Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda tuli suomalaisen lukijan tietoisuuteen Biafran sotaa kuvaavalla kirjallaan "Puolikas keltaista aurinkoa". Se on kiistatta vahva kirja ja ansiosta ylistetty. "Purppuranpunainen hibiskus" on hänen esikoisromaaninsa, joka on nyt suomennettu. Tunnustan auliisti, että pidän siitä enemmän.

Tätä kirjaa voisi kutsua nuoren tytön kasvuromaaniksi, jos haluaisi olla imelä ja käyttää kliseitä. Kirja on nimittäin huomattavan paljon enemmän; se on harvinaisen tasapainoinen kertomus perheväkivallasta, Nigeriasta ja - todella - nuoresta tytöstä, hänen kehittymisestään ja ensirakkaudestaan. Rakkaus ei toteudu fyysisesti, koska sen kohde on katolinen pappi, mutta se on silti vahva ja ehjä kokemus.

Kambili on 15-vuotias varakkaan katolisen kirkonvanhimman tytär. Häntä ja hänen veljeään kasvatetaan Herran kurissa ja nuhteessa. Vähitellen käy ilmi, että kuri tarkoittaa jotakin paljon vahvempaa kuin pelkkiä nuhtelevia katseita. Isä Eugene on äärimmäisen väkivaltainen mies, vaikka pahimman ottaa vastaan perheen äiti.

Isä on rikkonut välinsä omaan isäänsä, koska tämä on "pakana"; noudattaa Nigerian vanhoja perinteitä. Isoisä ja täti Ifuena lapsineen elävät köyhyydessä, vaikka Eugene kieriskelee rahassa ja lahjoittaa avokätisesti kannattajilleen ja kirkolle. Kambili ja hänen veljensä Jaja pääsevät tutustumaan tilanteeseen henkilökohtaisesti, kun isä päästää heidät kyläilemään tädin ja tämän perheen luo - siellä Kambili tapaa myös nuoren pappi Amadin, jota kohtaan hänessä syntyy hämmentäviä tunteita.

Nigeria, sotilasvallankaappaus ja politiikka tulevat esiin taustalla ja jokapäiväisessä elämässä - bensiinipula, kotitarkastukset, isä Eugenen omistaman sanomalehden jatkuva lakkauttaminen ja henkilöstön pahoinpitely ovat yhtä normaalia elämää kuin aamupuuro.

Lopulta tilanne repeää väkivaltaisesti - mikä muu olisi mahdollista? Lukijalle jää kuitenkin tunne, että Kambili on selvinnyt aitona naisena. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Upea, monikerroksinen kirja.