Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja

Anna-Lena Laurénin ensimmäinen suomennettu kirja "Venäläiset ovat hulluja" tuo esiin hänen monivuotisen uransa Venäjällä. "Vuorilla ei ole herroja" keskittyy parin viime vuoden ajan Kaukasian valtioihin, mutta Anna-Lenan pitkäaikainen alueen ja asukkaiden tuntemus näkyy yhtään tyrkyttämättä.

Kaukasiasta tiedetään paljon vähemmän kuin yleensä luullaan. Kirja on siis erittäin tärkeä myös lähdeteoksena. Jokaisessa luvussa on ensin perustiedot kyseisestä valtiosta ja sitten Anna-Lenan oma raportti alueesta ja sen nykytilasta. Tietoa, välillä hyvin shokeeraavaakin, tulee aivan huomaamatta. Erittäin kannatettava kirja.

Andre Norton: Lore of the Witch World

Kokoelmassa on seitsemän novellia Witch World -maailman alkuajoista, joten novelleissa on useita viittauksia romaaneihin. Novellit ovat 70-luvulta, sen ajan feminististä kärkeä. Muun muassa novellissa "The Toads of Grimmerdale" ja jatkotarinassa "Changeling" raiskattu nainen hakee omatoimiseti oikeutta - harvinaista 70-luvun fantasiassa.

Muuten novellit ovat tämän päivän fantasiamaaimasta katsoen melko latteita, mutta on muistettava, että Andre Norton oli aikanaan lähes ainoa alan kirjoittaja.

Johan Theorin: Hämärän hetki

"Hämärän hetki" ei ole kummitustarina kuten "Yömyrsky", mutta tässäkin on sumun peittämän Öölannin aavemaista tunnelmaa. Nils Kant tunsi alvarin tehdessään siellä murhia (alvari on Öölannin nummialue). Hän pakeni poliisisurman jälkeen vuonna 1945, palasi kotiin ruumisarkussa 1960-luvulla, mutta vanhan väen mukaan hän kulkee yhä, joko elävänä tai kuolleena.

Pikku Jens katosi kaksikymmentä vuotta aikaisemmin sumussa - hänen otaksuttiin hukkuneen. Nyt vanhainkodissa asuva isoisä saa kirjekuoressa Jensin sandaalin. Iäkkäät alkavat taas pohtia - oliko Nils Kantin arkussa vain kiviä? Kulkeeko hän yhä alvarilla? Ja pitivätkö huhut Nilsin sota-aikana piilottamasta aarteesta paikkansa? Kuka rahoitti Martin Malmin uuden laivan?

Ja miksi kyselijät kuolevat?

Mainio tarina, ei tavallinen dekkari, vaan kolmen aikajakson välillä liikkuva kansankertomus, sellainen, joita kerrotaan hämärän hetkenä, kun ovet suljetaan ja ulkona liikkuu vain sumu.

Janet Browne: Darwinin Lajien synty

Tässä selkeä käsikirja Darwinista kiinnostuneille. Janet kuvaa selkeästi, sujuvasti ja kiinnostavasti ensin Chjarles Darwinin taustan, sitten hänen teorioidensa synnyn ja kehityksen, Darwinin kirjat, niiden vastaanoton ja evoluution erilaiset kehitysvaiheet ja siitä johdetut ajatukset Darwinin jälkeen - niin soisaalidarwinismin kuin kreationisminkin.

Tätä kannattaisin ehdottomana teoksena aiheesta keskusteleville, kiinnostuneille ja vaikkapa koulujen oheislukemiseksikin, niin kattava ja samalla helppo kirja on.

Philippa Gregory: The Boleyn Inheritance

Philippa Gregory täydentää Boleynien perhemuotokuvaa - tai oikeastaan Howardien, Norfolkin herttua Thomas Howard on pääkonna - tuomalla näyttämölle samaan aikaan Cleven Annan, Katherine Howardin ja Anna Boleynin kälyn, Jane Rochfordin. En ollut aikaisemmin tajunutkaan, että kaikki kolme olivat samaan aikaan samassa hovissa.

Historiakuvaus on kirjassa hyvää - tarkistelin koko matkan. Kummankin kuningattaren, Annan ja Katherinen, muotokuva on taitava. Henrik on toinen hirviö Norfolkin lisäksi. Historiankertauksena; kun Henrik oli haudannut Jane Seymourin, joka kuoli lapsivuoteeseen synnytettyään sen kauan kaivatun pojan, hän menetti vähäksi aikaa halunsa metsästää nuoria hovinaisia. Henrik lähestyi viittäkymmentä, mikä siihen aikaan oli korkea ikä. Lisäksi hän oli pahasti ylipainoinen ja poti märkivää, parantumatonta haavaa jalassaan - jalka lopulta vie hänet hautaan. Hän suuntasi huomionsa politiikkaan.

Henrikin pelko oli, että Englannin vanhat viholliset Ranska ja Espanja liittutuisivat. Niinpä hän alkoi etsiä protestanttista kuningatarta. Sellainen löytyi Clevestä. Anna-parka ei osannut sanaakan muuta kieltä kuin saksaa, mikä Englannin kielitaitoisessa hovissa toi hänelle tomppelin maineen. Lisäksi hän pukeutui saksalaisen siveästi ja vaikutti rumalta. Kukaan ei osannut varoittaa häntä, että kuningas mielellään leikki naamiaisia - Englannissa jokainen osasi näytellä yllättynyttä. Anna ei tuntenut kuningasta ja loukkasi tätä verisesti.

Avioliitto solmittiin silti, mutta Henrik alkoi heti etsiä tietä ulos. Norfolkin herttua pani asialle Jane Rochfordin, joka oli toimittanut oman aviomiehensä ja kälynsä mestauslavalle todistuksellaan. Lisäksi Norfolk heitti kuninkaan eteen taas uuden Howardin tytön - 14-vuotiaan Katherinen. Valitettavasti Katherine oli valtakunnan tyhjäpäisin tyttö eikä edes neitsyt. Tragediahan siitä tuli.

Philippa Gregory korostaa koko ajan, miten vastenmielinen Henrik oli - vanha, visvalta ja pieruilta haiseva, ylipainoinen äijänrohmu, joka edelleen luuli olevansa koko kristikunnan komein hallitsija. Joka muuta väitti, löysi itsensä mestauslavalta. Lisäksi Henrik oli käytännöllisesti katsoen impotentti - mikä tietenkin oli aina naisen vika. Anna oli onnekseen älykkäämpi kuin kukaan uskoi, mutta Katherine-parka oli tuomittu tuhoon, ja mukanaan hän veti Jane Rochfordin, joka oli valmis ilmiantamaan kenet tahansa ja miten tahansa, mutta tästä kuopasta hän ei itseään kaivanut ylös.

Boleynien perintö oli Janen mielestä hänen arvonimensä; todellisuudessa se oli petoksen perintö. Kirjassa Norfolk pelastaa tisensä jääkylmällä petturuudella. Todellisuduessa hän päätyy Toweriin. Tosin hän selviytyy ja kuolee vuoteessaan, niin että kirjan kuvaus on oikeutettu.

Kirjassa näytetään myös se uskonnollinen sekaannus, jonka Henrik aiheutti ja joka korostuu lisää kuningatar Elisabetista ja Maria Stuartista kertovissa kirjoissa.

Stephenie Meyer: Vieras

Meyerin "The Host" on suomennettu hämmästyttävällä nopeudella. Koska esittelin sen juuri, niin puutun nyt lähinnä suomentajan ratkaisuihin, jotka ovat olleet hankalia ja varmasti katkeria. "Vieraan" sielut on nimetty monenlaisilla, monenlaisilla nimillä, joista yksinkertaisin on kertojan nimi "The Wanderer", jonka ihmiset lyhensivät nimeksi Wanda. Kääntäjä on joutunut päättämään, miten kääntää nämä, ja hän on päätynyt suoriin käännöksiin ja niistä tehtyihin lyhenteisiin. Wandasta on tullut Vaeltaja ja Vael. Tämä vei aikaa tottua, mutta menetteli. Sen sijaan sain puistatuksia nimestä Päivä ja henkilöstä nimeltä "Polttaa eläviä kukkia" ja sen lyhenteestä Polt. Myötätuntoni kääntäjä Pirkko Biströmille - on täytynyt tehdä kipeää.

Kirjasta itsestään tunnustan pitäneeni myös suomennoksena. Vael on ehkä liiankin epäitsekäs henkilö, mutta ottaen huomioon hänen elämäntarinansa se lienee ymmärrettävää. yritän kovasti olla ajattelematta kirjan maailmaa loogisena ympäristönä Yhdysvaltojen ulkopuolella. Kirjan lukeneet voivat tehdä ajatusharjoituksia.

Christian Jacq: Musta faarao

Nubialaiset todella hallitsivat Egyptiä kokonaisen dynastian ajan; Piankhe (kirjoitetaan myös Pije) todella valloitti Egyptin takaisin libyalaiselta Tefnakhtilta, ja PIankhe todella laajensi Gebel Barkalin Amonin temppeliä. Muilta osin Christian Jacq ei ole kuivassa historiassa pysynytkään.

No, hän teki Ramses-sarjassaan Ramses II:sta yksiavioisuuden ihmeen, joten ei liene ihme, että Piankhekin on paitsi yhden vaimon mies, myös rakastunut vaimoonsa 20 vuoden avioliiton jälkeen. Muuten suorastaan hykerryttää Piankhen äärimmäinen hurskaus. Hänellä on kuitenkin Amon puolellaan ja hän voittaa kaikki taistelunsa (tämä ei ole edes juonipaljastus, vaan ilmiselvää alusta asti).

Tavallaan käy sääli Piankhea. Siinä, missä Ramses II:lla oli puolellaan leijona, norsu ja kyky katsoa suoraan aurinkoon, Piankhella on faaraorotta ja hevonen. Toisaalta Tefnakht ei ole sellainen vihollinen kuin Ramseksella oli.

Säälittää; Ramses teki niin kovasti töitä viiden kirjan sarjan ajan pitääkseen Egyptin turvassa, ja 500 vuotta myöhemmin koko homma on palikoina ja Piankhen on aloitettava aivan alusta. Silti ruoka ja viini ovat edelleen maukkaita, tytö auliita ja aurinko paistaa huikaisevalta taivaalta, ja Niili nousee tottelevaisesti faaraon pyynnöstä. Mitä muuta voi elämältä odottaa?

Jame Austen: Uskollinen ystävänne

Austenin kirjeromaanien kootut. "Rakkaus ja ystävyys" on Janen 14-vuotiaana kirjoittama parodia aikakauden seikkailuromaaneista - jouluiltana oveen kolkutetaan, Mary-palvelijatar saattaa sisään mitä rakastettavimman nuorukaisen - miespalvelijan Mary piti itsellään - joka heti rakastuu tulisesti talon tyttäreen ennen kuin ehtii edes takkamatolle asti; seuraavassa kappaleessa he jo pakenevat yhdessä ja sama vauhti jatkuu, kunnes kaikki tarinan henkilöt mitä epätodennäköisimpien sattumien vuoksi osuvat yhtaikaa samoihin postivaunuihin. Useita on tosin kuollut samalla ripeydellä kuin he rakastuvatkin. Austenin perhe varmasti nauroi tyttären lennokkaalle kuvaukselle.

Samanlaista ilkeilyä on "Kolmessa sisaressa", joskin normaalimmassa ympäristössä - ruma ja häijy mies on vakaasti päättänyt naida yhden sisaruksista, ja kaksi sisarta juonivat ilmoittaen vakaan halunsa viedä mies; kolmas nai miehen väkisin, koska hän ehdottomasti halusi olla ensimmäisenä naimisissa. Ongelma syntyi vain siitä, että morsian halusi siniset, hopeapilkkuiset vaunut, ja sulhanen ilmoitti, että hänen on tyydyttävä ruskeisiin.

"Lesleyn linna" alkaa dramaattisesti, kun toinen Lesleyn sisarista saa kuulla sulhasensa kuolleen juuri ennen häitä, ja toinen on syvästi närkästynyt - hän on valmistanut hääruokia kaksi viikkoa, ja nyt täytyy miettiä, kuka sen kaiken syö. Seuraavana tyrmistyksen aiheena on tieto, että sisarusten isä on nainut toisen sisaren ystävättären ja näin riistänyt tyttäriltään perinnön, ja lisää nuoria miehiä ilmestyy, kunnes koko seurue lähtee Italiaan - ja siihen katkelma päättyy.

Valmis pienoisromaani on "Lady Susan", jossa nimihenkilö on ilkeä juonittelija. Hän vamppaa jokaisen näkösälle ilmestyneen miehen, olivatpa nämä naimissa tai eivät. Muut tarinan naiset kirjoittelevat toisilleen tyrmistyneitä kirjeitä miestennielijän edesottamuksista. Kilpailijana lady Susanilla - joka tarinan alussa on 35-vuotias leski - on oma 16-vuotias tyttärensä.

Ihmiskuvaus ei tässäkään kertomuksessa ole Jane Austenin myöhempien kirjojen tasoa; lady Susanin syy ilkeillä tyttärelle on epäselvä, tytär on itkevä tiskipyyhe ja tapahtumia varsin vähän, mutta ilkeän naisen idea on kiinnostava. Jane Austen ei kehittänyt tyyppiä myöhemmissä kirjoissaan, mikä on vahinko. Hänen mieshahmonsa kehittyivät myös lady Susanin ajoista. Ei vain arvon lady itse, vaan kaikki muutkin tarinan naiset tuntuvat vievän miehiä kuin litran mittaa. Austenin harrastajille kirja on silti kiinnostava, monet hahmot ovat luonnoksia, jotka kirjoittaja myöhemmin kehitti eläviksi.

Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista

Joe Hilliltä on julkaistu hänen romaaninsa "Sydämen muotoinen rasia" ja nyt sitten novellikokoelma. Pakko olla samaa mieltä esipuheen kirjoittajan kanssa; havoin uusi kirjoittaja tuottaa valmista tekstiä, saati loistavaa. Joe Hilliltä se onnistuu. Hiotun täydellisiä tekstejä.

Yleisesti arvioiden novellit voi luokitella kauhukirjallisuudeksi, mutta - kuten romaanikin - ei mitään turhaa splatteria, ja monet eivät ole kauhua ollenkaan, vain kummallisia ja viistoja. Koen saman vaikeuden kuin esipuheen kirjoittaja Christopher Golden; novelleista ei voi kirjoittaa liikaa ettei pilaa lukijan nautintoa. Voin mainita, että jotkut on sijoitettu kauhuympäristöön. "Parasta uutta kauhua" viittaa Teksasin moottorisahamurhaajiin tai sinne päin, "Aabrahamin pojat" Bran Stokerin "Draculaan" ja niminovelli "Bobby Conroy palaa kuolleista" tapahtuu George Romeron zombie-filmin kuvauksessa. Parhaat novellit kuitenkin käyttävät kauhuaineistoa, mutta herättävät lähinnä tunteen, että Joe Hill on aloittanut jostakin unestaan ja jatkanut sitten siitä.

Todella epätavallista tekstiä. Viisi pistettä ja papukaijamerkki.

Hasan Ali Toptas: Varjottomat

Mies, minäkertoja, menee parturiin. Parturimatka venyy - parturi unohtaa työnsä, katsoo kaukaisuuteen, kylään, jonka parturi on kadonnut, koska hänen sielunsa kutistui. Kylään tulee kaupungista uusi parturi, joka katsoo kaukaiseen kaupunkiin.

Parturin lisäksi katoaa kylän kaunein tyttö Kyyhky. Kylänvanhin epäilee Eedenin poikaa, koska tämä kirjoittaa rakkauskirjeitä olemattomalle. Tämä huolestuttaa kylänvanhinta; nyt hänen pulmanaan on kaksi parturia, kadonnut tyttö ja lisäksi olematon.

Yhä vaikeammaksi menee; kylänvanhinkin katoaa. Ja kaupungissa, missä kertoja odottaa parturointia, katoaa ensin parturin oppipoika ja sitten itse parturikin - kylään tai minne lie. Lopulta katoaa koko kaupunkikin.

Monenlaista muutakin tapahtuu; kuvaan tulee hevonen, peilejä kantavia lintuja ja karhu. Surrealistinen tanssi kiertyy itsensä ympäri kuten käärme, jonka Eedenin poika kietoo vyötärölleen ja joka nielee oman häntänsä.

Omalaatuista tarinankerrontaa Turkista.

Jason Goodwin: Bellini-kortti

Bellinin maalaamaksi uskottu Mehmed II:n muotokuva

Goodwinin etsijähahmo, eunukki Yashim, saa hankalan tehtävän - vai saako hän tehtävän? Vanha sulttaani on kuollut. Uusi on perin nuori ja hänen uudella suurvisiirillään Residillä on perin paljon valtaa. Resid etsii Yashimin käsiinsä ja ilmoittaa, että sulttaani on saanut selville, että Venetsiassa on hänen suuren esi-isänsä Mehmed II:n muotokuva, ja sulttaani haluaa sen. Resid eisttää viestin niin vihjaillen ja uhkaavasti, että Yashim ei saa selville, halutaanko hänen etsivän maalauksen vai päinvastoin; onko se kielletty.

Yashim pysyy Istanbulissa ja lähettää puolestaan ystävänsä, Puolan suurlähettiläs Palewskin, joka esiintyy amerikkalaisena taiteenkeräilijänä, mister Brettinä. Jutun piti olla yksinkertainen. Joko maalaus on Venetsiassa ja myytävänä, tai sitä ei ole. Näin helpolla eivät Palewski ja Yashim pääse; maalaus osoittautuu olevan parinkin murhan arvoinen. Venetsia kuuluu kertomuksen aikaan Itävallalle ja heilläkin on sanansa sanottavana.

1800-luvun Venetsia on mielenkiintoinen ympäristö, kirjassa on paljon kiinnostavia henkilöitä (ja Yashim pääsee pariin kertaan paneutumaan intohimoonsa, ruuanlaittoon) ja loppuratkaisu tömähti ainakin minuun suoraan kulman takaa.

Goodwinin kirjat ovat hauskoja, jännittäviä, rikkaita ja vieläpä opettavaisiakin, vaikka niitä ruokareseptejä ilman tulisin kyllä toimeen.

Niin, ja Bellinin maalaus on todella olemassa, ja hämmästyttävä juttu se onkin - sen maalaamisen aikaan islamilaisessa maailmassa ei tunnettu länsimaista muotokuvataidetta eikä hyväksytty sitä, kuten - varokaa, nyt seuraa mainos - Orhan Pamuk on kuvannut kirjassaan "Nimeni on punainen".

Brita Polttila: Pohjan portit

Tässä on kirja, joka pitäisi lukea ajatuksella aina, kun Suomessa syksy kääntyy talveksi ja yötaivas näkyy jopa kaupungeissa. Joka kerran, kun minä luen tämän, saan uusia ideoita.

Polttila on seurannut kansanperinteen ja runouden jälkiä revontulien, sateenkaarien ja muiden taivaallisten ilmiöiden parissa. Hän on tutkinut hämmästyttävän laajalti ei vain Suomen, vaan myös Baltian maiden ja Siperian kansojen perinteitä ja runoutta. Samanlaisia ja samantyyppisiä ideoita on löytynyt Linnunradasta sielulintuihin asti - erityisesti revontulet ja kaikki niihin liittyvä on voimakkaasti esillä.

Kannattaa lukea ja pohtia.

Christian Jacq: Ramses - Lännen akaasiapuun alla

Jacq selvitti Ramseksen pitkän loppuelämän kohtalaisesti hyppien. Mukaan mahtuivat heettiprinsessan naiminen, libyalaiskapina ja esikoispojan kuolema. Varovasti Jacq mainitsi Ramseksen nivelvaivat ja huonot hampaat - ymmärrettäviä 90-vuotiaaksi eläneellä faaraolla, mutta huonosti sopivia romanttiselle sankarille.

Jacq onnistuu antamaan selityksen sille, että Ramseksen kuningattarien joukossa mainitaan hänen tyttäriään (kirjassa vain yksi). Faaraon Suurella Puolisolla oli tärkeä tehtävä useissa uskonnollisissa riiteissä. Kun mainittua virkaa hoiti heettiprinsessa, roolia esitti mieluummin egyptiläinen prinsessa kuin vierasmaalainen nainen. Insestistä ei siis liene kysymys (vaikka sitäkin on Egyptissä tapahtunut).

Kirjojen Ramses on jossakin määrin riisuttu malli historiallisesta Ramseksesta, kuten tästä linkistä voi katsastaa:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ramses_II

Todellsiella Ramseksella oli huomattavasti useampia vaimoja ja poikia kuin kirjan ällistyttävän yksiavioisella Ramseksella. Sen sijaan kirjan komea faarao on todellinen kuva, muumiohan on tallella.

Ramses II