Élisabeth Gille: Vartiotorni

On olemassa kirjoja, jotka tarvitsevat kehyksen, lisätietoa, jotta ne tulevat täysin ymmärretyiksi. Sellainen kirja on Irene Némirovskyn "Ranskalainen sarja" - ssen ymmärtämiseksi on tiedettävä, että kirjassa on paljon omaelämäkerrallista, ja että kirja jäi kesken, koska kirjoittaja vietiin Auschwitziin ja kuoli siellä.

Sellainen kirja on myös Élisabeth Gillen "Vartiotorni". Élisabeth oli Irenen tytär, ja häneltä kului lähes omana kuolemaansa saakka päästä sopuun äitinsä maineen ja kuoleman kanssa; hän teki sen kirjoittamalla äitinsä omaelämäkerran ja tutustumalla äitiinsä oman romaaninsa välityksellä.

"Vartiotorni" avautuu siis Irenen elämän kautta ja siinä käsitellyistä aineksista tärkein on Irenen juutalaisuus, jonka hänen perheensä luuli jättäneensä taakseen (tyttäret kastettiin), mutta joka lopulta tavoitti ja tappoi Élisabethin vanhemmat ja lähestulkoon tyttäretkin. Élisabeth on sijoittanut "Vartiotornin" lukujen väliin pieniä vinjettejä omasta elämästään.

"Vartiotorni" avaa myös "Ranskalaista sarjaa" - vaikka, outoa kyllä, "Ranskalaisen sarjan" käsikirjoitus ei "Vartiotornia" kirjoitettaessa vielä ollut päässyt piilosta, jonne se Irenen kuoltua kätkettiin. Élisabethilla oli käytettävissään vain äitinsä muistiinpanot romaanista.

"Vartiotorni" toimii peilinä, jossa näkyy Irene ja hänen kuvansa tyttären mielessä. Sellaisena se on hämmästyttävä kirjallinen suoritus - herkkä ja tuskallinen. Lukija unohtaa hetkittäin, että kyseessä ei ole todellinen omaelämäkerta, vaan tyttären kirjoittama romaani. (Kun kirjassa mainittiin Konstantin Paustovski, ryntäsin tarkistamaan, onko Irenen Asja-tätiä Paustovskin omaelämäkerran Kiova-osassa - vasta "Vartiotornin" loppuluvussa Élisabeth tunnustaa sijoittaneensa Kostikin kirjaansa, ksoka hänen vallankumousta edeltäneen Kiovan kuvauksensa on niin paljon velkaa Paustovskille.)