Frances Hardinge: Kärpästyttö

Kateeksi käy tämän päivän nuoria, joilla on niin paljon hyviä enemmän tai vähemmän fantastisia kirjoja tarjolla.

Hardinge myöntää itse, että "Kärpästytön" pohjana on 1700-luvun alun Englanti. Niin sanoisin minäkin. Eponymius Clent taitaa nojautua Daniel Defoeen, joka ei ollut vain kirjailija, vaan myös hyvin toimelias vakoilija ja tutustui useinkin jalkapuuhun. Tarinan alku on hyvinkin historiallinen Kaarle I:n mestauksesta puritaanien valtaan. Sitten kirja lähtee vaeltamaan omille teilleen; vakuutan, että ratsukameli EI purrut Karle II:lta nenää pois.

Perusjuoni koskee sananvapautta, kirjapainovapautta ja totuutta. Näiden kuvaamisen tarvitaan paljon valheita. Sankaritar on Musca Mye, ei mikään sinisilmäinen kultakutri (saati, että hän tarvitsisi prinssiä pelastuksekseen). Pikemminkin Muscaa kuvailevat etsintäkuulutukset "viekkaan näköiseksi tytöksi, jolla on epätodennäköiset kulmakarvat". Kulmakarvoille on oikein hyvä syy.

Muscan isä joutui pakenemaan maaseudulle, koska hän oli radikaali. Kun hän kuoli, Musca jäi ikävien sukulaisten luo, kunnes - no, Musca ei välttämättä aikonut polttaa myllyä:

Hän ei muistaakseen ollut päättänyt pudottaa lamppua, mutta ei myöskään muistanut, että se olisi suoranaisesti lusikahtanut hänen otteestaan. Toisaalta hän muisti katselleensa, kuinka se putosi kädestä ja poukahteli niin pehmeästi nipulta toiselle, että tuntui mahdottomalta uskoa sen särkyvän. Hän muisti nähneensä, kuinka rikkoutunut lamppu muodosti himmeän valkoisen savukirjaimen juuri ennen kuin kuivat varret alkoivat sen ympärillä mustua ja ensimmäinen epäröivä liekki häilähteli sinisenä, siten kultaisena... ja hän muisti kauhun sävähdyksen kun hänelle oli valjennut, etei paluuta entiseen elämään ollut.

Muscan epätodennäköiset seikkailukumppanit ovat ikääntyvä huijari Eponymius Clent ja harvinaisen taisteleva hanhi Saraseeni. Eikä heidän jäljiltään mikään jää entiselleen.