Diane Wynne Jones: Aarnikotkan vuosi

"Aarnikotkan vuosi" on itsenäinen jatko kirjalle "Derkinhovin musta ruhtinas". Useita henkilöitä ei erityisemmin esitellä, ei myöskään lähtötilannetta. "Derkinhovin mustan ruhtinaan" lopputilanteesta on kulunut kahdeksan vuotta. Velhokoulu on mennyt rappiolle epäpätevien opettajien vuoksi, mutta innokkaat velhotaitojen oppijat eivät tiedä sitä. Ryhmä oppilaita on tullut kukin omia teitään, kaikki salaa omista vaihtelevista syistään. Kun koulu aloittaa lähettämällä kerjuukirjeitä heidän lähtöpaikkoihinsa, koulu on kohta korviinsa asti salamurhaajissa, legioonalaisissa, merirosvoissa ja kiukkuisissa kääpiöissä. Tämä ei suuresti edistä opiskelua, joka muutenkin on hankalaa, koska useimmat tunnit pitävät täydellisen epäpätevä opettaja Wermacht (liekö nimi sanaleikki?) ja koulun rehtori Corkoran, joka haaveilee matkasta Kuuhun.

Onneksi kuuden tärkeimmän oppilaan ryhmän keskuksena on aarnikotka, jonka isä on velho Derk. Joukko onnistuu sivustatuen avulla jotenkuten pitämään pintansa ja jopa oppimaankin jotakin - pääasiassa vahingossa. Minusta kirja on hauskimpia Diana Wynne Jonesin kirjoittamista - hämmensin lukiessani perheeni nauramalla koko ajan ääneen.

Diana Wynne Jones: Enchanted Glass

Andrew Hope on noin 30-vuotias professori, joka haluaa kirjoittaa kirjan. Hänen ponnistustensa tielle tulee perintö; hänen maagikko-isoisänsä kuolee. Adrew muuttaa taloon ja alkaa taistella henkilökunnan kanssa - puutarhuri kasvattaa jättiläisvihanneksia ja tuo huonoimmat keittiöön syötäviksi, taloudenhoitaja siirtää joka päivä huonekalut paikkoihin, joihin Adrew ei niitä halua ja tekee illalliseksi pelkkää juustolla kuorrutettua kukkakaalia (se on muuten hyvää; miksi Andrew valitti?) ja molemmat toimittavat taloon töihin oman sukulaisensa, toinen hiukan vajaan Shaunin ja toinen tarmokkaan tyttärensä Stashen. Kaiken lisäksi taloon karkaa 12-vuotias Aidan Cain ja naapuri, mr Brown, valloittaa yhä suuremman alueen Andrewin maa-alueista piikkilangalla.

No, ei hätää. Adrew omistaa velhovoimia itsekin, hän vain on unohtanut, miten niitä käytetään. Talouteen liittyy vielä yksijalkainen jockey Tamsin ja ihmiskoira Rolf, ja yhdessä ruvetaan panemaan kuriin mr Brownia.

Dianan tämänkertainen versio Oberonista ja Titaniasta (niin, heistä on kyse)on hiukan heppoinen, mutta mukavat henkilöhahmot pelastavat kirjan - Stashen ja Titanian kissatappelu on verratonta luettavaa.

Richard Dalby (ed): Victorian Ghost Stories

Kun naiset alkoivat ansaita elantoaan kirjoittamalla 1700-luvun lopulta alkaen, he tekivät sen kirjallisen kentän marginaalissa; romaaneilla (Jane Austen; romaanit eivät vielä olleet yleisiä), kauhukirjallisuudessa ja kummitustarinoissa.

Erityisesti kummitustarinoita julkaistiin aikakauskirjoissa, ja niihin monen naiskirjailijan tarinat ovatkin kadonneet, huolimatta korkeatasoisesta laadustaan. Nykyaikana näitä tarinoita on alettu arvostaa ja julkaista. Richard Dalby on eräs editoija, joka on keräillyt tätä kirjallisuutta ja "Victorian Ghost Stories" on korkeatasoinen antologia.

Tarinoille on yhteistä se, että ne tuovat kauhun tavallisen perhe-elämän ytimeen pahojen paronien italialaisista linnoista (joissa kauhukirjallisuus viihtyi). Vernon Lee tosin sijoitti mainetta saaneet tarinansa Italiaan, mutta siellä lomailevien englantilaisten elämänpiiriin samoin kuin antologian Amelia Edwardsin ja Ella d'Arcyn kertomukset. Useimmat muut koskevat kuitenkin juoruilevia perheitä, kapinallisia poikia, lastenhoitajia ja ehdottomat suosikkini, Margaret Oliphantin "The Open Door" kuvaa isän huolta lapsestaan ja Lanoe Falconerin "Cecilia de Noel" näyttää usean kertojan voimin ja aavetarinan kautta unohtumattoman naisen muotokuvan. Mary Wilkinsin "The Vacant Lot" kuvaa mahdollisimman arkisen kummittelun: tyhjällä tontilla nkyy varjoista, että pyykkiä ripustetaan, vaikka itse pyykkiä ei näy, ja tutkimaan lähtenyt nainen saa naamaansa läpsäyksen märästä lakanasta, jota ei ole. Huh.

Robert Howard: Mustan rannikon kuningatar

Conan-tarinat on julkaistu jo aikaisemmin eri kokoelmissa, mutta tässä on varsin kattava kronologia barbaarimme seikkailuista. "Kadonneiden naisten laakso" on heppoisempi, mutta muut ovat aika perustavaa Conan-mytologiaa.

Erittäin suositeltava aiheesta kiinnostuneille, joilla ei vielä tarinoita ole. Jos aikaisempia valikoimia löytyy hyllystä, kannattaa tarkistaa päällekkäisyydet ennen ostopäätöksiä.

Hannu Raittila: Atlantis

Raittilan kirja on kiinnostavan monikerroksinen. "Atlantis"-nimi viittaa Platonin tarinaan teknisesti edistyneestä mantereesta, joka hallitsijoidensa ylimielisyyden tähden upposi. Useimmat viitteet, jotka olen kalastanut kirjasta, ovat kylläkin Raamatusta.

Tarinassa liikutaan Savossa, alueella, jolla ensin on ollut karjalaisten sodanjälkeisten evakoiden kylä, sittemmin tekoallas, jolla on purjehdittu, ja lopulta koko alue on istutettu täyteen energiapajua. Pajumeren keskellä liikuskelee pari elämäntapaintiaania eli entisiä maatyöläisiä, jotka elannokseen tekevät ja myyvät pontikkaa ja metsästävät lampaita, joita huvilarouvat ovat hankkineet ja sitten päästäneet villiintymään. Naisarkeologi sukeltaa tekoaltaan pohjaan jääneestä kylästä asutustilojen esineistöä. Toinenkin sukeltaja liikkuu alueella; hänet on palkattu merkkaamaan poijuilla reittejä sukellusveneelle.

Sukellusvene liittyy pohattaan, joka suunnittelee muuttaa koko alueen valtavaksi teemapuistoksi. Pohatta liikkuu helikopterilla ja jalkaisin haaveilemassa rehvakkaasti suunnitelmistaan. Viisaita asioita lausutaan alueen historiasta ja sodan jälkeisestä asutuspolitiikasta.

Entisiä asukkaita on muitakin, hulluksi tullut erakko ja mies, joka on katkeroitunut ja kaivaa kauhakuormaajalla harjua auki hukuttaakseen koko alueen tulvaan.

Ja sitten alkaa tapahtua. Varsinainen apokalypsi; huumeveikko ja kaksi venäläistä uhkailemassa; trombi (Jeremian mukaan;

Katsokaa Herran myrskyä!
Viha nousee, pyörremyrsky puhkeaa,
rajuilma riehuu jumalattomien pään päällä!)

Lampaita kummastelin, mutta nekin ilmeisesti ovat raamatullisia samoin kuin ne pajutkin - siteeraan Mustapään runoa, koska en ole Raamatun tuntija:

Me kanteleemme pajuihin -
ja pajut viheriöivät,
uuhemme lumenvalkoiset
kedolla ruohoa söivät.

Tulta, tuhoa ja tulva. Hiekalle rakennettu talo sortuu. Ylimielisyys tallataan maan tasalle. Atlantis sortuu raamatulliseen vedenpaisumukseen.

Komea tapahtumaketju, mutta yhtä valitan; Raittila ei pidä naisista. Tässä kirjassa on vain yksi, ja hän määkii miesten kannoilla kuin lammas.

Peter Höeg: Kertomuksia yöstä

Tunnustan, etten kykene kovin paljon pitämään Höegistä - paitsi tästä novellikokoelmasta. Novellit tuovat mieleeni Karen Blixenin tarinat. Hiukan outoja, eräällä tavalla vinksahtaneita tarinoita, jotka vaativat useampiakin lukukertoja - tai rivien välistä lukemista - jotta tarinat aukenevat. Sisältönä on usein keskustelu, jossa osapuolet aukenevat hitaasti ja heistä paljastuu koko tarinan mullistavia piirteitä (iäkäs klovni onkin naamioitunut nuori poika, rakastava aviopari yrittää tappaa toisensa).

Silkkaa fantasiaa vai maailma erilaisesta kulmasta? Tutkimuksen arvoista kerrontaa.

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan

Merete Mazzarella on kirjoittanut kirjan eläkkeelle jäämisestä. Ja myös yleensä vanhenemisesta ja kuolemisestakin. Kirja on täynnä isoja ja pieniä oivalluksia. Usein tekee mieli nauraa lempeästi kirjailijan mukana. (Ja myös itkeä joskus - onhan tämä kaikki niin outoa ja tuttua.)

Minulla on jäljellä vielä melkein kahdeksan työkuukautta sinä päivänä, kun liukastun ja kaadun yliopiston kirjaston portailla. Minusta kuulostaa perin mainiolta, melkeinpä sankarilliselta, että liukastuin juuri siellä. Sitä myös mielelläni korostan, kun kerron tapauksesta.

Miltähän tarinani kuulostaisi, jos olisin liukastunut viinakaupan edessä?

Merete Mazzarella tuntuu minusta niin uskomattoman tutulta - kuin hän olisi toinen minäni. On outoa ajatella, että jos tapaisimme, emme välttämättä voisi edes kommunikoida samalla kielellä. On kuin aktsoisi peiliin eikä osaisi puhua peilikuvansa kanssa. Nuoremmista lukijoista ei ehkä tunnu siltä. Mutta kyllä se siitä tuttuuntuu - kyllä se siitä. Kaikki havainnot siitä, miten ihminen muuttuu lapseksi jälleen tullessaan eläkeläiseksi - ihmiset puhuvat vähän kovemmalla äänellä ja falsetissa, ja kun he näyttävät katsovan kohti, he katsovatkin jotakuta nuorempaa olkapään takana. Niinpä.

W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat

Kirjan mietiskelevä kertoja - todennäköisesti kirjailija itse - on elokuussa 1992 vaeltamassa Suffolkin kreivikunnan halki. Hän pohtii matkalla kohtaamiaan maisemia ja rakennuksia, niihin liittyviä historiallisia tapauksia ja henkilöitä ja antaa ajatustensa harhailla aiheesta toiseen - siilin luonnonhistoria, Schipholin lentoasema ja Omar Khaijamin runojen kääntäjä kiinnittävät hänen mieltään yhtä voimakkaasti. Yhdistävänä tekijänä on eräänlainen melankolinen tuhon ja menetyksen tunnelma.

Kirjan polveilu on tyynnyttävää ja soveliasta lueskeluun sateisena kesäiltana tai syyspimeän myötä. Lukijan on syytä varata rauhallista aikaa, koska kirjan kappalejako tekee vaikeaksi keskeyttää lukemista jonkin ulkoisen syyn ilmetessä. Lempeä alakulo on sovelias mielentila Sebaldin mietiskelyä seuratessa.

Antti Wiio: Kun tietotekniikka muutti maailmaa

Ehdottoman kattava teos aiheestaan ja kiinnostava. Ensimmäinen tietotekninen mullistus oli näet kielen kehitys, ja Homo erectus oli ensimmäinen tietotekninen nero. Seuraava mullistus kielen jälkeen oli laskeminen ja kirjanpito, ja siten päästäänkin aakkosiin.

Kiinnostavimpia kehitysvaiheita ovat nuo varhaiset. Laskeminen palikoilla, siirtyminen numeroihin, numeromenetelmien valinta (käytämme sekä 10-numeroista että 6-numeroista järjestelmää rinnakkain kummastelematta yhtään, ja sen päälle tulee nykyään tietokoneen binäärimaailma). Miksi kreikkalaiset kehittivät vokaalit kerakeaakkosten rinnalle? Koska heidän kielessään, toisin kuin sumerissa tai egyptissä, on vokaalilla alkavia sanoja.

Tekniikan kehityksessä on myös uutta tietoa. Gutenberg keksi kirjapainotaidon? Väärin. Hän keksi irtokirjasimet.

Tieto on kiinnostavaa ja hauskaa ja näin perustavasta aiheesta ehdottoman tarpeellistakin. Suosittelen.

Kari Hotakainen: Elämä ja muita juttuja

Tulipa luettua kokoelma Hotakaisen ilmeisesti Helsingin Sanomiin kirjoittamia kolumneja ajalta, jolloin Mika Häkkinen ajoi Formulaa ja Boris Jeltsin kauhistutti Euroopan johtajia, kuten Jacques Chiracia ja Helmut Kohlia. Voisi sanoa, että mikään ei vanhene niin kuin menneen ajan kolumni, mutta enpä sano. Hotakaisella on paljon sanottavaa, joka toimii koska vain. Vaikkapa hänen tekstinsä siitä huolesta, että suomalainen nuori ei lue suomalaista kirjallisuutta.

Tässä vaiheessa korviini kantautuu vanhan virren toinen säkeistö: entä jos nuori poika etääntyy lopullisesti kotimaisesta kirjallisuudesta? Entä sitten. Samalla vaivalla etääntyy monesta muustakin asiasta. Taajamissa varttuu moni nuori, joka etääntyy poliittisesta päätöksenteosta, murtomaahiihdosta, nykyisestä tyttöystävästään ja englantilaisesta popmusiikista. Etääntyminen on yksi nuoren perusoikeuksista.

Ah niin. Ja jotkut asiat ovat ikuisia, kuten Kata Kärkkäinen, jolle Hotakainen tässä kokoelmassa kirjoittaa esikoisromaanin vuoksi.

Elina Hirvonen: Afrikasta

Muistiinpanoja vuosilta 2007-2009, jolloin Hirvonen asui Sambiassa. Muistiinpanot on aikaisemmin julkaistu kolumneina Vihreä Lanka -lehden blogina.

Kolumnien aineisto on taustana myös Hirvosen romaanissa "Kauimpana kuolemasta" - erityisesti orpokodin lasten elämä.

Hirvosen muistiinpanot liikkuvat uupumuksesta ja epätoivosta voitokkaisiin tunnelmiin, kun jokin projekti osoittautuukin onnistuneeksi. Lukijan mieleen jää muun muassa elokuvan teko, jossa vuoroon pelastetaan vuohta kylän ainoasta puuceesta (vuohi kuoli), milloin yritetään tavoittaa valaistuslaitteita ostamaan lähtenyttä henkilökunnan jäsentä (poikkesi matkalla järjestämään hautajaiset). Ja lopulta elokuvan ensi-ilta, Sambian presidentti kunniavieraana. Maan ainoassa elokuvatetterissa.

Lawrence Sanders: Kolmas kuolemansynti

"Kolmas kuolemansynti" muistuttaa monessa suhteessa ensimmäistä. Molemmissa seurataan sarjamurhaajaa alusta asti rinnakkain poliisin kanssa. Kummassakin murhaaja viettää kaksoiselämää - tässä nainen, Zoe, vielä täydellisemmin kuin "Ensimmäisen kuolemansynnin" mies. Molemmissa kirjoissa korostetaan erityisesti valtavaa työ- ja miesmäärää, jonka murhatutkinta sitoo. Ja kummankin kirjan murhaaja on lääke- ja luontaistuotefriikki ja lukitsee kotinsa suorastaan pakkomielteisesti.

Tutkimuksia päätyy taas johtamaan Edward X. Delaney, jolla on aikaa runsaasti käsissään - hän on kunnolla eläkkeellä ja Monica-vaimo on innostunut naisasialiikkeestä ja viettää aikansa luennoilla, konferensseissa ja naisten piireissä. Seuraa pari pirteää perheenkeskistä keskustelua, kun Edward alkaa epäillä murhaajaa naiseksi.

Zoe on enimmän osan ajastaan hiirimäinen nainen, jota kukaan ei vilkaise edes kerran saati kahdesti. Kerran kuussa hän pukeutuu vampiksi, iskee härskisti miehen ja tappaa tämän raa'asti. Poliisin pulmana on jälkien täydellinen puute ja myös poliittinen ongelma; murhat tapahtuvat hotellikonferenssien yhteydessä ja New Yorkin matkailu kärsii. Politiikka ja rikostutkinta sekaantuvat hyvään Sanders-tyyliin.

Ja Edward X. Delaney on mahtava mies!

Henry James: Washingtonin aukio

Pieni ja millimetrintarkka kertomus rakkaudesta New Yorkissa 1800-luvun alkupuolella. Catherine Slopes on rikkaan tohtorin ainoa lapsi - hänen äitinsä oli kaunis ja älykäs ja kuoli. Tytär on yksinkertainen, tavallisen näköinen ja pyylevähkö ja siis pettymys isälleen.

Isä - viileä, tarkkaileva mies - antaa tyttärelleen vapaat kädet ja seuraa häntä kuin luonnontieteellistä näytettä. Tyttären seurana on leskeksi jäänyt täti, joka puolestaan on romanttinen, innostuva ja juonitteleva. Keitokseen lisätään nuori mies, joka metsästää rahaa.

Kirja voisi olla kylmä, mutta Catherine ei ole ikävä - hänen vilpittömyytensä ja suoraluonteisuutensa tekee tarinasta tunteisiin vetoavan. Kersti Juvan suomennos on äärettömän huolellinen ja vivahteita noudattava. Kirja on lähilukua kaipaava ja mieleen painuva.