Charles Dickens: Kolea talo

Tässä on kirja, johon voi muuttaa asumaan ja käpertyä sen keskelle kuin kissa. Osittain mielipiteeni johtuu siitä, että minulla oli onnea katsoa ennen lukemista televisiosta tullut, erinomaisesti tehty sarja. Osittain kiitos lankeaa Kersti Juvan mainiolle suomennokselle. Vähäisenä esimerkkinä hänen lauseidensa rytmistä ja sanavalinnoistaan:

Se on paikka, jossa monikaan ei kulje mielellään yksin, jossa piika kiljaisee kun takasta tipahtaa tuhkaa, itkeskelee päivät pitkät ja kesät talvet, alkaa potea alakuloa, sanoo itsensä irti ja lähtee talosta.

Loput ansioista lankeavatkin Dickensille. Yli 900-sivuinen kirja on alusta loppuun jännittävä. Siinä on yllättävästi kietoutuvia juonia, jotka lopussa ratkeavat. Henkilövalikoima on laaja, ympäristökuvaus vaikuttavaa. Lontoon kurjimpien kolkkien kuvauksesta näkyy, että Dickens oli erityisesti tutkinut kaupungin slummeja (kirjan mainio komisario Bucket on elävän mallin mukaan piirretty; Dickens kirjoitti retkistään lehtiartikkeleita ja käytti kyseisestä henkilöstä peitenimeä "etsiväkomisario Fields"). Dedlockien kartano on kuvattu harvoin, mutta vahvoin viivoin.

Kirjan johtomotiivina on Englannin oikeuslaitos, lordikanslerin oikeus, ja sen mädännäisyys. Kirjassa perintökiista "Jarndyce vastaan Jarndyce" on jatkunut sukupolvia ja kietoo lonkeroihinsa myös nuoret ja aluksi toivorikkaat. Serkukset Richard ja Ada ovat sukulaisensa John Jarndycen holhotteja. Esther Summerson on myös päätynyt John Jarndycen siipien suojaan. Estherin tuntematon syntyperä aukeaa kirjassa vähitellen ja sekoittuu eräisiin kirjeisiin, joita useat henkilöt koettavat saada käsiinsä. Yksi murhakin tehdään. Kirja on ajankuva, henkilökuva ja mysteeriromaani. (Niin, ja yksi aavekin kuullaan, vaikka ei nähdä.)