Susan Hill: The Woman in Black

Pidän kovasti hyvistä kummitustarinoista, niistä klassisista. On vaikeaa tehdä todella vuosikertatasoinen kertomus, vaikka kohtalaisen hyviä tapaa silloin tällöin. Todella korkeaa luokkaa on Susan Hillin pikku kertomus.

Kun olin lukenut sen ensimmäistä kertaa, Tampereen Työväen Teatterin pienemmällä näyttämöllä esitettiin siitä tehty näytelmä. Muistaakseni Aamulehdden teatteriarvostelija ei pitänyt siitä; ehkä hän ei tuntenut tarinaa tai pitänyt kummitusjutuista. Minusta se oli hyvä. Muutettavat oli muutettu, kuten hyvässä teatteriesityksessä pitääkin. Itse kirja elää niin täysin maisemassaan - Englannin rämealueella, meren ja taivaan välissä - että sitä ei sellaisenaan teatteriin saa.

Tarina alkaa, kuten traditioon kuuluu, jouluaattona. Kertoja elää tytyväisenä vaimonsa ja tämän ensimmäisen avioliiton poikien kanssa. Pojat haluavat kertoa kummitusjuttuja. Sitten he kääntyvät isäpuolensa puoleen: jokainen tuntee ainakin yhden kummitustarinan. Isäpuoli kieltäytyy kertomasta, mutta panee tarinansa paperille.

Tarina alkaa, kun hän on nuori lakimies. Esimies lähettää hänet osallistumaan kuusikymmentä vuotta yksin asuneen lesken hautajaisiin ja selvittämään sitten tämän suoalueella seisovan talon papereita. Hautausmaalla kertoja näkee mustapukuisen naisen. Tästä alkaa eräs eleganteimmista kummitustarinoista, joita koskaan olen lukenut. Ja karmivimmista. Mitä saadaankaan aikaan yksinkertaisista elementeistä.