Stephenie Meyer: Houkutus
Muodikkain vampyyrikirja vuosiin - ja hohhoijaa-luokkaa. Voi johtua siitä, että olen jo täyttänyt 17 vuota joitakin aikoja sitten ja tunnen aika paljon vampyyritarinoita. Tässä rikotaan genren sääntöjä, nuori tyttöpuolinen minäkertoja on oksettavan itsensäuhraavaa lajia - koko ajan tyrkyttämässä ainoaa henkeään, oli aihetta tai ei - ja hänen vampyyrilemmittynsä on yhtä lumoava kuin Michelangelon David. Sama nenä, sama tuijotus ja sama marmorinen iho. Ainakin nuori neiti on hyvän perheenemännän alku - tekee ruokaa, pesee pyykkiä ja huolehtii muutenkin eronneesta isästään. Koulunsa hän kyllä onnistuu laiminlyömään.
Ei, mutta hyvää päivää - mitä on sanottava sankarittaresta, joka seurustelee vampyyrilauman kanssa, hankkiutuu tahallaan uhrautumaan vihamieliselle lajin edustajalle, ja sitten pelkää tolaltaan koulun päättäjäistanssiaisia? Olisiko tärkeysjärjestyksessä jotakin korjaamisen varaa?
No, hänen lemmittynsä Edward yrittää esittää luonteen oireita, jos pääsemme ohi hänen suorasta nenästään, mahtavista rintalihaksistaan ja itsepäisestä halusta käydä lukiota uudelleen - hän on ollut 17-vuotias sadan vuoden ajan ja aina vain opiskelee lukiossa. Mieltymys sankarittareen, Bellaan, selittyy jotenkin loogisesti sillä, että Bella "tuoksuu hyvältä", koska feromonit tunnetaan ihmismaailmassakin, mutta molemminpuolinen rakkaus on silti tuskastuttavaa vähän varttuneemmalle. Sankari on koko ajan Bellaakin ärsyttävällä tavalla itsevarma, ylimielinen ja naureskeleva. Bella vinkuu ja yrittää koko ajan hankkiutua kuolleeksi. (Haluaisitteko muuten suudella miestä, jonka iho on kova ja kylmä kuin marmori? No, tiedetään naisten pyörtyneen Michelangelon Davidin edessä.) Tosin on jotenkin hellyttävää, että hän yrittää suojella Edwardia sen sijaan, että antaisi suojella itseään.
Kaiken tämän jälkeen myönnän vastahakoisesti, että kirjassa on tiettyä imua, ja kun siirtää sen suklaansyöntiosastolle ja poistaa iästään mentaalisesti joitakin vuosia, siitä voi hyvin ajatella pitävänsä. Ainakaan se ei ole pitkästyttävä. Ja vampyyrijengi on herttainen, kunhan heihin tutustuu.
Ei, mutta hyvää päivää - mitä on sanottava sankarittaresta, joka seurustelee vampyyrilauman kanssa, hankkiutuu tahallaan uhrautumaan vihamieliselle lajin edustajalle, ja sitten pelkää tolaltaan koulun päättäjäistanssiaisia? Olisiko tärkeysjärjestyksessä jotakin korjaamisen varaa?
No, hänen lemmittynsä Edward yrittää esittää luonteen oireita, jos pääsemme ohi hänen suorasta nenästään, mahtavista rintalihaksistaan ja itsepäisestä halusta käydä lukiota uudelleen - hän on ollut 17-vuotias sadan vuoden ajan ja aina vain opiskelee lukiossa. Mieltymys sankarittareen, Bellaan, selittyy jotenkin loogisesti sillä, että Bella "tuoksuu hyvältä", koska feromonit tunnetaan ihmismaailmassakin, mutta molemminpuolinen rakkaus on silti tuskastuttavaa vähän varttuneemmalle. Sankari on koko ajan Bellaakin ärsyttävällä tavalla itsevarma, ylimielinen ja naureskeleva. Bella vinkuu ja yrittää koko ajan hankkiutua kuolleeksi. (Haluaisitteko muuten suudella miestä, jonka iho on kova ja kylmä kuin marmori? No, tiedetään naisten pyörtyneen Michelangelon Davidin edessä.) Tosin on jotenkin hellyttävää, että hän yrittää suojella Edwardia sen sijaan, että antaisi suojella itseään.
Kaiken tämän jälkeen myönnän vastahakoisesti, että kirjassa on tiettyä imua, ja kun siirtää sen suklaansyöntiosastolle ja poistaa iästään mentaalisesti joitakin vuosia, siitä voi hyvin ajatella pitävänsä. Ainakaan se ei ole pitkästyttävä. Ja vampyyrijengi on herttainen, kunhan heihin tutustuu.
posted by Mette | 3:00 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home