Philippe Claude: Varjojen raportti

Alussa on kylä, ja sota.

Tästä alkaa epävarmuus.

On valtavan häiritsevää, jos ei tiedä, minne tarina on sijoitettu. Jonnekin Eurooppaan? Kestää hetken ennen kuin tuntuu, että kyseessä on toinen maailmansota. Kieli on melkein saksaa, mutta ei aivan. Vuoria? Alpit? Joka tapauksessa tarinaan kuuluvat keskitysleirit - ja Kristalliyö.

Kertoja on Brodeck. Kylän väki on valinnut hänet tekemään raportin. Mies on surmattu. Kylä on surmannut hänet. Miehellä ei ole nimeä, Brodeck kutsuu häntä nimellä Toinen, Anderer. Ilmenee, että Anderer surmattiin vain. koska hän oli Toinen. Niin on myös Brodeck, hänet tuotiin kylään lapsena, jolla ei ollut perhettä. Hänkin on vaarassa.

Brodeckin raportissa tarina kiskoutuu esiin tuskallisina lauseina kuvauksen lomassa, kuin kiskottaisiin kieltä hänen kurkustaan vähä vähältä. Kun tarina on lopussa, Brodeck, Koira-Brodeck, lähtee. Kylä ei enää ole tarpeen; kaikki on kerrottu.

Philippe Claudelin edellinen suomennettu kirja, "Harmaat sielut", oli kirja, joka täytyi lukea kerran ja jota ainakaan minä en pysty lukemaan toista kertaa. Tämä saattaa olla yhtä mieliinpainuva painajainen.

Louise Penny: Kylmän kosketus

Tämän kirjan kohdalla tuli ilmeisesti hama - olisi pitänyt lukea aikaisempi kirja ensin. Koko ajan viitataan siihen.

Itse murhajuoneen; se on onneton. Murha on niin monimutkainen, että sitä ei millään saada sopimaan tarjottuihin raameihin (enkä aio paljastaa murhaajaa - se tekisi jutusta vieläkin onnettomamman).

Huomio on siis kiinnitettävä henkilöihin ja paikkakuntaan, joka on Kolmen männyn pikkukaupunki jossakin ranskankielisessä Kanadassa. Otaksun, että kirjaa vauhdittaa erimielisyys ranskankielisten ja "anglojen" kesken, mutta näin suomalaisena tuntuu onnettomalta, kun kovaa pakkasta ja pallonlyöreiksi topattuja ihmisiä hehkutetaan koko ajan ja lopulta paljastuu, että pakkasta on 15 astetta, Viisitoista astetta? Menkää nurkkaan ja hävetkää!

No, kirja on niin jouluinen kuin olla voi (pääroolissa on muuten joulukuusen pallo), joten ehkä sitä voisi suositella luettavaksi joulupäivänä, kun massu on täpötäynnä eikä ole muutakaan rakentavaa tekemistä.

Lois McMaster Bujold: Kunnian sirpaleita

Aitoa, kunnon avaruusoopperaa ja avaruusromanssi kaupan päälle! Tulee mieleen kirjallisuudenlaji, jota kutsutaan anglosaksisessa maailmassa nimellä "bodice ripper" - kaunis, ylhäinen neito joutuu merirosvojen kynsiin jatkuvasti vähintään joukkoraiskausuhan alle; komea merirosvokapteeni pelastaa hänet miehistöltään, heidän välilleen syntyy kipinää, runsaasti seikkailuja ja henkeäsalpaavia taistelu- ja pakotilanteita ja lopulta kuumat huulet pusertuvat yhteen viimeiseen, maailmaatärisyttävään suudelmaan - ah.

No, ei ihan sentään, mutta tehkää neidosta avaruusaluksen kapteeni ja merirosvopäälliköstä toinen, pankaa heidän planeettojensa välille sota ja saatte Bujoldin kirjan. Jopa lähes-raiskausta myöten (josta neito pelastuu viime tipassa, joskaan ei aivan helmat hampaissa - siinä vaiheessa hänellä ei ole helmoja, ja pelastajakin on yllätyshahmo).

Poikkeuksellinen kirja usein niin nuhteettomassa science fiction -maailmassa, suorastaan kutkuttava. Pidin tästä.

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti

Vain runoilija pystyy kirjoittamaan kaiken tämän 175 sivuun.

Vain runoilija pystyy paljastamaan kaikki vikansa, paheensa, heikkoutensa, sydämensä syvyyden - ja esittää 4-5 kalttaavalla sivulla eräiden julkisuuden henkilöiden sydämen liejuiset syvyydet (olkoot heidän korvansa punaiset, kun he lukevat tämän kirjan).

Kirjan kerronta liikkuu lapsuudesta aikuisuuden kautta perusasioihin, kuten rakkauteen ja kuolemaan, sisäisen logiikan kautta, joka on ihmissydämen ja - niin - runouden logiikkaa.

Minulla on hillitön halu lainata Anderssonia, mutta jos annan halulle vallan, lainaan vähintään 150 sivua niistä 175 sivusta. Rajoitan vain yhteen tarinaan, joka kertoo lääkärin raskaista ja uuvuttavista työvuoroista:

Eräänä iltana lojuin pitkistä päivystyksistä ja pitkästä päivätyöstä uupuneena päivystyshuoneessa, kun puhelin äkkiä soi. Soittaja oli hoitajatar joka kuulemma sanoi: Tohtori, joulukuusi on tullut. Ja minä kuulemma vastasin: Ottakaa se vitoselle ja antakaa sata milligrammaa Larcagtilia. Minkä jälkeen nukahdin taas. Seuraavana päivänä kohtasin merkillisen hymyileviä ja nauravia kasvoja. Hyvää joulua, kuusi sitten toipui, sanoi ylilääkäri, joka muutoin hymyili harvoin.

Amartya Sen: Identiteetti ja väkivalta

Tämän kirjan soisin kuuluvan jokaisen monikulttuurisesta kiinnostuneen henkilön käsikirjastoon. Sen, joka tietää, mistä kirjoittaa (intialaissyntyinen, Oxfordissa asua talousnobelisti), vastutaa voimakkaasti typerää, ahdasta ja karsinoivaa ihmisten määrittelyä vain yhden ominaisuuden - uskonnon tai kulttuurin - perusteella. Mukaillakseni Senin esimerkkiä, ihminen voi olla samanaikaisesti ateisti, suomalainen, jazzin harrastaja, kasvissyöjä, kuorma-autonkuljettaja ja kahden lapsen eronnut isä. Tilanteen mukaan mikä tahansa näistä identiteeteistä voi olla tärkein - jos hän menee ravintolaan, tärkein on ruokalista; kun kiistellään työehtosopimukssta, ateismi ei tule edes mieleen, ja ystäväpiiri ehkä muodostuu muista jazzin harrastajista, vaikka jotkut heistä olisivat esimerkiksi virolaisia. Jos hänet yritetään määritellä vain "suomalaiset ja ne muut" -asteikolla, häntä rajoitetaan karkeasti ja epäreilusti.

Sen valittaa muun muassa Britannian taipumusta "tehdä oikeutta" islaminuskoisille keskustelemalla heidän kanssaan vain uskonnollisen identiteetin kautta. Kuten eräs britti, joka sattumoisin on myös muslimi, oikeutetusti valitti - jos hän haluaa keskustella hallituksensa päätöksistä, miksi hänen täytyisi kääntyä seurakuntansa imaamin eikä parlamenttiedustajansa puoleen?

Kannatan.

Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma

Pringlen kirja on alussa suorastaan järkyttävän hauska. Suuri joukko tiedemiehiä, moni perustavasti ihan päteviä ja älykkäitä, intoutui/keksi/tempautui mukaan ideoihin, joiden mukaan oli ollut "pohjoinen rotu", joka oli toiminut valloittajina/ylimystönä yli koko Euraasian mukaan lukien Intian bramaanit, Tsingis-kaani ja Japanin samurait, ja (pahimmillaan, kuten Himmlerillä itsellään) olivat tulleet Atlantiksesta ja sitä ennen suoraan taivaasta. Gootit olivat germaaninen rotu, joilla oli Krimillä suuria kaupunkeja ja mahtava valtakunta. Islannin kulttuuri oli germaanista, saagat kertoivat suoraan näistä yli-ihmisistä. Veda-kirjat kertoivat samasta porukasta - Himmler kanniskeli niitä mukanaan ja lueskeli valikoituja otteita. Thorin vasara oli myöhemmin tietoisuudesta kadonnut sähkömagneettinen ase.

Natsit lähettivät retkikuntia sinne tänne; Islantiin eivät päässeet, koska aloittivat sodan kesken kaiken (ja ilkeä skandinaavinen lehdistö valisti heitä, että ainoa tieto Islannin viikinkiyhteiskunnasta löytyy saagoista "jotka herra Himmler voi ostaa mistä tahansa hyvin varustetusta saksalaisesta kirjakaupasta"). Kesken jäi myös suunnitelma mennä tutkimaan Titicacan "miljoonavuotista germaanista valtakuntaa". Himmler piirrätti pohjapiirroksia SS-miesten soturimaanviljeilijöiden yhteiskunnista, joita oli tarkoitus perustaa Krimille, jonne piti myös istuttaa satojatuhansia tammeja ja pyökkejä, jotta olisi luotu oikea pohjoissaksalainen ympäristö.

Sitten alkoi sota, ja siihen loppui minun kirkossa nauramiseni. Ahnenerben, natsien rotuaatetta tutkiva tiedeyhteisö, alkoi tehdä ihmiskokeita, valikoi sopivia juutalaisia Auschwitzista muutettavaksi luurankokoelmaksi ja mittasi kallon muotoja valloitetuilla alueilla päättääkseen, ketkä tapetaan. Krimillä muun muassa vastaan tuli kansansirpale, joiden kerrottiin olleen alkuaan juutalaisia, mutta liittyneen tataareihin ja kääntyneen islamiin. Toinen joukko oli tataareja, jotka olivat kääntyneet juutalaiseen uskoon. Edelliset joukkomurhattiin, jälkimmäiset säästettiin.

Ei loppujen lopuksi tippaakaan hauskaa, mutta hyvin ajatteluttavaa. Varsinkin, kun kirjoittaja kertoi, mitä näille natsien tiedeneroille sodan jälkeen tapahtui. (Ei sitten yhtikäs mitään.)

Ian Kershaw: Hitler

Hitler rinnassaan rautaristi ja hihassaan hakaristi (hän todella taisteli urheasti I maailmansodassa)

Kershawin Hitler-tutkimus on todennäköisesti pätevin ja varmasti laajin aiheesta kirjoitettu. Hän pohtii erityisesti Hitlerin ja Saksan kansan suhdetta ja syitä Hitlerin suosioon. Kirjassa pohditaan myös Hitlerin persoonallisuutta - eipä silti, siitä löytyy hyvin vähän pohdittavaa, koska sellaista ei löydy; Kershawin mukaan Hitler oli "ontto mies", jonka julkinen persoona täysin nielaisi hänen sisäisen persoonansa.

Hitlerin pakkomielteet, vihan kohteet ja vainoharhaisuus olivat samoja kuin saksalaisten. Sen vuoksi hän nousi niin nopesti valtaan ja häntä kannatettiin siihen asti, että sota alkoi mennä huonosti. Siinä vaiheessa Saksa ja Hitler olivat jo sulautuneet yhteen eikä toista ollut ilman toista. Vaikeasti vastattava kysymys on, miten vanha sivistyskansa luopui niin halukkaasti kaikesta sivistyksestä ja oikeusvaltion piirteistä ja ryhtyi barbaariseksi muusiksi, jossa ainoita yhdistäviä piirteitä olivat keskinäinen kilpailu vihoviimeiseen loppuun asti - jopa bunkkerissa nevuostoiittolaisten tankkien ajaessa pitkin Berliinin katuja valtataistelua käytiin - ja syyn työntäminen kaikille muille. (Ellei maailmalla olisi ollut edessään myöhempää esimerkkiä - entinen Jugoslavia - tämä olisi todella uskomaton tarina.)

Kiinnostavia ja ennakkoajatuksien vastaisia ovat Hitlerin nousu Führeriksi - hän ei todella pyrkinyt asemaan, vaan halusi tehdä sitä, minkä parhaiten osasi - puhua, mutta natsipuolueeksi yhdistyvät sekalaiset liikkeet tarvitsivat yhden johdon nitomaan ristiriitaisia aatteitaan ja kilpailuaan. Kun Hitleristä oli tehty Führer, hän alkoi pitää itseään korvaamattomana. Toinen seikka oli Hitlerin melko myöhään esiin tuotu juutalaisviha - hänen vihansa ja vainoharhansa kohdistui pikemminkin bolshevismiin. Ja kolmantena oli häntä loppuun asti ajava pakkomielle, ensimmäisen maailmansodan tappio vuonna 1918, josta hän syytti kaikkia mahdollisia tahoja paitsi saksalaisia (ja lopussa kaikkia muita paitsi itseään).

Kershaw korostaa myös voimakkaasti Hitlerin uhkapelurin luonnetta, joka sai hänet aina tavoittelemaan "kaikki tai ei mitään" -asetelmia ja valitsemaan uhkarohkeimman ratkaisun diplomatian ja varmempien ratkaiujen sijaan. Tämä erityisesti panee miettimään, mitä kaikki muut puuhasivat? Eikö kenelläkään tikuttanut? Ja vastaus on - ei tikuttanut. Goethe varmasti pyöri haudassaan Bismarckista puhumattakaan.

Anthony Beevor - Artemis Cooper: Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949

Anthony Beevor on tällä kertaa tehnyt yhteistyötä puolisonsa Artemis Cooperin kanssa. Tämä näkyy krijasta, jossa Beevor-tyyppisten sotatilanteisiin pureutuvan kerronnan lomassa on herkullista juorukronikkaa tunnetuista (ja Suomessa vähän vähemmän tunnetuista) ranskalaisista.

Kirjan nimessä on rajattu Pariisi ja vuodet 1944-1949. Todellisuudessa kirja aloittaa saksalaisten miehityksen alusta ja lopettaa siivoamalla kommunismin, Vichyn hallituksen kauhutekojen ja de Gaullen loppukauden loppuhistorian - tosin kehykset on käsitelty niukemmin. Tapahtumapaikkakin on pääasiassa Pariisi, mutta tarkastelussa on koko Ranska. Tämä antaa sopivat taustatiedot tarinaan, joka ei ole välttämättä täysin tuttu - tunnustan itse, etten tiennyt, miten tiukasti kommunistit yrittivät saada Ranskaa haltuunsa sodanjälkeisinä vuosina.

Laajat kaaret siis yhdistyvät henkilöjuoruihin ja anekdootteihin, mikä tekee kirjasta viihdyttävämmän kuin Beevorin yksityiskohtaiset ja tiukat kuvaukset esimerkiksi Stalingradista. Tässä kirjassa on aikaa poiketa siihen, miksi Yhdysvaltojen ulkoministeri kiskottiin istumaan housunpersuksistaan, kun hän yritti esittää maljaa Berliinin ilmasillalle, mihin Coca-Cola halusi saada valtavan valomainoksensa (Eiffel-torniin) ja miten Hemingway oikeastaan valloitti hotelli Ritzin.

Hilary Mantel: Wolf Hall

Hans Holbein: Thomas Cromwell

Henrik VIII ja hänen vaimonsa ovat suosittuja romaanin aiheita (mm. Philippa Gregory), mutta Henrikiä palvelleet valtiomiehet esiintyvät usein kuin Prahan kellotornin hahmot; uusi vaimo tulee, uusi kansleri tulee; vaimo menee, kansleri menee (usein mestauslavan kautta), uusi kansleri tulee - yhtä jäykkinä ja persoonattomina kuin nuo kellopelin patsaat. Hilary Mantel muistuttaa, että he olivat eläviä, persoonallisia ja loppujen lopuksi tärkeämpiä kuin kaiken maailman kuningattaret. Ja myös, että Henrik VIII:n aika oli huomattavien uskonnollisten mullistusten aikaa, ja ihmiset ottivat nuo asiat todella vakavasti, elämän ja kuoleman kysymyksinä (ja millaisen kuoleman!)

Hilary Mantel on kirjoittanut epätavallisen kirjan epätavallisesta miehestä. Monet yksityiskohdat saattavat olla kirjallista sepitettä, mutta Cromwellin ura on lujasti vahvistettu historiassa. Hän syntyi sepän, kapakanisännän tai joidenkin mukaan kangaskauppiaan poikana - Hilary tekee Walter Cromwellista kaikki nämä, mikä ei noina aikoina ollut ollenkaan epätavallista. Kirkko oli laitos, jonka kautta sukuja ja aatelisuutta korostavana aikana noustiin - kardinaali Wolsey oli teurastajan poika - mutta Thomas Cromwell ei koskaan ollut kirkon virassa; hän aloitti italialaisen pankkiiriliikkeen työntekijänä, päätyi kardinaali Wolseyn palvelukseen ja siitä kuninkaan lähimmäksi mieheksi. Miten sepän poika sitten päätyi Italiaan? Hilaryn mukaan sotilaana, mikä oli täysin mahdollista sekin.

Hilaryn Thomas Cromwell saa koko ajan kuulla alhaisesta syntyperästään ja ottaa sen stoalaisesti vastaan, jopa nauttii juoruista, joita hänestä levitellään. Hän on hellä perheenisä, joka menettää vaimonsa sairaudelle eikä koskaan toivu siitä. Hän on terävä- ja sujuvakielinen, ja hänellä on loistava muisti - renessanssi-ihminen, yhtä kotonaan Thames-joen soutajien ja suvustaan ylpeiden aatelisten joukossa (ja kaikki ovat hänelle velkaa; hän miettii, että aateliset ajatelevat vain linnojaan ja haarniskoitaan eivätkä tajua, että maailmaa johdetaan pankkiirien helmitauluilla).

Kirja alkaa kardinaali Wolseyn sortumisella ja päättyy Thomas Moren mestaukseen. Cromwell todistaa protestanttien polttamista kerettiläisinä, yrittää auttaa saarnaajia pakoon ja huolehtii nuorukaisista, joita hän kerää isoon taloonsa. Samalla hän on armoton huolehtiessaan kuninkaansa asioista - kuninkaan, joka tulee mestauttamaan hänet ja suremaan sitä lopun ikäänsä. Kirjan nimi, Wolf Hall, on vertauskuva; viimeisessä lauseessa Cromwell on ensimmäistä kertaa menossa Wolf Halliin, Seymourien sukukartanoon, jossa Henrik tulee kiinnittäneeksi silmänsä Jane Seymouriin, tulevan poikansa tulevaan äitiin. Tulevaisuus on koko ajan läsnä lukijalle, mutta ei kirjan henkilöille. Jokainen sivu on ladattu enteellisellä odotuksella, joka kaikuu taka-alalla kuin hautajaiskellot. Silti kirja on nokkela, hauska, elävä ja värikäs. Ei ihme, että se sai vuoden 2009 Booker-palkinnon.

Adrian Goldsworthy: Rooman valtakunnan tuho

Edward Gibbon on Rooman valtakunnan tuhon kuauksen voittamaton kuningas, ja Adrian Goldsworthy tekee hänelle kunniaa koko kirjansa matkan. Hyvin kunnioittavasti Goldsworthy on myös mestarin kanssa eri mieltä - Rooma ei välttämättä tuhoutunut paheisiinsa eikä ulkoisiin vihollisiin. Toki näilläkin oli osuutensa. Roomaa ei kenties myöskään tuhonnut rahametallien puute, kuten nykyään toisinaan ajatellaan. Goldsworthy ei ole edes aivan varma siitä, tuhoutuiko Rooma - siis tapahtuiko äkillinen, dramaattinen Augustuksen Rooman sortuminen pimeään keskiaikaan. Pikemminkin hän näkee 200-luvun Marcus Antoniuksen Rooman vähittäisen liukumisen Romulus Augustuluksen, Länsi-Rooman viimeisen keisarin, merkityksettömyyteen hitaana, kahdensadan vuoden ajanjaksona, jossa osaansa näyttelivät paitsi ulkoiset uhat, myös roomalaisten tavaton taipumus harrastaa sisällissotia ja puhtaasti huono onni, joka antoi Itä-Roomalle muutamia pitkiä hallituskausia aikuisten ja voimakkaiden miesten alamaisuudessa samalla kuin Länsi-Roomaan sattui perätysten heikkoja lapsikeisareita, joista kiisteltiin kuin kananrääppeistä (eräs keisareista, Honorius, harrasti kanankasvatusta).

Goldsworthy tekee tapansa mukaan hyvää työtä. Valitettavasti suomentajan huolimaton suhtautuminen suomen kieleen tekee lukemisesta vähemmän kuin nautinnollista. Tällaistako kieltä kouluissa nykyään opetetaan? Yksiköt ja monikot lauseissa miten sattuu, taivutusmuodot kateissa ja huono oikoluku - virkkeistä saattaa puuttua tärkeitä sanoja niin, että merkitys on arvattava. Ikävää. (Ja sitä paitsi uhka taipuu "uhan", ei "uhkan".)

Charlotte Bronte: Professori

Charlotte Bronten "Professori" julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, vaikka hän kirjoitti sen ensimmäisenä romaaninaan. Suomennos on saatu vasta nyt, vuonna 2009. Tämä on vahinko. Kirja ei ole pelkkä "Syrjästäkatsojan tarinan" sormiharjoitus, kuten yleensä väitetään, vaan aivan kelvollinen, itsenäinen romaani, jossa näkyvät monet Bronten teemat ensimmäistä kertaa.

Kirja on vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevan nuoren miehen kuvaus hakeutumisestaan Belgiaan opettamaan, joutumisestaan viettelijättären vaikutuspiiriin ja todellisen rakkautensa löytäminen ja voittaminen. Kertojan kuvaus suhteestaan molempiin naisiin on suorastaan raaka ja varmasti aiheutti aikoinaan sen, että kustantajat hylkäsivät romaanin. Kirjan Williamin suhtautuminen belgialaiseen Zoraïdeen ja tämän alistumisen hyväksyminen - vaikka hän tiesi tilanteen valheelliseksi - ja sveitsiläisen Franceksen määräileminen tekee sankarista aika vastenmielisen tyypin, mutta ihmissuhteiden kuvaus vetää silti puoleensa. (Vaikka haluaisin kovasti vetää miestä nenään.)Frances on selvästi Bronten myöhempien romaanien sankarittarien sisar ja moni muu henkilö ilmestyy Bronten myöhemmissä kirjoissa hiotumpana ja valmiimpana, mutta varsin valmiita he ovat jo "Professorissakin" (nimitys tarkoittaa yksinkertaisesti opettajaa).

Markus Kajo: Kettusen kannettava

Valittaen on todettava, että Kettusesta on mennyt puhti. Syynä voi olla nykymaailman tietotekniikka; usea juttu koskee mainittua tietotekniikkaa. Joissakin viitataan myö vaimoon, joka tuntuu olevan vastaan haraava (katsokaa suomen sanakirjasta, että sellainen juttu se).

Joskus Kettunen sentään vielä intoutuu juupelisti leikkimään sanastolla, kuten pre-fight check -tarinassa:

Helikopterin kyytiin jos aiotte, niin kannattaa katsoa, että ison roottorin päällä oleva kiinnitysmutteri on lujasti kiinni. Kun, jos kuski panee ilmassa pakin päälle ja mutteri on vähänkin löysässä, niin sehän kelkettää hetkessä ropeli irti. Ja eikun hatelikkoon naamalleen posahtaa koko pääropelittomaksi jäänyt helvetinkone; ahteriroottori vain ulisee kuin koira klarinetille. Että vihaakin klarinettia se elukka. Se on yliluonnollista!