Leslie Chang: Tehtaan tytöt

Lukipa tai kuulipa Kiinasta mitä tahansa, Kiina-kuva on aina myöhässä, niin muuttuva maa Kiina on. Leslie Changin Kiina on 2000-luvulta ja taas uusi Kiina.

Leslie haastatteli Dongguangin kaupungin tehtaan tyttöjä seitsemän vuoden ajan ja tarjoaa Kiinan, jonka kotoa lähtevät nuoret (useimmat tyttöjä) rakentavat. Avainsana on chuqu - maailmalle lähteminen. Leslie leikkaa tarinaan oman sukunsa tarinan - hänen sukulaisensa lähtivät Kiinan varhaisempien mullistusten kautta - Mongoliaan, Taiwaniin ja Yhdysvaltoihin. Chuqu.

Dongguang on vain yksi uuden Kiinan kasvavista, kaoottisista teollisuuskaupungeista (muun muassa Nokialla on siellä tehdas). Kukaan ei tiedä, mikä Dongguangin asukasmäärä on - arvaukset vaihtelevat 6 - 10 miljoonan välillä. Yksimielisyys vallitsee siitä, että yli 70% asukkaista on nuoria tyttöjä. Maalaistytöt loikkaavat tuntemattomaan 15-16-vuotiaina. He aloittavat tehtaiden liukuhihnoilta 11-12 tunnin työpäivillä, valehtevat, huiputtavat ja väärentävät koulutodistuksensa, henkilöpaperinsa ja työkokemuksensa päästäkseen eteenpäin ja ylöspäin, vaihtavat huimaavalla nopeudella alaa ja ammattia ja pärjäävät. Ainoa kontakti on usein kännykkä - kun erään haastatellun kännykkä varastettiin, hän menetti saman tien kaikki kahden vuoden ystävänsä, tuttavansa ja jopa yhteyden sukulaisiinsa. Kotikylä toimii taustalla, nämä nuoret palaavat traditionaalisiksi juhliksi, lähettävät rahaa vanhemmilleen, hankkivat työpaikkoja nuoremmille sisaruksilleen, mutta vain vähäinen murto-osa heistä palaa kotikyliinsä. Kiina on muuttumassa peruuttamattomasti - chuqu.

Vaikuttava kuvaus muuttuvasta maasta. "Tehtaan tytöt" tuo mieleeni paljon pienemmän, mutta yhtä mullistavan muuttoliikkeen, kun samanlaiset maalaistytöt muuttivat kaupunkiin 1800-luvulla ja loivat kotikaupunkini Tampereen teollisuuskuvan. Tunnen sukulaisuutta näitä Minejä ja Chungguaneja kohtaan, jotka nousevat bussista linja-autoasemalla arvaamatta lainkaan, mikä heitä odottaa, mutta määrätietoisen päättäväisesti uskoen, että he menestyvät:

"VOIN LUOTTAA VAIN ITSEENI."

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda tuli suomalaisen lukijan tietoisuuteen Biafran sotaa kuvaavalla kirjallaan "Puolikas keltaista aurinkoa". Se on kiistatta vahva kirja ja ansiosta ylistetty. "Purppuranpunainen hibiskus" on hänen esikoisromaaninsa, joka on nyt suomennettu. Tunnustan auliisti, että pidän siitä enemmän.

Tätä kirjaa voisi kutsua nuoren tytön kasvuromaaniksi, jos haluaisi olla imelä ja käyttää kliseitä. Kirja on nimittäin huomattavan paljon enemmän; se on harvinaisen tasapainoinen kertomus perheväkivallasta, Nigeriasta ja - todella - nuoresta tytöstä, hänen kehittymisestään ja ensirakkaudestaan. Rakkaus ei toteudu fyysisesti, koska sen kohde on katolinen pappi, mutta se on silti vahva ja ehjä kokemus.

Kambili on 15-vuotias varakkaan katolisen kirkonvanhimman tytär. Häntä ja hänen veljeään kasvatetaan Herran kurissa ja nuhteessa. Vähitellen käy ilmi, että kuri tarkoittaa jotakin paljon vahvempaa kuin pelkkiä nuhtelevia katseita. Isä Eugene on äärimmäisen väkivaltainen mies, vaikka pahimman ottaa vastaan perheen äiti.

Isä on rikkonut välinsä omaan isäänsä, koska tämä on "pakana"; noudattaa Nigerian vanhoja perinteitä. Isoisä ja täti Ifuena lapsineen elävät köyhyydessä, vaikka Eugene kieriskelee rahassa ja lahjoittaa avokätisesti kannattajilleen ja kirkolle. Kambili ja hänen veljensä Jaja pääsevät tutustumaan tilanteeseen henkilökohtaisesti, kun isä päästää heidät kyläilemään tädin ja tämän perheen luo - siellä Kambili tapaa myös nuoren pappi Amadin, jota kohtaan hänessä syntyy hämmentäviä tunteita.

Nigeria, sotilasvallankaappaus ja politiikka tulevat esiin taustalla ja jokapäiväisessä elämässä - bensiinipula, kotitarkastukset, isä Eugenen omistaman sanomalehden jatkuva lakkauttaminen ja henkilöstön pahoinpitely ovat yhtä normaalia elämää kuin aamupuuro.

Lopulta tilanne repeää väkivaltaisesti - mikä muu olisi mahdollista? Lukijalle jää kuitenkin tunne, että Kambili on selvinnyt aitona naisena. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Upea, monikerroksinen kirja.

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Fred Vargasin hajamielinen komisario Adamsberg lähetetään Lontooseen konferenssiin. Häntä vastaan tulee omalaatuinen juoppo lordi, joka väittää nähneensä Highgaten hautausmaalla sisään pyrkiviä kenkiä, joissa on jalat. Adansmerg ja asiaa tutkiva englantilainen poliisi toteavat, että hautausmaalle on tosiaan menossa jakoja, ja Adamsbergin avustaja Danglard arvelee tunnistavansa serbialaisen setänsä jalat.

Ennen kuin jalkakysymykseen ehditään perehtyä, Pariisista löytyy ruumis, joka on jauhettu todella pieneksi - ruumiin osia on 460 kappaletta. Adamsberg selvittää jauhetun ruumiin tapausta, joka johtaa hänet takaisin Danglardin sedän - tai ehkä serkun - jalkoihin Highgatessa ja pikaisesti Serbiaan vampyyrien jäljille. Kaiken lisäksi joku korkea-arvoinen on lavastamassa Adamsbergia itseään murhaajaksi.

Adamsberg on todennäköisesti rikoskirjallisuuden omituisin komisario. Hänen menetelmäänsä kutsutaan "pilvien lapioimiseksi". Toimiiko pilvien lapioiminen, jos vastassa on vampyyrejä, Ranskan korkeimman hallinto-oikeuden varapresidentti ja poika, jonka äidin kanssa Adamsberg ei muista koskaan maanneensa? Jutussa vilahtaa Suomikin.

Kummastuksempaa ja kummastuksempaa, kuten Liisa Ihmemaassa sanoisi.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Tasa-arvo-, koulutus- ja HIV/AIDS-kysymyksiin paneutunut, Afrikassa ikänsä asunut Gaile Parkin on kirjoittanut romaanin sydäntään lähellä olevista asioista. Melkoisesti hän saarnaa, vaikka tavoittelee "Naisten etsivätoimisto" -tyyppistä yksinkertaista kuvaustapaa. Kirja on silti varsin leppoisa ja kohtuullisen luettava.

Tansaniasta Ruandaan muuttanut Angel leipoo ammatikseen kakkuja eri tilaisuuksiin. Kakut vaikuttavat aika yksinkertaisilta - sokeri- tai sienikakkuja; Angelin erikoisuus on kakkujen muoto ja väritys. Lentämisestä haaveileva tyttö saa syntymäpäiväkakuksi lentokoneen, jonka pyrstössä kynttilät luovat vaikutelman savuvanasta ja liikeuralle pyrkivien naisten juhlakakku on Ruandan setelin näköinen. Kun eräs nainen haluaa täysvalkoisen, mzungu-tyyppisen (valkoisten ihmisten malliin) koristeettoman hääkakun, Angel pelkää menettävänsä kaikki asiakkaansa noin kehnon kakun vuoksi.

Angel järjestelee myös ihmisten asioita, mieluiten avioliittoja. Ongelmina tulevat esiin AIDS, kansanmurha ja pahoinpitelyt, lapsisotilaat, lapsiaan prostituutiolla elättävät naiset ja kaiken keskellä komeasti elävät wazungut - kansainvälisten järjestöjen työntekijät, joita laskutetaan kaikesta kymmenkertaisesti - onhan heillä rahaa.

Anne McCaffrey - Mercedes Lackey: The Ship Who Searched

Anne McCaffreyn eräs hedelmällinen oivallus scifikirjallisuudessa oli ajatus aivolaivoista. Yksilöt, jotka syntyivät parantumattoman epämuodostuneina tai kehittymättöminä, mutta joilla oli täydellisen toimivat aivot, istutettiin avaruusalusten (tai myöhemmissä sovelluksissa vaikkapa avaruusasemien) "aivoiksi" ja kytkettiin neurologisesti järjestelmiin. He toimivat paremmin kuin keinotekoiset älyt, koska ihmisaivot ovat joustavia ja ottavat yllätyksiä vastaan. Aivolaivoille annettiin kumppaneiksi "lihas", ihminen, joka hoiti ne jalkoja ja käsiä vaativat toiminnat, joihin alus ei pystynyt (ja joutui niihin vaaroihin, joihin ihminen voi joutua).

Anne McCaffreyn alkuperäinen aivolaiva, Helva, oli traaginen hahmo, koska Anne käytti viimeiseen asti ne mahdollisuudet, jotka alukseen vangittujen ihmisaivojen ja ihmiskumppanin suhteessa olivat. Usea muu kirjoittaja on tehnyt yhteistyötä Annen kanssa ja luonut omia versioitaan tästä suhteesta. Mercedes Lackey on lopulta onnistunut luomaan onnistuneen romanssin aiheesta.

"The Ship Who Searched" on söpö ja pidän siitä kyllä, mutta jotenkin McCaffreyn alkuperäinen traagisuus on tehokkaampaa kuin tämä onnellisesti päättyvä yhteiselo (juonikavallus: tässä tarinassa kehitetään kauko-ohjauksella toimiva - hmmm - ihmisenkorvike). Tosin Hypatia Cade, aivolaivaksi päätyvä tyttö, on ihan kiva tuttavuus, ja onnelliset loput ovat aina mukavia.

Herbert Asbury: The Gangs of New York

Ensin pari sanaa tästä kirjasta. Se putkahti käsiini kirjaston varastosta (Tampere, Metso). Kirjan painatusvuosi on 1927.

Aivan oikein. Vuonna 1927. Kirjaa lukiessa tuli koko ajan esiin muistutuksia kirjan historiallisuudesta - joku kuvattu gangsteripäällikkö "ei ole viime aikoina osallistunut politiikkaan" ja niin edelleen. Kirjoittajalla oli ilmeisesti myös poliittisia rajoitteita - hän väitti, että gangsteriajat olivat New Yorkissa ohi ja kaupunki eli rauhan aikaa. Keskellä kieltolakia. Minun piti tarkistaa toisesta kirjasta, joka kertoi Al Caponesta. Aivan oikein, kuuluisa Al oli tämän Asburyn "rauhan ajan" pikkugangsteri, ja kirjan loppupuolella kuvattu viimeinen gangsterikuningas Paul Kelly oli todelliselta nimeltään Paolo Antonini Vaccarella ja mafiapomo. Se poliittisesta korrektiudesta.

Kirjan kertoma värikäs tarina itsessään 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle hakkaa monet romaanit. Käännösongelma: kirjan nimen "gangs" kääntyy mielestäni tarinan alkupuolella paremmin jengiksi, mutta loppupuolella kyse on gangstereista. Englanninkielellä tätä ongelmaa ei ole. Alun jengit olivat nimittäin eri kaupunginosien väkivaltaisia yhteisöjä, 1800-luvun aikana hyvinkin väkivaltaisia; kirjassa kuvataan vilkkaasti ja verisesti ns. "värväysmellakat", jotka alkoivat Amerikan sisällissodan aikana. Silloin Yhdysvaltojen hallitus julisti värväyspakon, josta rikkaat voivat lahjoa itsensä ulos. New Yorkissa oli laumoittain Irlannin parunanälänhädän pakolaisia (Asbury ei mainitse sanallakaan perunaa, tämä on minun sivuviitteeni), joilla ei ollut pienintäkään halua pukea päälleen Unionin sinistä univormua ja mennä tapattamaan itseään. Seurasi pari viikkoa kestäviä rajuja mellakoita, joihin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä, huomattava osa kaupunkia poltettiin, ja tilannetta taltuttamaan tarvittiin säännöllistä sotaväkeä, tykkejä ja Gatlingeja (konekiväärin edeltäjiä).

Eri jengejä kuvaillaan - "Kuolleet kanit", jotka kantoivat taisteluun lähtiessään edellään kyseisen eläimen raatoa, "Murmelit", jotka saivat nimensä tavastaan majailla kellareissa, "Päivänkoiton pojat", jotka tekivät ryöstöretkiä laivoihin hämärän aikaan - tarinoita riittää. Myös yksilöitä Asbury kunnioittaa kertomuksilla. Naispuolisista jengiläisistä mainitaan "Henkseli-Maggie" (hän kiinnitti hameenhelmansa tappelussa henkseleillä ylös voidakseen mellastaa kunnolla), joka tapasi purra vastustajaltaan korvan ja säilöä sen pikkelssipurkkiin omistamansa baarin hyllylle (yksi vastustajista oli "Vuohi-Kate", joka sai nimensä tavastaan pukata yhtäkkiä vastustajaansa päällään vatsaan - hän menetti korvansa Henkseli-Maggielle, joka myöhemmän sovinnon hetkellä kalasti korvan pikkelssistä ja palautti sen Katelle) ja Hanhi-Ida, joka luopui Viiskulman jengin rakastajastaan, mutta kun entisen jengin viisi miestä tuli haastamaan uuden rakastajan, Ida tuuppasi miehen keskelle lattiaa ja käski ottaa sen kuin mies. Mies sai ruumiiseensa neljä luotia, ja Idan edellinen rakastaja viidentenä sai kunnian ampua luotinsa hänen aivoihinsa, minkä jälkeen kaikki viisi kävelivät takaisin Viiskulmalaisten alueelle ja Ida käveli ylpeänä perässä ja pysyi loppuikänsä Viiskulmassa. Tämän kaltaisia tarinoita.

Myöhemmän vaiheen päälliköt, kuten Paul Kelly, ovat selvästi meidän tuntemiamme gangstereita - mainitaan myös ohimennen "bootleg" eli salakuljetettu viina. Niinpä kirjan mahdollisesti käsiinsä saavia kehotan hankkimaan myös John Koblerin kirjan "Al Capone", joak tavallaan jatkaa tarinaa, vaikka siinä tapahtumien keskipiste siirtyykin Chicagoon.

Stephenie Meyer: Uusikuu

Maailman tällä hetkellä suosituin vampyyrisaaga jatkuu. Nyt Edward, marmori-ihoinen vampyyri, antaa pakit Bellalle. Bella ottaa asian raskaasti, mutta löytää lohtua intiaaniystävästään Jacobista, kunnes Jacob muuttuu ihmissudeksi.

Lisäksi metsät alkavat kuhista ihan vieraita, hyvin verenhimoisia vampyyrejä, Edward yrittää itsemurhaa, ja Bellan isä raivostuu tytön hankittua moottoripyörän. Jo edellisestä osasta tuttuun tyyliin Bellaa eivät häiritse vampyyrit eivätkä ihmissudet, mutta kiukkuinen isä ja moottoripyörä saavat hänet hyytelöksi.

Jos olisin alle 20-vuotias, ottaisin varmaan vakavammin 20 vuotta täyttämisen kauhut (eräs Bellan painajaisista), mutta nyt tolkun riemun ja hämmingin välimaastossa. Toisaalta kirja on varsin vauhdikas ja pystyn jopa samastumaan rakkauselämän karuselliin - se on yleisinhimillistä (jos näin voi ilmaista, kun osa kärsijöistä on ei-inhimillisiä).

Philippe Quicheteau: Sunnuntaikirjeitä Suomesta

Kirja niille, jotka opiskelevat ranskaa - ranskankielinen sivu vasemmalla, suomenkielinen oikealla.

Sisältö kertoo, miten hämmentäviä me suomalaiset olemme ranskalaisille. Pieni esimerkki:

Muurahaisen merkitys on sitä vastoin pettävä. Se on ranskaksi fourmi.Mutta kuinka noin pitkä ja raukea sana voi tarkoittaa niin pientä ja riuskaa eläintä?

No, me suomalaiset olemme outoa väkeä. On tyydyttävää, että myös yksi ranskalainen on sen huomannut.

Sharyn McCrumb: The Rosewood Casket

McCrumbin Appalakki-kirja alkaa Jim Wayne Millerin runolla "Small Farms Disappearing in Tennessee", surullinen runo tavasta, jolla pienet farmit häviävät sijoittajien ja pankkiirien tallelokeroihin.

Tarina koskettaa uudisraivaajien tuloa 1800-luvun alussa, jolloin cherokeet menttivät maansa uudisraivaajille, ja sijoittuu nykypäivään, jolloin uudisraivaajien jälkeläisten on aika mennä ja menettää maansa kiinteistöjuonittelijoille, jotka pilkkovat ne pikkutonteiksi ja myyvät eläkeläisille.

Tarinassa seurataan kahta naapurifarmia, Stargillien ja Stallardien. Stallardeilla on jäljellä isä ja naimaton tytär, farmia ovat kohdanneet onnettomuudet ja verot ovat maksamatta. Randall Stargill puolestaan joutuu koomaan ja Dovey Stallard löytää hänet. Stargillien poikia on ollut viisi; yksi on kuollut auto-onnettomuudessa, ja neljä jäljelle jäänyttä on hajaantunut pitkin Yhdysvaltoja. Nyt he kerääntyvät vanhalle kotifarmille noudattamaan isänsä viimeistä tahtoa - rakentaa omin käsin ruusupuinen ruumisarkku lankuista, jotka ovat odottaneet ylisillä isoisän ajoista asti.

Randallin lapsuudessa on ollut mystinen tapahtuma, hänen sisarpuolensa on kadonnut metsään. Nyt, Randallin kuolemaa odoteltaessa, Nora Bonesteel, jolla on toinen näkö, tuo Stargillin farmille puulippaan, jossa on pienen lapsen luut. Nora kieltäytyy kertomasta, kenen luut ovat. Tarina kiertyy kuolleen lapsen, Stallardien ulosmitattavan farmin ja neljän Stargillin pojan ja heidän elämänsä naisten ympärille.

"The Rosewood Casket" on niitä McCrumbin kirjoja, joissa yliluonnollinen ja luonnollinen liittyvät itsestään selvästi ja saumattomasti yhteen. Kadonnut lapsi, Fayre, pyrkii sisään Nora Bonesteelin taloon. Yhden Stargillin poikien vaimon, Lilahin, elämään kuuluu enkeli, joka opastaa häntä - Lilahin hämmästykseksi, mutta ei tyrmistykseksi, enkeli on musta alabamalainen (kun Rudy-enkeli näyttäytyy, hänellä on lisäksi pienet kynäviikset). Koomassa oleva Randall ei ilmesty ainostaan Noralle, vaan myös leikkaukseen joutuneelle sheriffi Arrowoodille. Kuolleet ja elävät ovat kaikki osa Appalakkien elämää.

Suosikki-McCrumbejani.

Diana Wynne Jones: Conrad's Fate

Erinomaisen hyvä Diana Wynne Jones, jonka toivon suomennettavan, koska se tuntuu sopivan suomennettujen kirjojen "Tietäjän lapsuus" ja "Noidan veli" väliin.

Kyse on Chrestomanci-sarjasta. Sarjan maailmat ovat rinnakkaismaailmoja, joiden välillä voi liikkua, mutta joissa on eri säännöt. Parhaiten menestyvät ne maagikot, joilla on syntyessään yhdeksän henkeä (vaikka useimmat menettävät hengen tai jokusen, ennen kuin oppivat varovaisiksi). Yhdeksän hengen maagikko nimitetään Chrestomanciksi, jonka velvollisuus on vartioida magiaa, ettei sitä käytetä väärin tai sekoiteta pahasti maailmojen välisiä suhteita. "Tietäjän lapsuus" -kirjassa Chrestomanci on Gabriel de Witt, ylen ynseä tyyppi, joka tekee nuoren Christopherin elämän hankalaksi. "Noidan veli" -kirjassa Christopher on selvästikin ylennyt Chrestomanciksi. "Conrad's Fate" -kirjassa päähenkilö on nuori Conrad, mutta Christopher tupsahtaa hänen elämäänsä tekemään sen mutkikkaammaksi (ja pakenemaan Gabriel de Wittiä).

Conrad elää enonsa ja äitinsä kanssa kirjakaupassa. Eno on maagikko, joka kertoo Conradille, että hänen elämäänsä varjostaa aikaisemmassa elämässä hankittu paha karma, josta hän pääsee eroon vain tappamalla jonkun (vielä tuntemattoman) henkilön. Enon antama amuletti paljastaa kyseisen pahiksen, kunhan Conrad joutuu tämän kanssa kosketuksiin. Pahis asustaa Conradin kotikaupungin yläpuolella Stallery Mansionissa, jonne Conrad onnistutaan toimittamaan lakeijaharjoittelijaksi. Seuraa paljon suurta hupia "Kahden kerroksen väen" tyyliin. Stalleryssä joku taikoo muuttamalla mahdollisuuksia, ja asiat ja esineet muuttuvat yhtä mittaa hupsis-tyyliin. Lisäksi nuori Christopher (siis eri maailmasta) on onnistunut hankkiutumaan toiseksi lakeijaoppilaaksi ja mutkistaa asioita lisää.

Melkoinen karuselli pyörii; lemmensuhteita, vierailuja monissa maailmoissa, yliluonnollista hupia, ja lopulta asiat loksahtavat paikoilleen (mukaan lukien Conradin karma). Hurmaava ja hupaisa kirja.

P.D.James: Yksityispotilas

Jamesin Dalgliesh-kirjoissa on todella ihailtavia esimerkkejä niin juonen kuin henkilökuvauksenkin kannalta. Valitettavasti viimeisimmissä tuntuu taso laskeneen. Ei siis moneen muuhun kirjoittajaan verraten, vaan varhaisempiin Jamesin kirjoihin.

"Yksityispotilas" on näitä kylmempiä ja veltompia tapauksia. On mukava todeta, että Dalgliesh on saamassa yksityiselämänsä järjestykseen (hän on menossa naimisiin), mutta poliisitutkinta vähän jolkottelee. Ensimmäinen murhauhri jää henkilönä puolitiehen - tuntuu, että ainesta olisi, mutta sitten hänet vain murhataan ja siinä se. Rhoda Gradwyn, tutkiva journalisti, on päättänyt leikkauttaa plastiikkakirurgilla kasvoistaan rumentavan arven, jota hän on sietänyt yli kolmekymmentä vuotta. Hän valitsee arvostetun kirurgin, joka ottaa vastaan yksityispotilaita omistamassaan kartanossa. Kartano ja sen henkilökunta kuvataan hyvin, mutta viileästi; lopulta ei tunnu kovin tärkeältä, miten heidän kaikkien käy murhan jälkeen - Rhoda tietenkin murhataan kartanossa. Motiivia etsitään Rhodan kirjoittamista jutuista. James koettaa mutkistaa tarinaa kiviympyrällä, jossa on joskus poltettu noita, mutta liittymä ei ole oikein luonteva. Adam Dalglieshin morsiamen lesboystävä ja tämän raiskattu puoliso lisäävät Dalglieshin paineita; hänen pitäisi revetä myös raiskaustutkintaan. Ei oikein istu tämäkään juonikäänne, kun raiskaajan etsinnässä ei loppujen lopuksi Dalgleishia tarvita.

Sääli. Henkilögalleria on kuin luonnontieteellinen museo; tarkasti piirrettyjä, mutta latteita ja hengettömiä. Heistä olisi saanut jotakin irti, mutta ehkä James ei enää jaksa - hän on sentään syntynyt vuonna 1920 ja siis verraten iäkäs kirjailija.

R.A. MacAvoy: The Grey Horse

Kun Irlantia hallitsivat anglo-irlantilaiset tilanherrat ja hallitus metsästi "seditionisteja" eli itsenäisyyden tavoittelijoita, hevostenkasvattaja Anraí O Reachtaire näki kukkulalla aidon harmaan Connemaran ponin. Poni oli komea näyte lajissaan, ori, mutta Anraí ei tuntenut sitä, mikä oli ihme ja häpeä, koska Anraí tunsi jokaisen ponin ja hevosen Carraroen kaupungissa ja sen ympäristössä. Niinpä Anraí meni tekemään tuttavuutta ponin kanssa ja luiskautti köysiriimun sen kaulaan. Hän ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta hän arveli, että niin komean ponin piti kuulua jollekulle, joka olisi pahoillaan eläimensä karkaamisesta.

Anraí koki kummia. Poni oli púca, hevoshaltia (irlantilainen haltija, joka muuttaa muotoaan ihmisestä eläimeen; Shakespearen Puck on kaukainen kaiku púcasta), ja sitomalla sen köysiriimulla Anraí sai sen palvelemaan itseään. Carraroen elämä vilkastui melkoisesti, ei vain púcan, Ruairí MacEibhirin, Tuulen ja Graniitin pojan vuoksi, vaan koska Ruairí oli rakastunut Seán Standúnin komeaan tyttäreen Mhairéen, koska seurakunnan pappi oli salainen seditionisti, kuten myös Mhairé, ja koska Anraín kelvoton poika karkasi armeijasta ja teki raskaaksi Mhairén vaalean sisaren Eibhlinin, ja koska tilanherra Blondellin poika Toby karkasi kukkuloille, ja... No niin, Carraroe ei koskaan unohtanut Anraín kilparatsastusta Blondellin täysveristä vastaan eikä mitä siitä seurasi, ei renki Ruairín uutta taloa eikä Anraín pojan häpeällistä käytöstä.

Eräs lempikirjoistani, miten usein sen luenkin. Ei välttämättä maailmankirjallisuuden suuria teoksia, mutta viehättävä.

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot

Pettymys koko kirja. Joku arvostelija viittasi "gootitlaiseen kauhuun", takakansi väittää kirjan olevan "mestarillinen seikkailukertomus". Ja katin kontit.

Kirja on "Peukaloisen retket" barcelonalaisittain, eli oppikurssi Barcelonan kaupungin historiasta ja matkailunähtävyyksistä ohuesti verhoiltuna jonkinlaiseksi romaaniksi. Henkilöitä ei voi kutsua edes yhden ulottuvuuden henkilöiksi; he ovat kirjailijan yritys muuttaa juttu joksikin muuksi kuin yhden kirjoittajan esseeksi. Kaikki puhuvat yhdellä äänellä ja ovat väittelevinään roomalaiskatolisen uskonnon teologiasta. Ei edes osu Suomessa oikeaan uskontoon! Tämän homman taisi hoidella jo Luther - kuuliaisuus kirkolle vastaan opinkappaleista keskustelu. Ja Aika vastaan Ikuisuus. Parissa kappaleessa kirjoittaja muistaa, että tämän pitäisi olla jonkinlainen romaani, ja heittää sekaan jonkinlaisia kauhuelementtejä, mutta unohtaa ne saman tien. Ajaton Mies ja Toinen ja ties mitä filosofista. Huh. Aikansa voi käyttää paremmin vaikka lättyjä paistamalla. Tai rannalla makaamalla.

Nicholas Kristof ja Sheryl WuDunn: Puolikas taivasta

Naiset kannattelevat taivaan puolikasta
- Kiinalainen sananlasku

Vakavaa luettavaa maailman naisista. Prostituutio, tyttöjen silpominen, kunniamurhat ovat jäävuoren huippu - naisia ja tyttöjä kuolee koko ajan käsittämättömiä määriä laiminlyöntien ja väkivallan vuoksi. Pelkästään äitiyskuolleisuuden vuoksi menehtyy maapallolla yksi nainen minuutissa.

Nicholas ja Sheryl eivät tarjoa pelkästään tilastoja, vaan esimerkkitapauksia naisista, jotka selviytyivät, usein käsittämättömän sinnikkyyden vuoksi. Heillä on myös painavaa sanottavaa syistä, joiden vuoksi naisia kannattaa hoitaa ja tukea ihmiskunnan tulevaisuuden ja maapallon selviytymisen vuoksi.

Ikävä, raskas ja erittäin tärkeä kirja.