Rudyard Kipling: Intian ylängöiltä

Löysin vuoden 1942 painoksen, Yrjö Kivimiehen suomentaman "Intian ylängöiltä" (mahtaako muita painoksia ollakaan?) vuosia sitten erään antikvariaatin takahuoneesta, hyllystä nimeltä "Matkakertomuksia", ja hinnoiteltuna pohjalukemiin. Tietysti koppasin kirjan mukaani. Vaikka en tiedäkään, olisiko lajittelija antanut kirjalle paremman arvon, jos hän olisi tunnistanut nimen Rudyard Kipling, olen aina tuntenut tiettyä, lievää ylpeyttä ja vahingoniloa tästä kaappauksesta.

Kipling oli 23-vuotias reportteri, kun hän julkaisi tämän novellikokoelman. Ei ihme, että novellit ovat perin epätasaisia. Toiset ovat järkyttävän rasistisia nykyajan näkökulmasta; toiset kevyitä raportteja raj:n elämästä. Jotkut ovat mestarillisia.

Kiplingin Intia käsitti upseerikerhot, raj:n seurapiirit, ja laajan, eksoottisen, yliluonnollisia ilmiöitä täynnä olevan Intian, joka varmaan värisytti englantilaisten selkäpiitä. "Pooreen Bisara" on tällainen, hiukan huitaisten tehty novelli rakkautta nostattavasta taikakalusta; Kipling kirjoitti myöhemmin huomattavasti vaikuttavampia novelleja intialaisnoituudesta. Valloittavan hauskoja ovat sellaiset sotilaselämää kuvaavat tarinat kuin "Lungtungpenin valloitus" ja erityisesti "Valkoisten husaarien pako", kuvaus rumpuhevosen ylösnousemuksesta.

Yllättävä pieni kappale on "Sadan surun talo", oopiuminkäyttäjän kertomus. Siinä on hiljaista voimaa. Samoin vaikuttaa "Muhammad Dinin tarina", neljän sivun kertomus lapsen elämästä ja kuolemasta. Tunnustan vilpittömästi, että kyynel pyrkii silmään aina, kun luen loppusanat:

"Niillä ei ole lainkaan vastustuskykyä, näillä mukuloilla", sanoi tohtori lähtiessään Imam Dinin asunnosta.

Viikkoa myöhemmin - vaikka olisin antanut paljon välttääkseni sitä - tapasin muhamettilaisten hautausmaalle vievällä tiellä Imam Dinin, joka erään ystävänsä seuraamana kantoi käsivarsillaan valkoiseen kankaaseen käärittynä pikku Muhammad Dinin ruumista.