Hannu Raittila: Marsalkka

Raittilan Mannerheim on se Mannerheim, josta olen aina halunnut lukea, ja kirja on se Raittila, jota olen odottanut - kristallinkirkkaasti nappiin. Olen todella odottanut - "Atlantis" oli melkein sitä, mutta siinä maistui naisviha. "Marsalkassa" on naishahmo, Martha Gellhorn, joka on elävä ja kunnioituksen arvoinen.

Romaanin rakenne voisi olla häiritsevä keskellä kirjaa olevine katkoineen, jossa Raittila itse kertoo kirjan synnystä Renny Harlinin elokuvakäsikirjoituksen rinnakkaisluomuksena, mutta sen sijaan, että se rikkoisi kirjan, se antaa sille uskottavuutta kertomalla, mikä on fiktiota ja mikä ei - kirjan vuosille 1950 ja 1954 sijoittuva loppuosa antaa lukijalle tilaisuuden itse pohtia, mikä on fiktiota ja luo jylhän uskottavan taustan kuvaukselle Mannerheimin hautajaisista, joissa Martha Gellhorn ei ole voinut olla läsnä, mutta kuvaus on totta.

Kirjan alkuosassa siis Mannerheim vuonna 1948 on Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun kohde - tarinaa kertovat Martha, joka on värvätty tekemään Hollywoodille elokuvakäsikirjoitus Mannerheimista, Aladar Paasonen virallisen elämäkerran kirjoittajana ja Mannerheim itse, jonka mielipiteet ovat herkullisia. Ukkoa ei huijata hetkeäkään. Loppuosassa - Raittilan puheenvuoron jälkeen - ollaan vuodessa 1950, ja lopulta vuonna 1954 Martha antaa Paasoselle silminnäkijäkuvauksensa hautajaisista - kukaan ei ole suostunut ostamaan hänen reportaasiaan, koska kukaan ei enää ole kiinnostunut Mannerheimista.

Vuonna 1950 Mannerheim alkaa jo ajelehtia henkisesti. Kuvaan tulee myös Ernest Hemingway, ilmeisen fiktiivinen henkilö - kävikö Mannerheim todella vuonna 1950 Venetsiassa, vai onko se tarinaa? Joka tapauksessa Martha sanoo Hemingwaylle: "Jos olet kiinnostunut Pietarista [1918], sinun olisi parasta mennä heti puhumaan ukolle - hän uskoo olevansa siellä." Pikku sivuhuomautus: Vuonna 1950 Martha ei todennäköisesti olisi käyttänyt kaupungista nimeä Pietari - hän olisi puhunut Leningradista.

Upea, monitasoinen kirja, jossa lukija saa itse koetella kykyään erottaa faktaa ja fiktiota. Iäkäs Mannerheim hykertelee.

Clive Cussler: Takaa-ajo

Luin ja arvostelin aikaisemmin Clive Cusslerin ja Justin Scottin kirjan "Hävitys". Väärä lukujärjestys; tämä "Takaa-ajo" on alkuperäinen, "Hävitys" toisinto.

Tässä kirjassa ajetaan takaa julmaa pankkiryöstäjää, joka tappaa kaikki silminnäkijät. Tarinassa on myös uhkea kaunotar, joka tuntuu olevan yhteydessä ryöstäjään, Van Dornin agentti Isaac Bell, hänen suuri rakkautensa Marion ja lisäksi San Franciscon maanjäristys. Junilla, autoilla ja moottoripyörillä ajetaan koko ajan ja hurjasti, derringerillä ja Colteilla on käyttöä. Loppukohtaus (ja alkuluku) tapahtuvat yli 40 vuotta myöhemmin, kun järven syvyyksistä nostetaan veturi ja tavaravaunu, jotka sisältävät vainajia ja aarteen.

Vauhtia, komeita miehiä, kauniita naisia eikä yhtään suvantopaikkaa. Vanhan ajan seikkailudraamaa.

Georgette Heyer: Faro's Daughter

Regency-kauden romaani ajalta, jolloin yksityishenkilötkin saattoivat pitää pelitaloa - talon puolesta tarjottiin ilmainen ruoka ja juomat, ja kun pelipöytä voitti, talon ylläpitäjä nettosi summan.

Kirjan idea on, että pelihuoneita pidettiin ilman muuta kunniattomina (mitä ne tietenkin useimmiten olivatkin). Tässä kirjassa jännite rakennetaan sen ympärille, että pelitaloa pitää yllä aivan kunniallinen leski, hyvästä perheestä, jolla on kaunis veljentytär. (Faro on aikakauden korttipeli.) Kun alaikäinen nuori mies rakastuu veljentyttäreen ja haluaa naida tämän, suku tietenkin nousee ankaraan vastarintaan. Nuoren miehen serkku, komea ja tietenkin rikas, päättää irroittaa syöjättären sukulaispojastaan keinoja kaihtamatta tietämättä, että nuori nainen on - tietenkin - kunniallinen ja täysin päättänyt, ettei aio naida kyseistä alaikäistä.

Kirjassa on Heyeriksikin epäuskottavia juonikuvioita, pari muuta nuorta paria ja muutama varsin mehukaskin kohtaus, ja lopussa kaikki oikeat henkilöt saavat toisensa. Tietenkin.

Kirja olisi roskaa ilman niitä paria aika mehukasta kohtausta (enkä tarkoita seksiä, vaan keskustelujännitteitä).

Amos Oz: Älä kysy yöltä

"Älä kysy yöltä" vaikuttaa aluksi avioliittodraamalta. Mies provosoi naista torjumalla, nainen hyökkäämällä. Sama asetelma oli kirjassa "Musta laatikko", joskin jäntevänä, jopa rajuna. Tapahtumapaikkakin vaikuttaa Ozin kibbutzikirjojen eristäytyneeltä yhteisöltä.

Jonkin ajan kuluttua alkaa paljastua, että virta on poissa. Tel Kedar on aavikkokaupunki, jossa kaikki hukkuu kuumuuteen ja hiekkaan. Asukkaat ovat väsyneitä, elävät uupuneesti ja pysähtyneinä. Israel ei ole aikoihin sotinut, nuoret menevät armeijaan velvollisuudesta. Myös kirjan pariskunta, Theo ja Noa, ovat menettäneet hehkunsa. Noa yrittää huumeisiin kuolleen oppilaansa Immanuelin muistoksi perustaa kaupunkiin huumeklinikan. Immanuelin isä on luvannut rahaa. Rahaa ei kuulu; Theo suostuu vastahakoisesti ostamaan klinikaksi raunioituneen talon, johon hän oudosti mieltyy, mutta mitään ei tapahdu. Lopulta kaikki hajoaa hiekkaan, Theo ja Noa jatkavat pysähtynyttä elämäänsä.

Syvän alakulon kirja.

Anne McCaffrey - Elizabeth Ann Scarborough: Power Lines

Kirjasta "Powers That Be" alkanut älyllisen planeetta Petaybeen ja sen asukkaiden taistelu riistävää Yhtiötä vastaan kiihtyy. Yhtiö lähettää korkea-arvoisten neuvoshenkilöiden ryhmän päättämään, voiko planeetta olla älyllinen vai onko kaikki vain alkuasukkaiden juonittelua. Pelissä on koko väestön henki ja planeetan uusi elämä - jos ihmiset siirretään muualle, he kuolevat, koska heidän elimistönsä on sopeutunut vain Petaybeen oloihin. Planeetta taas halutaan raapia paljaaksi kivi- ja jäämöhkäleeksi.

Lisäongelmaksi muodostuu muutaman avaruusrosvon keksimä keino vaientaa planeetan ääni ja esiintyä shanachieina, planeetan puhehenkilöinä, joihin usea kylä on ruvennut uskomaan, ja varastaa malmit, joita he ovat löytäneet. Kaiken huipuksi Sean Shongili on saanut tiedon, että vaikeasti tavoitettavalla toisella mantereella saattaa löytyä tietoja hänen tutkimusretkellä kadonneesta sisarestaan sekopäisen, hurmoshenkisen lahkon asumasta "Kyynelten laaksosta" - ja lahkon profeetta suunnittelee ottaa Seanin 11-vuotiaan sisarentyttären kuudenneksi vaimokseen.

Planeetan puolestapuhujilla on kuitenkin heilläkin temppu tai pari käytössään...

Edelleen viihdyttävää space operaa, joka todennäköisesti huipentuu trilogian kolmannessa osassa.

Joseph Conrad: Varjolinja

"Varjolinja" on ennen suomentamaton Conradin kertomus, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa merikapteenina idässä. Tarina on juoneltaan yksinkertainen. Kertoja on nuori perämies, joka sanoutuu irti laivaltaan palatakseen Englantiin. Hän muuttaa mielensä saadessaan yllätyskomennuksen kapteeniksi laivaan, jonka entinen kapteeni on kuollut.

Alus on kaunis purjelaiva, miehistö on hyvää ja kunnollista, mutta jotakin outoa kaikessa on. Ensimmäinen perämies väittää kuolleen kapteenin kummittelevan laivalla, kokki - niin hyvä mies kuin ne tulevat - voi koska tahansa kaatua kuolleena maahan sydänvian vuoksi ja sitten laiva heti lähdön jälkeen joutuu epäluonteenomaiseen tyveneen ja koko miehistö sairastuu kuumetautiin.

Varjolinja erottaa elämän kuolemasta, joka jäljittää laivaa, ja myös kapteenin nuoren innon aikuisen kypsyydestä. Selkeä, koristelematon, mutta mieleen jäävä tarina - siinä on enemmän kuin päälle näkyy.

P.D.James: Todistajan kuolema

Jamesin loistokaudella hänen kirjansa ovat olleet todella kokemuksia - pohdiskelevia, tarkkoja yksityiskohdiltaan, ihmiskuvaukseltaan syvällisiä. "Todistajan kuolema" on Dalgliesh-sarjan alkupuolelta ja valitettavan tavanomainen. Ei huono, vain keskinkertainen. (Ehkä oikein huono kirja olisi parempi kuin vain keskinkertainen kirja.)

Yksityisessä oikeustieteellisessä laboratoriossa tutkitaan murhaa. Oudosti tämä murha jää aivan taka-alalle, se on vain tekosyy esitellä laboratorion henkilökunta, joilla kaikilla tuntuu olevan syy murhata päätutkija, joka sitten myös murhataan. Sitten tulee paikalle Dalgliesh, käy läpi tapahtumia ja motiiveja ja paljastaa sen epätodennäköisimmän murhaajan.

Englantilaisena dekkarina aika kelvollinen, mutta P.D.Jamesin kirjana siis pettymys. Joitakin henkilöitä on pyritty esittelemään epätavallisina, mutta on kuin juonenkäänteitä olisi jätetty kesken tai ainakin puolitiehen, henkilöhahmoja ei ole pyöristetty eläviksi ja loppu töksähtää. Masentavaa.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Novellikokoelmassa on hyvinkin järkyttävistä lähtökohdista kirjoitettuja novelleja, mutta jotenkin kaikki pehmenee inhimilliseksi, olipa kyseessä nainen, jonka aviomies tappoi heidän kolme lastaan, nainen, jonka luo tulee murhaaja vierailulle, tai nuori tyttö, joka pahaa aavistamatta joutuu vanhan perverssin käsiin. Novelleiden läpi kulkeva teema - kuten useimmiten Munrolla - on naisten sitkeys ja selviytymiskyky.

Pidin eniten novellista "Metsä", jossa masentuneen naisen ja aviomiehen suhde muuttuu miehen joutuessa pieneen, näennäisesti naurettavaan onnettomuuteen, ja niminovelli "Liian paljon onnea", joka kertoo venäläisen matemaatikon Sofja Kovalevskajan viimeisistä päivistä (todellinen historiallinen henkilö siis). Uskon kuitenkin, että jokainen lukija löytää kokoelmasta jotakin, joka jää mieleen ja antaa pohdittavaa.

Frances Fyfield: Pohjavirtoja

"Pohjavirtoja" esiintyy rikosromaanina, mutta se on kyllä täysin ja häpeilemättä rakkausromaani. Amerikkalainen Henry, lauhkea lammas, joka on loppujen lopuksi sisältä luja, tulee pieneen englantilaiseen kaupunkiin etsimään 20 vuotta aikaisemmin Intiassa kadottamaansa nuoruudenrakkautta, Francescaa. Hän saa kuulla järkytyksekseen, että Francesca on vankilassa kärsimässä elinkautista tuomiota vajaakykyisen lapsensa murhasta. Henry kieltäytytyy uskomasta, että hänen muistamansa Francesca olisi kyennyt tappamaan oman lapsensa. Kaupunki on täynnä outoja henkilöitä - homopari, joiden luo Henry päätyy asumaan, asianajaja, joka puolusti Francescaa, Chisholmien suvun asuinpaikkana toimineen linnan nykyinen ovenvartija Neil, jolla on impotenssiongemia diabeteksen vuoksi, Neilin entinen vaimo Angela, jolla on adoptoitu lapsi Tanya, ja Francescan serkku Maggie. Eikä kukaan halua puhua Henrylle, ei edes kuolleen pojan, Harryn, haamu, jonka väitetään asuvan Henryn majatalossa, eikä musta koira.

Lopulta totuus (moniakin totuuksia) paljastuu, ja Henry löytää uusia piirteitä Maggiessa ja itsessään. Kerta kaikkiaan viehättävä kirja.

Missä ei ole tilaa
edes tulikärpäselle,
ei pientä leposijaa
silkkiperhoselle,
mistä ei mahdu lentämään
edes hyttysenpoika pien',
rakkaus yksin käy sisään
ja heti löytää tien.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Valtaojan kirja on pätevä yleiskatsaus "vähän kaikkeen" eli elämään, maailmankaikkeuteen ja siihen, miksi bussi aina menee ohi. Kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille "taviksille", jotka ovat kiinnostuneita elämän kehityksestä, taivaan tapahtumista, UFO-tarinoista ja avaruustutkimuksen kehityksestä - vaikka hetkittäin Valtaoja tuntuu jopa liiankin optimistiselta. Ymmärrettävää miehessä, joka tuntee scifi-kirjallisuutensa.

Selkeä, osittain pakinoiva, mutta aina tiukasti otteesa pysyvä kirja.