Herbert Asbury: The Gangs of New York

Ensin pari sanaa tästä kirjasta. Se putkahti käsiini kirjaston varastosta (Tampere, Metso). Kirjan painatusvuosi on 1927.

Aivan oikein. Vuonna 1927. Kirjaa lukiessa tuli koko ajan esiin muistutuksia kirjan historiallisuudesta - joku kuvattu gangsteripäällikkö "ei ole viime aikoina osallistunut politiikkaan" ja niin edelleen. Kirjoittajalla oli ilmeisesti myös poliittisia rajoitteita - hän väitti, että gangsteriajat olivat New Yorkissa ohi ja kaupunki eli rauhan aikaa. Keskellä kieltolakia. Minun piti tarkistaa toisesta kirjasta, joka kertoi Al Caponesta. Aivan oikein, kuuluisa Al oli tämän Asburyn "rauhan ajan" pikkugangsteri, ja kirjan loppupuolella kuvattu viimeinen gangsterikuningas Paul Kelly oli todelliselta nimeltään Paolo Antonini Vaccarella ja mafiapomo. Se poliittisesta korrektiudesta.

Kirjan kertoma värikäs tarina itsessään 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle hakkaa monet romaanit. Käännösongelma: kirjan nimen "gangs" kääntyy mielestäni tarinan alkupuolella paremmin jengiksi, mutta loppupuolella kyse on gangstereista. Englanninkielellä tätä ongelmaa ei ole. Alun jengit olivat nimittäin eri kaupunginosien väkivaltaisia yhteisöjä, 1800-luvun aikana hyvinkin väkivaltaisia; kirjassa kuvataan vilkkaasti ja verisesti ns. "värväysmellakat", jotka alkoivat Amerikan sisällissodan aikana. Silloin Yhdysvaltojen hallitus julisti värväyspakon, josta rikkaat voivat lahjoa itsensä ulos. New Yorkissa oli laumoittain Irlannin parunanälänhädän pakolaisia (Asbury ei mainitse sanallakaan perunaa, tämä on minun sivuviitteeni), joilla ei ollut pienintäkään halua pukea päälleen Unionin sinistä univormua ja mennä tapattamaan itseään. Seurasi pari viikkoa kestäviä rajuja mellakoita, joihin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä, huomattava osa kaupunkia poltettiin, ja tilannetta taltuttamaan tarvittiin säännöllistä sotaväkeä, tykkejä ja Gatlingeja (konekiväärin edeltäjiä).

Eri jengejä kuvaillaan - "Kuolleet kanit", jotka kantoivat taisteluun lähtiessään edellään kyseisen eläimen raatoa, "Murmelit", jotka saivat nimensä tavastaan majailla kellareissa, "Päivänkoiton pojat", jotka tekivät ryöstöretkiä laivoihin hämärän aikaan - tarinoita riittää. Myös yksilöitä Asbury kunnioittaa kertomuksilla. Naispuolisista jengiläisistä mainitaan "Henkseli-Maggie" (hän kiinnitti hameenhelmansa tappelussa henkseleillä ylös voidakseen mellastaa kunnolla), joka tapasi purra vastustajaltaan korvan ja säilöä sen pikkelssipurkkiin omistamansa baarin hyllylle (yksi vastustajista oli "Vuohi-Kate", joka sai nimensä tavastaan pukata yhtäkkiä vastustajaansa päällään vatsaan - hän menetti korvansa Henkseli-Maggielle, joka myöhemmän sovinnon hetkellä kalasti korvan pikkelssistä ja palautti sen Katelle) ja Hanhi-Ida, joka luopui Viiskulman jengin rakastajastaan, mutta kun entisen jengin viisi miestä tuli haastamaan uuden rakastajan, Ida tuuppasi miehen keskelle lattiaa ja käski ottaa sen kuin mies. Mies sai ruumiiseensa neljä luotia, ja Idan edellinen rakastaja viidentenä sai kunnian ampua luotinsa hänen aivoihinsa, minkä jälkeen kaikki viisi kävelivät takaisin Viiskulmalaisten alueelle ja Ida käveli ylpeänä perässä ja pysyi loppuikänsä Viiskulmassa. Tämän kaltaisia tarinoita.

Myöhemmän vaiheen päälliköt, kuten Paul Kelly, ovat selvästi meidän tuntemiamme gangstereita - mainitaan myös ohimennen "bootleg" eli salakuljetettu viina. Niinpä kirjan mahdollisesti käsiinsä saavia kehotan hankkimaan myös John Koblerin kirjan "Al Capone", joak tavallaan jatkaa tarinaa, vaikka siinä tapahtumien keskipiste siirtyykin Chicagoon.