Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Heti aluksi tekee mieli lainata kirjaston hoitajan minulle sanomaa: "Hotakaisella on kaunis lause." Olen jättänyt sikseen monet suomalaiset kirjailijat, koska kieli tökkii. Hotakaisella kieli hengittää, lauseissa on ilmaa. Se myös elää kertojan mukaan. 80-vuotiaan entisen lankakauppiaan Salmen lauseeet ovat tyynen verkkaisia. Kun kuvaan tulevat mukaan kaupunkilaiset, kieli on ahtaampaa, kiireisempää. Elämäänsä sivussa elävien henkilöiden, kuten entisen telinevoimistelijan Armaksen, kieli on taas verkkaista ja painokasta - tulee mieleen Paavo Haavikon runo: "Ikiaikaiset puheet sateesta ja tuulesta, peritty nyrkinisku pöytään."

Ostamisesta ja myymisestä takakansi mainitsee. Sitähän se, ihmisen osa. Kun mies hirttäytyy, hirttoköyteenkin on unohtunut hintalappu. Elämänsä voi myydä, monella tavalla. Ostaminen ei ole niin helppoa. Kirjailija yrittää ostaa Salmen elämän ja joutuu myymään levykokoelmansa ja polkupyöränsä. Asioilla on oltava tärkeysjärjestys. Toisenkin elämä voi olla tärkeämpi kuin polkupyörä, omasta puhumattakaan, mutta polkupyörän hinta voidaan taas vaihtaa jonkun muun elämään. Kuten Salme tietää.

Kyse on myös puhumisesta ja teoista. Kirjan niljake Kimmo pyörittää puppusanageneraattoria. Hänellä on merinäköala, mutta kun hän menee tutustumaan maan tasalla eläviin ihmisiin, he näyttäytyvät hänelle liian läheltä - ihminen muuttuu limaiseksi hylkeeksi.

Muitakin eläimiä on. Kirjailija vertaa ihmisiä sikoihin ja lokkeihin. Autoilija vertaa autoaan vaaralliseen kissaeläimeen, kunnes vastaan tulee aito eläin, hirvi. Hirvi katsoo ihmistä tuulilasin läpi. Ihminen näyttää hassulta. Sillä on otsa tuulilasissa ja suu auki. Puhelinmyyjä keskeyttää ihmisen toimessaan. Ihminen on parhaillaan tappamassa kissaa vasaralla. Sen voi keskeyttää lehtitilauksista keskustelun ajaksi ja hoitaa sitten loppuun. Tapaamisia sattuu, mutta välissä on lasi, tai puhelinlanka. Kontaktissa ovat vain maailmasta erkaantuneet; polkumyllyn jättänyt Armas ja hänen koiransa Mooses tietävät, mikä on tärkeää:

- Sillon mä päätin, että vielä joskus tässä elämässä mä oon paikalla oikeaan aikaan ja tiedän aivan tasatarkkaan jonkun asian. Nyt on toukokuun seitsemäs ja kohta se tulee. Ehkä ens yönä. Ja me ollaan Mooseksen kans passissa. Me nähdään se. Me ollaan todistamassa sitä.
- Niin mitä?
- Sitä kun lehdet tulee puihin. Me voidaan sanoo, että me oltiin paikalla ja me nähtiin se omin silmin.

Lopulta teot ratkaisevat, eivät sanat. Salmen mies on vaihtanut puheen halkojen hakkuuseen liiterissä. Kirjan väistämätön tragediakin on teko eikä sana; vapautuskin tulee teosta. Sitä en aio paljastaa, mutta se antaa kirjan nimelle uuden ja melko fyysisen merkityksen - ihmisen osa ei välttämättä ole metafysiikkaa, se voi olla myös hyvin konkreettinen käsite. Kaiken nykymaailman sanavaahdon keskellä teot lopulta ratkaisevat.

Maailma on kiinni siitä, onko kukaan takana varmistamassa, jos kaatuu.