Bengt Liljegren: Aleksanteri Suuri

Löysin suomenkielisen Aleksanteri Suuren elämäkerran - ja petyin raskaasti. Luettuani juuri Foxin vastaavan teoksen on kuin lukisi "7 päivää" -lehteä väitettynä elämäkertana. Fox luetteli lähteensä, vertaili niitä, vertaili arkeologista aineistoa ja piti lukijan koko ajan mukana . Hän myös toi selkeästi esiin, että ajallisesti lähimmät säilyneet tekstit Aleksanteri Suuresta on kirjoitettu noin 400 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Niin ei tee Liljegren. Jälkilauseessa hän tuo esiin käyttämänsä lähteet ja tekstissä on viitenumerot, mutta hänen totuutensa on aina se TOTUUS ilman epäilyksiä. Esimerkiksi hän kuvailee Aleksanterin taistelussa käyttämän asun värejä myöten ja sitten ilmoittaa hilpeästi lähteeksi pompejilaisen mosaiikin. Eikö hänellä mikään kello kilahtanut?

Asian tekee ikäväksi se, että Liljegren niin selvästi inhoaa Aleksanteria. Panee jopa ihmettelemään, miksi hän on vaivautunut kirjoittamaan niin perin vastenmielisestä henkilöstä. Hänen eniten suosimansa lähteet viitteiden mukaan ovat Arrianos, joka kirjoitti keisari Hadrianuksen aikaan ja sekoitti päivämääriä ja tapahtumia sekä valitsi tapahtumia niiden moraalisen arvon mukaan. Arrianukselta ovat peräisin ne monet kuvaukset Aleksanterin moraalittomuudesta ja sopimusten rikkomisista, joita Liljegren niin nautinnollisesti kuvaa (ja jotka ovat niin kovin samanlaiset ja sopivat niin perin huonosti kulloiseenkin tilanteeseen, että panee ihmettelemään - mm. kuvaus kaupungista, joka otti Aleksanterin vastaan avoimin portein ja jonka asukkaat Aleksanteri sitten väitteen mukaan teurastutti, koska he olivat miletoslaisten perillisiä 150 vuoden takaa - Hindu Kushilla!). Toinen Liljegrenin suosima lähde on Curtius, Caligulan aikainen roomalainen senaattori, joka vertaa Aleksanteria Caligulaan ja valikoi kerrottavansa sen mukaan. Suopeammat lähteet kuten Ptolemaioksen, Aleksanterin oman kenraalin, Liljegren sivuuttaa.

Liljegren tietää myös niin kovin, kovin paljon Aleksanteria paremmin, mitä tämän olisi kulloinkin pitänyt tehdä. Esimerkiksi Liljegrenin mukaan (hän palaa asiaan useasti) Aleksanterin olisi pitänyt ennen sotaretken alkua mennä naimisiin ja hankkia miespuolinen perillinen. Liljegren sivuuttaa sen, että Aleksanterin isä oli jo aloittanut sotaretken ja lähettänyt Vähä-Aasiaan joukkoja ja että Persiassa oli juuri tapahtunut verinen vallanvaihdos, joka aiheutti hämminkiä valtakunnassa (sitä hän ei edes mainitse). Jos Dareiokselle olisi annettu aikaa lujittaa valtansa, hän olisi potkinut makedonialaiset mereen ennen kuin Aleksanteri olisi edes ehtinyt hankkia sen vaimon ja siittää sen poikavauvan. Liljegren sivuuttaa myös sen, että Aleksanterilla ei ollut sotansa aikana mitään vaikeuksia mennä naimisiin (kolmasti) eikä hankkia perillistä (kolme, joista kaksi poikia). Mikään tästä ei estänyt hänen aikuisia kenraaleitaan tappamasta kaikki ehdokkaat ja jakamasta valtakuntaa keskenään, kuten makedonialainen perimätapa oli.

Myös sodan kulusta Liljegrenillä on kullanarvoisia ohjeita jotka jopa minä, joka en ole kenraali, tajuan typeriksi - kuten jättää selkänsä taakse Tyros, jolla oli voimakas ja hyvin varustettu laivasto, kun Aleksanterin joukkojen, ruoan ja rehujen saanti olivat kokonaan merenkulusta kiinni.

Ärsyttävää, perin ärsyttävää.