parasta ja kiinteitä antia. Lopun luettelot elokuvatähdistä ja muista esiintyjistä ja uuvuttavat prosenttiluvut parlamentin puolueiden kannatuksesta ovat raskaampaa puurrettavaa (ja vanhentuvaa tietoa; vaikka kirja on vuodelta 2005, tilanne lienee jo toinen).

Silti kelvollinen tietokirja Egyptistä, joka ei ole pelkkiä faaraoiden hautoja ja kiilusilmäisiä terroristeja.

Patricia McKillip: The Sorceress and the Cygnet

Pidän McKillipin kirjoissa kaikesta muusta paitsi hänen henkilönnimistään. Tässäkin kirjassa on henkilöitä nimillä Nyx Ro, Calyx Ro ja Corleu.

Ron huone pitää vanhaa valtaa muiden Holdien yllä. Ron tunnus on joutsen, Cygnet. Holdien tunnukset ovat samalla tähtikuvioita ja tarinoita. Tiekansan jäsen, Corleu, erottuu muista valkoisen tukkansa vuoksi. Tukan hän on perinyt mieheltä, jonka hänen iso-isoäitinsä kerran tapasi maissipellossa. Corleu on rakastunut Tieliin, tiekansan kauneimpaan tyttöön. Kun Corleun heimo päättää viettää talven deltalla, he joutuvat suolla ajattomaan paikkaan ja jäävät sinne ansaan. Corleu yrittää pelastaa heidät (ja varsinkin Tielin) ja sekaantuu tähtikuvioiden ja tarujen ketjuun. Tinuri, Sokea Lady, Tulikettu ja Tanssija haluavat anastaa Joutsenen sydämen ja Corleun on autettava heitä saadakseen Tielin takaisin.

Vastapuolella on Ro Holding, jota hallitsee Lauro Ro. Hänellä on kolme tytärtä, jotka eivät tunne isiään. Nyx Ro, taikavoimia etsivä tytär ja suonoita, tapaa Corleun ja haluaa voimat, joita Corleu tuo tullessaan. Kiista käy kuolettavaksi koko Ron huoneelle. Hyvää McKillipiä.

China Mieville: The Scar

Ensimmäisen henkeä haukkomaan panevan järkytyksen jälkeen, jonka "Perdido Street Station" aiheutti, olen ilmeisesti tottunut China Mievillen barokkiseen tyyliin ja ällistyttävään fantasiarikkauteen. Siitäköhän johtuu, vai meriaiheesta (olen aina pitänyt kovasti meriseikkailuista), että pidin tästä vielä enemmän.

Tapahtumat näytetään pääasiassa Bellis Coldvinen näkökulmasta. Bellis on eräänlainen Jane Eyre -tyyppi, joka on palkkautunut rangaistusvankeja Australiaan vievään laivaan tulkiksi, koska häntä ajetaan takaa. (Australia on luonnollisesti vertaus; Mieville käyttää Englannin historiaa kirjoissaan yllättäväksi muunneltuna). Merirosvot ryöstävät laivan, ja sen jälkeen seikkailut muuttuvat yhä henkeäsalpaavammiksi. Darwin-tyyppinen luonnontieteilijä, vampyyrejä , verenhimoisia moskiittonaisia, kansainvälinen vakooja... kaikkea, mitä voi pyytää.

"Perdido Street Station" käsitteli kriisejä (ja siinä rakennettiin kriisikonetta). "The Scar" käsittelee mahdollisuuksia (ja luonnollisesti siinä on mahdollisuuskone). Nimi kertoo; kaikilla kirjassa on - tai tulee matkan varrella - arpia, fyysisiä ja henkisiä. Jopa planeetalla on arpensa. Rakkaus arpeuttaa. Niin tekevät myös kunnianhimo ja viha. Haavat voivat parantua, arvet jäävät...

Peter Robinson: Pinnalla ja kätkössä

Pidän sekä Peter Robinsonista että Stephen Boothista, mutta sekoitan heidät aina keskenään. Niinpä minulla on uuden kirjan kanssa tiettyjä hämmingin hetkiä. Tämäkö on se maalaispoliisi, jolla on judoa harrastava kaupunkilainen työpari? Vai se, jonka työpari on raiskattu? Robinson on se, jonka työpari on raiskattu.

Tällä kertaa ylikomisario Alan Banks joutuu melkoiseen pyöritykseen. Kahden poliisipiirin alueella on kadonnut teinityttöjä, ja sarjamurhaajan epäillään olevan irrallaan. Juttu alkaa purkaantua, mutta käydä myös mutkikkaammaksi, kun perheväkivaltaa pakeneva nainen hälyttää poliisit vastapäiseen taloon, jossa tapellaan. Nainen on tutustunut vastapäiseen rouvaan ja todennut, että häntäkin pahoinpidellään. Niinpä hän heti uskoo, että naista hakataan. Paikalle tuleva poliisipari löytääkin vaimon kolhittuna eteisestä, mutta etsiessään pahoinpitelijää he löytävät kellarista enemmän ja pahempaa - surmatun teini-ikäisen.

Juttu menee pahaksi, vaikka sarjamurhaaja löytyykin tuoreeltaan - vai löytyykö? Amerikkalaiset jännityskirjailijat rakastavat sarjamurhaajia, mutta heillä ne ovat kahden peliä - murhaajan ja poliisin. Peter Robinson keskittyy siihen, miten moneen ihmiseen murhat vaikuttavat, ja miten kauan. Hyvää ja vakaata työtä.

Rudyard Kipling: Intian ylängöiltä

Löysin vuoden 1942 painoksen, Yrjö Kivimiehen suomentaman "Intian ylängöiltä" (mahtaako muita painoksia ollakaan?) vuosia sitten erään antikvariaatin takahuoneesta, hyllystä nimeltä "Matkakertomuksia", ja hinnoiteltuna pohjalukemiin. Tietysti koppasin kirjan mukaani. Vaikka en tiedäkään, olisiko lajittelija antanut kirjalle paremman arvon, jos hän olisi tunnistanut nimen Rudyard Kipling, olen aina tuntenut tiettyä, lievää ylpeyttä ja vahingoniloa tästä kaappauksesta.

Kipling oli 23-vuotias reportteri, kun hän julkaisi tämän novellikokoelman. Ei ihme, että novellit ovat perin epätasaisia. Toiset ovat järkyttävän rasistisia nykyajan näkökulmasta; toiset kevyitä raportteja raj:n elämästä. Jotkut ovat mestarillisia.

Kiplingin Intia käsitti upseerikerhot, raj:n seurapiirit, ja laajan, eksoottisen, yliluonnollisia ilmiöitä täynnä olevan Intian, joka varmaan värisytti englantilaisten selkäpiitä. "Pooreen Bisara" on tällainen, hiukan huitaisten tehty novelli rakkautta nostattavasta taikakalusta; Kipling kirjoitti myöhemmin huomattavasti vaikuttavampia novelleja intialaisnoituudesta. Valloittavan hauskoja ovat sellaiset sotilaselämää kuvaavat tarinat kuin "Lungtungpenin valloitus" ja erityisesti "Valkoisten husaarien pako", kuvaus rumpuhevosen ylösnousemuksesta.

Yllättävä pieni kappale on "Sadan surun talo", oopiuminkäyttäjän kertomus. Siinä on hiljaista voimaa. Samoin vaikuttaa "Muhammad Dinin tarina", neljän sivun kertomus lapsen elämästä ja kuolemasta. Tunnustan vilpittömästi, että kyynel pyrkii silmään aina, kun luen loppusanat:

"Niillä ei ole lainkaan vastustuskykyä, näillä mukuloilla", sanoi tohtori lähtiessään Imam Dinin asunnosta.

Viikkoa myöhemmin - vaikka olisin antanut paljon välttääkseni sitä - tapasin muhamettilaisten hautausmaalle vievällä tiellä Imam Dinin, joka erään ystävänsä seuraamana kantoi käsivarsillaan valkoiseen kankaaseen käärittynä pikku Muhammad Dinin ruumista.

Richard Holloway: Kuinka Raamattua luetaan

Tuli mieleeni lukea opaskirja aiheesta Raamattu, kun asia on päätynyt iltapäivälehtien lööppeihin asti. Oikean kirjan valitsin. Hollowayllä on paljon tietoa Raamatusta ja sen historiallisuudesta (ensimmäinenkin evankeliumi kirjoitettiin vasta, kun Paavali oli elämäntyönsä tehnyt, jote ei ole olemassa puhdasta Jeesuksen opetusta, vaan Jeesus-Paavali-sekoitus).

Raamatusta Holloway sanoo, että on kolme erilaista tapaa tulkita Raamattua. Ensimmäisen mukaan Raamattu on kirjaimellisesti Jumalan sanelema. Toisen mukaan Raamattu on ihmisten luomus, mutta Jumala on sen innoittanut. Kolmannen mukaan Raamattua on käsiteltävä kirjana ja etsittävä sen merkitystä kuten minkä tahansa kirjallisen mestariluomuksen; siitä itsestään. Tämä on Hollowayn tapa. Se antaa paljon ja mielenkiintoista ajattelun aihetta myös Hollowayn käsittelemien kohtien ulkopuolella. Suosittelen (sekä Raamattua kirjallisuutena että Hollowayn mielipiteitä siitä).

Carl Hiaasen: Tourist Season

Suomennettu nimellä "Vihreä kuolema", mikä osaltaan selittää, miksi en lue Hiaasenia suomenkielellä.

Shiverit, keski-ikäisten miesten moottoripyöräkerho, on tullut Floridaan. Yksi joukosta katoaa sen jälkeen, kun kaksi hengenpelastajaa on tullut auttamaan häntä meduusan pistojen vuoksi. Vain hänen fetsinsä löydetään (Shiverit käyttävät kaikki purppuranpunaista fetsiä), joten hänen epäillään hukkuneen.

Sitten löydetään kuolleena Floridan kauppakamarin jäsen. Hän on tukehtunut kumialligaattoriin. Tässä vaiheessa aletaan epäillä, että jotakin outoa tapahtuu.

Murhat käyvät yhä kummallisemmiksi, ja tekijäksi ilmoittautuu vallankumousryhmä nimeltä "Joulukuun yöt" Ryhmän johtaja on paikallisen sanomalehden reportteri, joka on päättänyt tyhjentää Floridan luonnonarvoja uhkaavista turisteista. Muut jäsenet ovat: seminoli-intiaani, joka on kostamassa seminolien kohtaloa, huumeita käyttävä entinen rugbyn pelaaja, joka vihaa valkoisia, ja kuubalainen pomminheittäjä, joka uskoo iskevänsä Castroon (jos Florida tyhjenee turisteista, tulot loppuvat ja kaikki kuubalaiset suuntaavat takaisin Kuubaan ja kukistavat Castron).

"Tourist Season" on Hiaasenin ensimmäinen kirja. Hän kirjoitti sen täynnä ääntä ja vimmaa (epäilen, että hullu toimittaja on hänen oma haaveminänsä) ja henkilöiden eriskummallisuus on jossakin määrin tahatonta. Myöhemmissä kirjoissa (vaikka Hiaasen on aina luonnonsuojelun puolella) absurdius lisääntyy. Tässäkin kirjassa on silti hetkensä (käärmeet loistoristeilijässä!).

Ääntä ja vimmaa

Kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta Kirjastosta

Kirja ilemstyi jo vuonna 2004, mutta minä törmäsin siihen nyt vasta. Niinpä kirjaluettelosta puuttuvat uusimmat teokset.

Useat kirjailijat ja suomentajat kirjoittavat suosikeistaan Keltaisessa Kirjastossa. Alussa Jarl Hellemann esittää krijasarjojen lyhyen historiikin. Kelpo kunnianosoitus hyvälle ja kestävälle kirjasarjalle, johon kuuluminen on kirjalle laadun tae; useissa antikvariaateissa on ovella kyltti: "Ostetaan keltaisen Kirjaston kirjoja".

Kirja-arvioinneissa tapasin monia kirjahyllyni tuttuja, joitakin, jotka haluan lukea ja toisia, joita tiedän karttaa. Ruokahalu kasvaa syödessä; olisin halunnut enemmän ja paksumman kirjan.

Tim Powers: The Drawing of the Dark

Nimessä on sanaleikki. Taistellaan pimeitä voimia vastaan, mutta taistelussa käytetään aseena tummaa olutta.

Brian Duffy on maailman kolhima, ikääntynyt palkkasoturi. Venetsiassa hän saa työtarjouksen; vanha velho nimeltään Aurelianus palkkaa hänet Wienin kaupungissa sijaitsevan majatalo-panimon ulosheittäjäksi. Brian on hiukan ihmeissään, mutta tarttuu tarjoukseen, koska palkka on hyvä. Wien on hänelle tuttu paikka; hän lähti sieltä kolme vuotta aikaisemmin, koska hänen sydänkäpynsä meni toisen miehen kanssa naimisiin.

Pian Brian on enemmän kuin ihmeissään. Kaikki tuntuvat haluavan tappaa hänet, ympärillä hyörii yliluonnollisia olentoja ja hän alkaa nähdä näkyjä kuun valaisemasta järvestä. Kun hän pääsee Wieniin, turkkilaiset ovat tulossa piirittämään kaupunkia ja hänen leskeksi jäänyt sydänkäpynsä on samassa majatalossa piikana. Brianilla ei ole rauhan hetkeä - varsinkaan sen jälkeen, kun kaupunkiin ilmestynyt viikinkiryhmä pitää häntä Sigismund-sankarina ja Aurelianus väittää hänen olevan uudesti syntynyt Arthur-kuningas.

Kirja on hauska. Varsinkin maailman murjomat henkilöt realismissaan keskellä yliluonnollisia tapahtumia antavat koko ajan särmää tapahtumille. Tim Powers kirjoitti myöhemmin lisää saman tyyppisiä krijoja, mutta minä pidän tästä eniten.

(Olut muuten pannaan astiassa, jossa lepää irlantilaisen kuninkaan ruumis, sen vuoksi se on niin tärkeää; se palauttaa elinvoiman juojiin ja koko Länteen, jos se vedetään juuri oikeana päivänä.)

Tash Aw: Silkkimies

Tash Aw käyttää epätäydellisten kertojien enetelmää (vai voisiko sanoa Rashomon-menetelmää) kertomuksessaan 1940-luvun Malesiasta. Johnny Lim on köyhä poika, josta tulee rikas kauppias. Ensin hänestä kertoo hänen ainoa poikansa Jasper, jonka kuvauksessa isä on paholaisen inkarnaatio, jolle mikään rikos ei ole vieras. Jasper palvoo äitiään Snow'ta, joka kuoli synnytykseen.

Seuraavassa jaksossa luemme Snow'n päiväkirjaa. Tarina kääntyy ympäri. Jimmy on rikkaan perheen syrjitty vävy. Snow kuvaa päiväkirjassaan todellisesta maailmasta irrallaan olevaa veneretkeä tarunomaisille Seitsemän neidon saarille. Retkelle osallistuvat Snow, Johnny ja salaperäinen japanilainen, professori Kunicka (japanilaiset ovat parhaillaan hyökkäämässä Malesiaan), Johnnyn englantilainen ystävä, sopeutumaton Peter, ja siirtomaaenglantilaisten perikuva Fredrick Honey.

Viimeinen jakso on Peterin muistelmia, kun hän asustaa katolisessa vanhainkodissa. Kuvio kääntyy taas.

Johnny Lim on äänetön henkilö, ei vain siksi, että hänelle ei anneta omaa jaksoa kirjassa, vaan myös siksi, että hän lähes kirjaimellisesti ei puhu. Kaikki kolme kertojaa kuvaavat häntä vieraana, villinä ja outona hahmona. Hän on yhtä häilyvä kuin Seitsemän neidon saaret, jotka katoavat yöllä (niin paikallinen taru väittää). Kaikki tärkeä kirjassa tapahtuu tässä usvassa, ja lukija (ainakin tämä lukija) haluaisi päästä rivien taa. Miten paljon totuutta on pojan myrkyllisellä kuvalla isästään (hänhän on kerännyt tarinat muiden puheista, suurin osa tapahtui ennen kuin Jasper on syntynyt)? Mitä tapahtui, kun retkeläiset palasivat Seitsemän neidon saarilta?

Tietty yliluonnollisuus leimaa kertomusta. Vanhan kauppiaan aave - onko joku nähnyt hänet, vai onko hän Jasperin keksintöä? Vanha nainen, joka kaupitteli hedelmiä matkalla Seitsemän neidon saarille, tyhjä kylä, kadonnut venemies - kävivätkö matkalaiset todellisilla saarilla vai tämän maailman ulkopuolella? Kuka rakensi hirvensarvitalon, jonka ympärillä dramaattisimmat tapahtumat sattuivat? Utua ja usvaa...

Charles Dickens: Kolea talo

Tässä on kirja, johon voi muuttaa asumaan ja käpertyä sen keskelle kuin kissa. Osittain mielipiteeni johtuu siitä, että minulla oli onnea katsoa ennen lukemista televisiosta tullut, erinomaisesti tehty sarja. Osittain kiitos lankeaa Kersti Juvan mainiolle suomennokselle. Vähäisenä esimerkkinä hänen lauseidensa rytmistä ja sanavalinnoistaan:

Se on paikka, jossa monikaan ei kulje mielellään yksin, jossa piika kiljaisee kun takasta tipahtaa tuhkaa, itkeskelee päivät pitkät ja kesät talvet, alkaa potea alakuloa, sanoo itsensä irti ja lähtee talosta.

Loput ansioista lankeavatkin Dickensille. Yli 900-sivuinen kirja on alusta loppuun jännittävä. Siinä on yllättävästi kietoutuvia juonia, jotka lopussa ratkeavat. Henkilövalikoima on laaja, ympäristökuvaus vaikuttavaa. Lontoon kurjimpien kolkkien kuvauksesta näkyy, että Dickens oli erityisesti tutkinut kaupungin slummeja (kirjan mainio komisario Bucket on elävän mallin mukaan piirretty; Dickens kirjoitti retkistään lehtiartikkeleita ja käytti kyseisestä henkilöstä peitenimeä "etsiväkomisario Fields"). Dedlockien kartano on kuvattu harvoin, mutta vahvoin viivoin.

Kirjan johtomotiivina on Englannin oikeuslaitos, lordikanslerin oikeus, ja sen mädännäisyys. Kirjassa perintökiista "Jarndyce vastaan Jarndyce" on jatkunut sukupolvia ja kietoo lonkeroihinsa myös nuoret ja aluksi toivorikkaat. Serkukset Richard ja Ada ovat sukulaisensa John Jarndycen holhotteja. Esther Summerson on myös päätynyt John Jarndycen siipien suojaan. Estherin tuntematon syntyperä aukeaa kirjassa vähitellen ja sekoittuu eräisiin kirjeisiin, joita useat henkilöt koettavat saada käsiinsä. Yksi murhakin tehdään. Kirja on ajankuva, henkilökuva ja mysteeriromaani. (Niin, ja yksi aavekin kuullaan, vaikka ei nähdä.)

Antje Windgassen: Diktaattorien naiset

Antje Windgassen on käynyt läpi kaksitoista naista, jotka ovat olleet diktaattorien vaimoja tai rakastajattaria. Hän mainitsee vielä muutamia, jotka ovat olleet naimisissa näiden diktaattorien kanssa. Mielenkiintoisia yksityiskohtia; en ole ollut tietoinen esimerkiksi Stalinin kaikista vaimoista Maosta puhumattakaan.

Naiset näyttävät karkeasti ottaen kuuluvan kahteen ryhmään; joko paljon kyseistä miestä nuorempiin, jotka valta on täydellisesti lumonnut tai kunnianhimoisiin, kivikoviin naisiin, jotka ovat usein nousseet monen miehen kautta ennen kuin ovat löytäneet mieleisensä diktaattorin. Kaikista voi sanoa, kuten Antje tekee:

Intohimon kohteen ulkonäöllä, iällä tai edes luonteella ei näytä olevan suurtakaan merkitystä - miehen erotisoivat vaikutusvalta ja raha.

Diktaattoreilla tuntuu olevan runsaasti yhteisiä piirteitä suhteessaan naisiin; he ovat järjestään korkeintaan 165 cm pitkiä (poikkeuksena ilmeisesti Peron) ja karkeita, tunteettomia rakastajia (lukuunottamatta ilmeisesti Slobodan Milosevitsia, joka oli epävarma ja täysin Mirasta riippuvainen).

Elena Ceaucescu oli jopa toiminut prostituoituna, myös avioliiton aikana. Kenraali Francon vaimo Carmen Polo, joka piti itseään Espanjan kuningattarena, oli ainoa todella ylhäisestä suvusta lähtenyt. Monilla naisilla oli todella köyhä tausta ja harvoilla edes jonkinlainen koulutus. Miestensä verisistä käsistä he joko eivät piitanneet, eivät tienneet (kuten Eva Braun - ei käsitelty kirjassa - ja Mussolinin rakastajatar Clara Petecci) tai olivat itse kaikkein pahimpia (Margot Honecker). Ainoa, joka näköjään teki myös hyvää ihmisille, oli Evita Peron.

Ikävä kuvio kaiken kaikkiaan ja kiinnostava kirja.

William Shakespeare: Othello

"Othello" on aina ollut Shakespearen suosituimpia näytelmiä, erityisesti näyttämöllä. Ei ihme; se on kiinteä, dramaattinen, noudattaa tragedian lakeja ja siinä käsitellään kahta perusinhimillistä pahetta, kateutta ja mustasukkaisuutta.

Othelloa mainitaan näytelmän alusta saakka mauriksi. Häntä verrataan Barbary-hevoseen ja kerran sanotaan, että hän vie vaimonsa kotiin Mauretaniaan. Toisaalta häntä kerran (Cajanderin suomennoksessa) kutsutaan "rullahuuleksi". Jos hän on Pohjois-Afrikan berbereitä, hän on pikemminkin komea kuin "rullahuuli", mutta joka tapauksessa hänen ulkomuotoaan väheksytään koko ajan. Hän on paitsi "musta", myös "ruma". Lisäksi hän on paljon Desdemonaa vanhempi.

Nämä seikat ehkä saavat hänet niin herkästi uskomaan Desdemonan uskottomuuteen, mutta mikään puolustus ne eivät ole. Mustasukkainen perheväkivalta ei syytä tarvitse. Jagon juonittelutkin ovat loppujen lopuksi turhia. Noin luulevainen mies olisi päätynyt tappamaan vaimonsa, vaikka kukaan ei olisi asiaa edistänytkään.

Jago, tarinan konna, puolestaan esittää motiivikseen kateuden - tai hänen omalta kannaltaan oikeutetun vihan, koska hänet on syrjäytetty arvosta, jonka hän katsoo ansainneensa. Niinpä hän päättää kostaa sekä arvonimen saaneelle Cassiolle että ylennyksen määränneelle Othellolle. Tämän päivän työympäristössä lienee Jagoja kyllin. Cassiolla on ilmeisesti parempi koulutus - Jago kutsuu häntä "laskuherraksi" - ja lisäksi hän on hyvän näköinen. Kolmas tarinaan sotkeutunut, Rodrigo, on Desdemonan hylätty kosija ja kuvittelee koko ajan saavansa tytön, jos vain kiltisti tekee kuten Jago käskee.

Juonihan edistyy nopeasti ja ehjästi liinan ympärille. Desdemona on saanut liinan Othellolta. Kun Othello ensimmäisen kerran päästää mustasukkaisen raivonsa valloilleen - ilman mitään muuta syytä kuin vihjailut siitä, että jos Desdemona petti isänsä (mennessään naimisiin Othellon kanssa), hän voi pettää miehensäkin - Desdemona yrittää pyyhkiä Othellon otsaa. Tämä huiskaisee hänet sivuun, ja liina putoaa. Jago toimittaa liinan Cassion käsiin, ja Othello pitää sitä riittävänä todisteena vaimonsa petollisuudesta.

Othellon rooli on aikoinaan ollut suosittu, koska siinä sai raivota ja tömistää näyttämön lankkuja. Nykyään se varmaan olisi vaikeampi, mutta väkivaltaisen miehen roolin voi näytellä vakuuttavasti (esimerkiksi kohtaus, jossa Othello lyö Desdemonaa ihmisten nähden). Desdemonan hiljainen arvokkuus olisi antoisaa esitettävää. Lisäksi tulee Jagon vaimo Emilia, joka on valmis varastamaan Desdemonan liinan miehensä pyynnöstä, mutta raivoaa estottomasti, kun hänelle valkenee juonen tarkoitus. Samanaikaisesti koominen ja traaginen osa.

Joko ovat saaneet "Othellosta" uuden käännöksen? Pitääpä hankkia ja lukea nautinnokseen, minulla on vain nämä Cajanderit.

Antonia Fraser: The Weaker Vessel

Antonia Fraser tutkii kirjassaan, miten naisten roolit muuttuivat Englannin sisällissodan aikana ja sen jälkeen 1600-luvulla. Samalla hän kuvaa hämmästyttävän määrän naiskohtaloita noidista profeettoihin, kurtisaaneista runoilijattariin, perheenemännistä näyttelijättäriin, leskistä tyttäriin, naissotilaista kulkukauppiaisiin.

Pääpaino on luonnollisesti ylemmän luokan naisissa - heistä on eniten tietoa - mutta Fraser pyrkii tavoittamaan kaikki kansanluokat. Hän on tavoittanut runsaasti erilaisia persoonallisuuksia ja ihmeellisiä elämäntarinoita. Pääkysymykseen kirja antaa selvän vastauksen: sisällissodan poikkeuksellisissa oloissa naiset venyivät uskomattomiin urheuden ja kestävyyden tekoihin hoitaessaan kuolleiden tai vankilaan joutuneiden miestensä ja poikiensa asioita, matkatessaan Englannin ja Euroopan välillä, puolustaessaan itse asuntojaan ja linnojaan sotilaita vastaan. Kun sota päättyi, naisia kehoitettiin taas "pesemään astioita" (kuten eräs saarnamies sen ilmaisi).

Colin Dexter: Kolmannen virstan arvoitus

Colin Dexter on erittäin ärsyttävä kirjailija. Hän kiertelee ja keikaroi juttujensa kanssa. Asioita tuodaan esiin pätkittäin niin, että lukijan täytyisi olla tavallista parempi ristisanatehtävien ratkoja selvittääkseen jutun, ennen kuin komisario Morse suvaitsee kertoa ihailevalle alaiselleen Lewisille, miten kaikki oikein kävi. Itse asiassa lukijan ei ole tarkoituskaan tietää; Morse pitää aina korttejaan rintaansa vasten (kielikuvat ovat sekaisin, mutta ei sillä väliä).

Ihmettelen, että Lewis jaksaa ihailla esimiestään. Hänet pannaan tekemään työn ikävät osuudet, hänelle ei kerrota mitään, ja Morse panee hänet aina maksamaan laskun baarissa (ellei vippaa rahoja ja häivy yksin ryypylle).

Tällä kertaa Oxfordissa lopetellaan lukukautta, ja kaikki opettajat hajaantuvat ulkomaille. Rehtori kutsuu Morsen, koska hän epäilee yhden opettajista hajaantuneen oudomminkin; läksiäiskirje ei mitenkään voi olla opettajan itsensä kirjoittama.

Tuskin Morse pääsee alkuun kadonneen opettajan tapauksessa, kun kanavasta löydetään mies ilman päätä, käsiä ja jalkoja, mutta pukeutuneena kalliisiin vaatteisiin ja kovasti yliopisto-opettajan oloisena. Onko nyt löytynyt osa kadonneesta opettajasta? Ja missä on loput?

Morse päätyy outoihin paikkoihin arvoitusta ratkoessaan; Sohon alastonbaareihin, monentasoisiin asuntoihin ja hammaslääkäriin. Lopputulos Morsen kertomana on, kuten aina, faktaa ja fiktiota; mikä osa on mitäkin, jää arvattavaksi.

Kuljen samassa seurassa sorretun Lewisin kanssa; seuraan juttua silmät ymmyrkäisinä enkä ymmärrä mitään.