Ursula LeGuin: Maailma, vihreä metsä

Tällä kirjalla on nimiä kuin metsässä lehtiä: Suomennos on "Maailma, vihreä metsä", englanninkielinen nimi on "Word for World is Forest" ja Ursula LeGuin kirjoittaa itse kirjan jälkisanoissa, että hän halusi nimeksi "The Little Green Men", mutta kustantaja päätti toisin.

"Maailma, vihreä metsä" on Ursulan Vietnam-kirja. Vastakkainasettelu on ilmeinen; Maa-planeetan valloittajat pitävät Athshe-planeetan pieniä asukkaita eläiminä, pahoinpitelevät heitä, raiskaavat naisia ja panevat asukkaat pakkotyöhön tuhoamaan planeetan metsiä. Lopulta orjuutetut tarttuvat aseisiin vastoin luontoaan ja kulttuuriaan.

Kirjassa on myös filosofista viisautta, henkilöt eivät ole yksioikoisia (paitsi valloittajien puhdasverisin - sanan kaikissa merkityksissä - edustaja, Don Davidson, jonka LeGuin sanoo edustavan puhdasta pahaa. Athshelainen Selver, josta olosuhteiden pakosta ja uniensa ajamana tulee jumala - athshelainen ilmaisu, joka tarkoittaa henkilöä, joka kääntää tapahtumien virran ja muuttaa elämää peruuttamattomasti - ei ole kokonaan hyvä, mutta hän ei ole pahakaan. Edes valloittajien päällikkö Dong ei ole paha, vain jähmeä. Antropologi Lyubov on LeGuinille tyypillinen saranahenkilö, petturi, joka on petturi, koska hän on uskollinen omalle vakaumukselleen. (Sarana käsitteenä on kotoisin kirjasta "Always Coming Home".) "Pimeyden vasen käsi" -kirjassa kuningas vaatii ansibelilla selvityksen, mikä on petturi, ja hänelle vastataan, että määritelmä on vaikea, koska petturi on mielestään oikeassa. Lyubov ei ole edes petturi paitsi Davidsonin mielessä; hän on pelastanut Selverin hengen ja opettanut hänelle valloittajien kielen (pidätyn mainitsemasta sanaa amerikkalainen; LeGuin ei sitä tarjoa).

Kirja saarnaa jossakin määrin. LeGuin itse jälkisanoissaan tunnustaa sen, joten se on anteeksiannettavaa.

Charles de Lint: Yarrow

Charles de Lint on ollut tuottoisa fantasiakirjailija 25 vuotta. Pienenä poikkeuksena vakituiselle krijallisuuden lajille hän on kanadalainen. Yarrow on hänen ensimmäisiä kirjojaan, mutta samat teemat ovat esiintyneet kirjoissa alusta asti.

Cat Minhir on ujo, eristynyt tyttö, joka kirjoittaa fantasiaa. Lukijat eivät tiedä, että hän kirjoittaa asiat kuten kokee ne; lapsesta asti hän on unissaan vieraillut toisessa todellisuudessa ja kirjoittamansa tarinat hän on kuullut toisen maailmansa väeltä. Kolmeen kuukauteen Cat ei ole unkesinut. Syy paljastuu ja se on kylmäävä; hänet on löytänyt psyykkinen vampyyri, joka varastaa unet. Vampyyri pystyy myös tappamaan. Cat olisi mennyttä ilman uskollisten ystävien piiriä.

de Lintillä on kaikissa kirjoissaan joku näennäisesti kova tyyppi, skinhead, mafioso tai joku vstaava, joak silti osoittautuu teddykarhuksi. Valitettavasti myös ainakin yksi todella hyvä henkilö kuolee. Lopulta kuitenkin hyvä voittaa, kuten saduissa kuuluukin. Hänen henkilönsä myös puikahtelevat kirjoista toisiin; muiden kirjojen henkilöt usein lukevat Cat Minhirin kirjoja. Vielä yksi tavaramerkki; kirjakaupat, joihin tekisi lukijankin mieli piipahtaa.

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt

Tuttua Agatha Christietä (kaikki Agatha Christie on "tuttua Agatha Christietä").

Tässä novellikokoelmassa juju on, että Hercule Poirot aikoo ratkaista samat ongelmat kuin sankari, jonka mukaan hän on etunimensä saanut. Siinä, missä Herkules käytti nuijaa, Hercule aikoo käyttää aivojaan, ja myyttisiä petojakin juoksentelee Englannissa vähän, joten urotekojen kohteiden on oltava symbolisia.

Kuvio estää senkin niukan henkilöhahmojen syventämisen, jota Dame Agatha on kirjoissaan harjoittanut, eikä tarinoihin mahdu paljon yllätyskäänteitäkään. Sen sijaan tarinoiden huvi tulee urotekojen sovittamisesta suunniteltuun kaavaan - Nemean leijona esimerkiksi osoittautuu pekingeesiksi.

Soveliasta luettavaa vaikkapa junaan tai hammaslääkärin odotushuoneeseen. (Tämä ei tarkoita, ettenkö pitäisi Christien kirjoista silloin tällöin - niitä lukee kuin söisi perunalastuja.)

Joan D. Vinge: Outcasts of Heaven Belt

Joan Vinge oli todella kova nimi 1980-luvun alussa kirjansa "Snow Queen" jälkeen. Sitten hän lakkasi kirjoittamasta mitään suurten mittojen työtä. "Outcasts of Heaven Belt" on pieni space opera -kirja, mutta ei yhtään hassumpi.

Morningside on planeetta, jolla siirtokunta sinnittelee kynsillään yhteistyön voimalla. Ympäristössä on muita pieniä siirtokuntia, ja Morningsiden asukkaat ovat rakentaneet ramscoop-aluksen siirtokuntien väliseen liikenteeseen. Yhteisö päättää aluksen valmistuttua lähettää sen Heaven-nimiseen, tähteä ympäröivään asteroidivyöhykkeeseen, joka on tunnettu rikkaudestaan, tekniikastaan ja raakamateriaaleistaan. Kun Ranger-alus saapuu perille, Heaven Belt on käynyt läpi raskaan sisällissodan, jost on säilynyt vain Lansing, entinen pääkaupunki, joka sinnittelee varastamalla vetyä Discuksen, järjestelmän ainoan kaasujättiläisen, kuilta; Discus, joka puolestaan vaihtaa tekniikkaa vedyllään Demarkia-asteroidiryhmältä; ja Demarkia itse, ainoa Taivasvyön asteroidiryhmä, jolla on tekniikkaa jäljellä, mutta joka taas on riippuvainen Discuksen vedystä. Eikä kukaan halua antaa mitään toisille, vaan matalapolttoinen sotatila on viemässä Heavenia helvettiin.

Discuksen aseistetut alukset ampuvat heti, kun Ranger tulee järjestelmään. Ranger pääsee pakoon, mutta seitsemän hengen miehistöstä kuolee viisi. Miehistö on muodostunut yhdestä suurperheestä, joten isku on sitäkin ankarampi. Sitten aseistamaton Ranger saa huomata olevansa Taivasvyön tavoitelluin saalis, ja sen on saatava tankattua vetyä paluumatkaa varten. Peli käy kovaksi, kun kaksi Lansingin nuorta yrittää varastaa aluksen, Demarkian laivasto ajaa Rangeria takaa ja saman tekevät Discuksenkin alukset. Demarkian lähettämä neuvottelija on panttivankina Rangerissa, ja hän, kaksi jäljellä olevaa miehistön jäsentä, Lansingin nuoret rosvot ja kissa yrittävät keksiä, miten estää Taivasvyön viimeisten rippeiden sortumisen uuteen sisällissotaan ja samalla pelastaa Rangerin takaisin Morningsideen.

Seuraa juonipaljastus: jostakin löytyy vähän tervettä järkeä ja kaikki päättyy onnellisesti. Tarinan opetus: ahneus tuhoaa, yhteistyö voittaa.

Philippa Gregory: The Other Boleyn Girl

Philippa Gregoryn esikoisteos ei ole niin vilpittömästi historiassa kiinni kuin myöhemmät kirjat, mutta tarina on vetävä. Kuten osoittaa se, että siitä on tehty TV-sarja ja elokuva.

Kiistatta draama Anne Boleynin ympärillä on voimakasta kamaa, ja Philippan alaa on valita yllättävä näkökulma. Hän on tehostanut ja terävöittänyt juonta valitsemalla epäselvistä historian tiedoista ne kaikkein voimakkaimmat. Kirja on kirjoitettu Anne Boleynin sisaren Maryn näkökulmasta - hän oli "se toinen Boleynin tyttö". Tilannehan oli se, että Henrik VIII oli ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta eikä hänellä ollut poikaa. Henrikin puolelle voidaan laskea, että Englanti oli juuri selviytynyt satavuotisesta sodasta, joka oli samalla murhaava sisällissota, eikä hänen isällään ollut lujaa, perinnöllistä otetta valtaistuimeen - Henrik VII oli voittanut kuningaskunnan taistelussa laillista kuningasta vastaan, eikä tämäkään ollut saanut valtakuntaa sääntöjen mukaan. Hemrik VII:lle oli ollut suuri voitto saada poikansa vaimoksi Espanjan prinsessa. Sitten sanottu poika kuoli. Henrik VIII - kultainen prinssi ja kuolleen Arthurin nuorempi veli - astui näyttämölle ja sai prinsessan, valtaistuimen ja kaiken - paitsi poikaa. Voi ymmärtää, että hän oli jossakin määrin ärtynyt.

Henrik otti rakstajattaria vaimonsa seuranaisista ja sai pojankin yhdeltä. Yksi Englannin mahtisuvuista olivat Howardit, ja he pitivät tarjolla Boleynin tyttöjä. Mary Boleyn, tämän kirjan kertoja, oli heistä kaunein. Häijyjen historioitsijoiden yleinen konsensus on, että Mary oli myös vanhin ja että hänellä oli Ranskan hovissa, jossa hänet kasvatettiin, tietynlainen maine. Philippa Gregory tekee hänestä nuorimman ja tahrattoman kuin aamunkoitto, kun hänet tuodaan Englantiin ja naitetaan 13-vuotiaana saman ikäiselle aateliselle. (Useimmat historioitsijat ovat sitä mieltä, että avioliitto solmittiin vasta, kun suhde Henrikin kanssa oli ohi.) Henrikin katse osuu Maryyn, ja Howardit pakottavat vastahakoisen tytön kuninkaan syliin. Mary saa kuninkaalle kaksi lasta (myöhempi huhu todella pani heidät kuninkaan piikkiin, mutta vain huhu). Ranskasta tuli myös hänen sisarensa Anne, joka päättää lujasti valloittaa kuninkaan sydämen, kullin ja valtaistuimen. Annesta luodaan kirjassa voimakas kuva, melko epämiellyttävä, mutta todella vahva. Hän on valmis tekemään mitä tahansa - kirjaimellisesti ihan mitä tahansa - päästäkseen valtaistuimelle - ja hän onnistuu. Hän onnistuu kaikessa muussa, mutta ei synnytä poikaa, ja se tuhoaa hänet.

Mary puolestaan palaa epävarmaan suhteeseen aviomiehensä kanssa, jää leskeksi, rakastuu tavalliseen sotilaaseen ja solmii rakkausavioliiton. Tämä osa, yllättävästi, on totta. Mary Boleyn todella nai tavallisen sotilaan, vaikka hän menetti avioliiton myötä rahansa ja asemansa. On tyydyttävää todeta, että hän lopulta peri Boleynien maat ja eli miehensä ja kaikkien lastensa kanssa onnellista elämää.

Kaivelin historioita ja löysin yhden teorian, joka selittäisi Annen epäonnistumisen. Teorian mukaan hänellä oli RH- -veri. Esikoinen syntyi hienona ja terveenä (ja tyttönä), mutta muut raskaudet päättyivät keskenmenoon.

Antonia Fraser on valinnut Boleynin sisarusten mahdollisisa syntymävuosista aikaisimmat, kun taas Philippa Gregory myöhäisimmät, mikä muuttaa tarinaa, mutta kahdesta asiasta kaikki ovat yksimielisiä; naiset olivat biologiansa armoilla, yrittäkööt miten paljon tahansa, ja Henrik oli hemmoteltu poika, josta kasvoi tyranni, kun hän avio-ongelmansa ratkaisuksi heitti syrjään paavin ja huomasi, että kukaan ei voinut vastustaa häntä. Tämä jälkimmäinen kehitys - miten tehtiin suhteellisen (vain suhteellisen - Henrik VII ei myöskään ollut reilu hallitsija) säädyllisestä hovista kyynpesä - on kirjan voimakkainta antia ja toi mieleeni koko kirjan ajan Montefioren kuvauksen Stalinin hovista. En ihmettele, että tarina on houkutellut tekemään filmejä. Aion hankkia ne käsiini.

Philippa kuvaa myös hyvin, miten kristikunnan komein hallitsija, Englannin kultainen prinssi, muuttui possunsilmäiseksi perunaksi, jolla oli hemmotellun kakaran temperamentti, parantumaton haiseva haava jalassa ja impotenssi. Sääli Jane Seymouria, joka kirjan lopussa esiintyy; hän antoi Henrikille sen kaivatun pojan ja kuoli nnnistuessaan. Henrikin kuoltuaan kaivattu, virheetön englantilainen ruusu.

Ursula LeGuin: Maameren tarinat 5-6

Painoksessa on aikaisemmin erikseen julkaistut novellikokoelma "Kertomuksia Maamereltä" ja romaani "Toinen tuuli". Hyvä valinta, koska novellikokoelmaan erikseen ei kannata aikaansa tuhlata. Ei mitenkään pahalla, mutta novellit vaikuttavat leipäteksteiltä lukuunottamatta viimeistä, "Sudenkorentoa", joka on välttämätän "Toisen tuulen" ymmärtämiseksi.

Kiehtovaa, miten Ursula LeGuin on "Tehanusta" alkaen kääntänyt Maameri-tarinoiden linjaa naismyöteiseksi. Häntä moitittiin uransa alusta asti ei-feministiseksi kirjailijaksi aikana, jolloin science fictionia harrastavat naiset pahasti kaipasivat naista lipunkantajakseen. Ursula joutui puolustautumaan useasti (ja aika rammasti). Sitten, kun naisia astui sankoin joukoin fantasian alueella esiin, Ursula on myös kääntänyt linjaansa.

Tämä eit arkoita, että hän olisi huono kirjailija, mutta mielestäni tämä näkökanta auttaa ymmärtämään "Kertomuksia Maamereltä" -sarjan novelleja. Ursula joutui kirjoittamaan luomansa maailman uusiksi. "Toinen tuuli" -kirjaan mennessä työ oli tehty. Siinä kaikki toimivat päähenkilöt ovat naisia - kuningas Lebannen murjottaa, Ged odottaa vaimoa kotiin, ja päärooleissa ovat kaksi karginaista, Tenar ja kargiprinsessa Seserakh, sekä kaksi lohikäärmenaista, Tehanu ja Irian. (Irian on siis "Sudenkorento"-novellin sankaritar.) Jopa ukkolohikäärmeeksi aikaisemmin kutsuttu Kalessin on todennäköisesti naispuolinen.

Muuten "Toinen tuuli" on upea kuvaus maailman mullistuksesta ja todellinen päätös Maameri-sarjalle.

Pat Frank: Alas, Babylon

Paras lukemani post-holocaust-kirja, koska tämä on niin maanläheinen. Kirjan painovuosi on 1959, joten holocaust on luonnollisesti ydinsota USA:n ja NL:n välillä.

Kirjoittaja kertoo esipuheessa, miten hän puhui (50-luvulla) miehen kanssa, joka pohti, millaisen lamakauden ydinsota aiheuttaisi. Frankin mielestä miehellä ei ollut ihan täsmällistä näkemystä, ja siksi hän kirjoitti tämän kirjan.

Eletään siis 50-lukua ja kylmää sotaa. Randy Bragg asuu pienessä, unisessa kaupungissa Floridassa. Hänen veljensä on Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun eversti ja lähettää Randylle sähkeen. Hänen vaimonsa ja kaksi lastaan ovat tulossa Randyn luo kiireisesti. Sähke päättyy sanoihin, joita postitoimiston neiti ei millään ymmärrä: "Alas, Babylon!"

Braggin veljesten naapurissa asuu Fort Reposen ainoa musta perhe (eletään myös aikaa ennen kansalaisoikeustaistelua - ennen kuin kirjoittaja saattoi sellaista edes kuvitella). Mustan perheen päämies on mustan kirkon saarnaaja, joka aina löysi saarnoihinsa syyn jylistä: "Voi Babylonia!" Pojat poikien tapaan alkoivat käyttää tätä koodisanana kaikkiin pieniin ongelmiin. Kun kalastaessa siima katkesi, niin "Voi Babylonia!" Nyt Mark-veli on huolissaan maailman tilanteesta. Hän on sopinut veljensä kanssa, että jos juttu on menossa todella pieleen, tämä on koodi. Ja nyt koodi on tullut.

Randy valmistautuu katastrofiin ja hakee veljensä vaimon ja lapset luokseen. He ovat tuskin asettuneet, kun pahimmasta tulee totta. Kirjan kuvaus kaupunkeihin satavista ydinpommeista ja niiden seurauksista on vaikuttavan apokalyptinen - sähkelinja katkeaa, raha menettää merkityksensä, sähkö katkeaa, kaikki yllätyksenä.

Pikku kaupunki selviytyy saasteenlaskeumasta (juuri ja juuri - jotkut eivät malta pysyä poissa suurkaupunkien ryöstelymahdollisuuksista). Välilliset seuraukset ovat vaikeammat - arkinen taistelu ruuasta, huoli ryöstelijöistä, lavantaudin ja muiden sairauksien riski, lääkkeiden loppuminen ja tietojen puute ovat Fort Reposen huoli. Villiintynyt koira tappaa Henryjen, mustan perheen, kanoja, suola loppuu kesähelteellä ja rosvojoukko ryöstää kaupungin lääkärin ja rikkoo hänen silmälasinsa. Nämä ovat kaikki todellisia uhkia hengissä säilymiselle ja vakavasti pohdittavia ongelmia. Tämä on sotaa näkymättömällä rintamalla näkymätöntä vihollista vastaan.

Kun lopulta USA:n sotilashelikopteri laskeutuu kaupunkiin ja joku kysyy, kuka voitti, vastaus on: "Me - ja mitä väliä sillä on?"

Paul Theroux: Ghost Train to the Eastern Star

33 vuotta kuvien välillä

Paul Theroux päätti 33 vuoden jälkeen tehdä uudelleen "Suuri junamatka" -kirjansa matkan niin hyvin, kuin se muuttuneissa oloissa onnistui. Kirjan alussa hän kertoo, miksi "Suuri junamatka" on niin yksinäinen ja katkera kirja. Hän oli ensimmäisellä matkallaan yli neljä kuukautta. Vuonna 1973 ei ollut Internetiä, sähköpostia eikä kännyköitä. Hänen vaimonsa ei halunnut hänen lähtevän. Paul onnistui soittamaan kotiin vain kahdesti, ja molemmat puhelut olivat katastrofeja. Hänellä oli hyvin vähän rahaa.

Kun hän pääsi kotiin, vaimolla oli ollut rakastaja koko matkan ajan, asunut heidän kodissaan ja leikkinyt lasten kanssa. Paul kirjoitti kirjaa ja riiteli vaimonsa kanssa. Hän sanoo tässä kirjassa oppineensa, että millään ei saa niin jakamatonta huomiota kuin uhkaamalla tappaa toisen ihmisen.

He erosivat vasta, kun lapset olivat muuttaneet pois kotoa. Matkakirja toi ja tuo edelleen rahaa. Paul oli kuitenkin onneton mies, kun hän teki kaikki muut pitkät matkansa. Tämä uusi, nostalginen matka on tehty aivan erilaisissa tunnelmissa. Vuonna 2006 Paulilla on toinen vaimo, ja heillä on onnellinen avioliitto. Paul saa lohtua ajatuksesta, että hänen Penelopensa odottaa Odysseustaan kutoen. Kännykkä, Internet-kahvilat ja sähköposti pitävät heidät järjellisen usein toistensa yhteydessä (vaikka matkalla on laajoja alueita, joilta yhteyttä ei saa). Paul ei ole mikään miljonääri, mutta kirjasta heijastuu, ettei hän ole myöskään tyhjätasku. Tärkein ero on, että hän on nyt kokenut matkustaja ja yli 60-vuotias mies. Ei riskejä, ei öisiä baareja, ei kännejä tuntemattomien kanssa. Rupattelua saman ikäisten ihmisten kanssa, puutarhoja, varhaista nukkumaan menoa hyvän kirjan seurassa.

Väistämättä kirja on nostalginen, muistoja vertaileva, ilman niitä reikäpäisiä keskusteluja, joihin nuorempi Paul sotkeutui. Matkassa on silti mielenkiintonsa. Monet paikat kolmenkymmenen vuoden takaa ovat nyt mahdottomia kulkea (Afganistan), toiset eivät olleet avoimia silloin, mutta ovat nyt (Keski-Aasian -stanit, Uzbekistan, Tadzikistan). Sri Lanka oli 70-luvulla viehättävä, joskin köyhä maa. Vuonna 2006 Tamilitiikerit räjäyttelivät pommeja (ja yksi historiallinen muutos lisää; lukuhetkellä vuonna 2009 heidät on kukistettu). Järkytyksen hetkiä; Paul tajuaa, että hän ohitti edellisellä matkallaan Kambodzan kuolemankentät, kun miljoonaa ihmistä parhaillaan surmattiin, että hän matkusti Siperian radalla, kun vankileirien saaristo toimi täyttä päätä.

Parasta kirjassa on juuri vertailun antama näkökulma siihen, miten nopeasti historia muuttuu, mitä on tapahtunut yhden ihmisen aikuiselämän aikana. Uinuvat intialaiset kaupungit kasvaneina monikymmenmiljoonisiksi hirviöiksi, joissa intialaiset neuvovat amerikkalaisella ääntämyksellä alaskalaisia kotirouvia sähkövempaimien käytössä käyttäen amerikkalaisia etunimiä. Sodan ruhjoma Vietnam touhuavana, kapitalistisena maana. Oopiumin ostopaikkana hipeille tuttu Afganistan maana, jonne ei ole menemistä. Pakistan samoin. Niin monia muutoksia niin lyhyessä ajassa.


Paul ei ole sentään kokonaan pehmennyt. Hänen kuvauksensa Singaporesta, jossa hän ennen matkojaan opetti ja jossa hän tämän viimeisimmän matkan aikana sai huonon vastaanoton, on rikkihappoinen.

Philippa Gregory: The Virgin's Lover

Robert Dudley

Murhattiinko Amy Robsart? Js murhattiin, niin kuka sen teki?

Kysymys ei välttämättä kiinnosta suomalaisia, mutta englantilaiset historian harrastajat ovat kysyneet sitä usein ja kiihkeästi. Sir Walter Scott vastasi kysymykseen kirjassaan "Kenilworth", jota on kiitetty jännittävästä juonesta ja mielenkiintoisista henkilökuvista, mutta kaikki faktat hän kyllä sai 100% väärin. Philippa Gregory tekee paljon parempaa työtä - tarkistin koko kirjan ajan historiallisia lähteitä niin pitkälle kuin kykenin.

Tilanne oli seuraava: nuori kuningatar Elisabeth I oli epävakaassa tilanteessa. Englanti oli vaihtanut uskontoa - useasti parin vuosikymmenen aikana. Euroopan johtavat valtiot olivat Ranska ja Espanja, ja Englannin asema riippui siitä, että nämä kaksi pysyivät kilpailijoina eivätkä yhdistäneet voimiaan Englantia vastaan. Skotlanti oli voimakas mahti Englannin pohjoisrajalla ja maan monisatavuotinen kilpailija ja vihollinen. Eikä kukaan uskonut, että nainen voisi hallita yksin - tämä perinne syntyi vasta Elisabethin itsensä myötä kaukana tulevaisuudessa. Niinpä Elisabethin piti mennä naimisiin - ja heti.

Mies, joka uskoi olevansa sopiva kuninkaaksi, oli Robert Dudley - komea, kuningattaren lapsuudenystävä, älykäs, äärimmäisen kunnianhimoinen ja uhkarohkea. Hänen veljensä oli ollut vähällä saada Englannin valtaistuimen vaimonsa Jane Greyn ansiosta. Molemmat, veli ja pikku Jane, mestattiin. Samoin mestattiin Robertin isä ja isoisä, eri hallitsijoiden aikana. Robertin katsottiin olevan petturi ja petturien sukua - tai vain liian voimakkaasta suvusta vallastaan mustasukkaisten hallitsijoiden aikana.

Robert oli mennyt nuorena rakkaudesta naimisiin Amy Robsartin kanssa. Niin, Amy-parka. Yleisesti juoruttiin, että jos Amyä ei olisi, niin kuningatar naisi Robertin. Ja sitten Amy kuoli oudoissa oloissa, pudotessaan vain kuusi kiviporrasta lähetettyään kaikki palvelijat markkinoille.

Itsemurha, murha, onnettomuus? Kaikki selitykset on myöhemmin käyty läpi. Amyllä oli mahdollisesti rintasyövän aiheuttama osteoporoosi. Se olisi selittänyt niskan murtumisen vähäisessä onnettomuudessa. Hän tiesi miehensä hylänneen hänet ja oli epätoivoisen onneton. Ja monet politiikan pelien pelaajat - ei vain Robert - olisivat toivoneet hänet tieltään.

Philippa Gregory valitsee kirjoittaa romaanin, joka on kuin antiikin tragedia. Henkilöt noudattavat luonteitaan, koska he eivät muutakaan voi, vaikka tilanne johtaa vääjäämättä loppuun ja tuhoon - tavallaan kaikkien päähenkilöiden tuhoon. Philippa uskoo, että "neitsytkuningatar" oli puppua. Elisabeth oli intohimoinen nainen intohimoisesta suvusta ja rakastelu ilman jälkeläisiä oli tunnettu (keskeytetty yhdyntä, jonkinlainen kondomi, jonkinlainen pessaari). Hovi oli aikoinaan täysin vrma, että Elisabethillä ja Robertilla oli täysiverinen suhde. Skandaalin (Robert naimisissa oleva mies?) vuoksi kuningatar ei kuitenkaan voinut naida Robertia. Niinpä hän ei nainut ketään muutakaan. Elisabeth ei myöskään halunnut luopua kruunustaan, josta hän oli taistellut. Hän oli uhri ja toimija. Robert halusi kuninkaaksi, mutta hän ei silti halunnut Amyä kuolleeksi, vain erota hänestä tavalla tai toisella. Ja keitä muita pelissä oli? Esimerkiksi William Cecil, kruunun uskollinen palvelija ja kuningattaren salaisen palvelun päällikkö. Eikä pidä myöskään unohtaa uskontoa - monet kannattivat "vanhaa uskoa", jossa avioliitto oli pyhä. Niinpä jokin murtui - Amy.

Tällä tavoin on historiallisia romaaneja kirjoitettava. Vaikka ei olisi koskaan kuullut nimiä Robert Dudley ja Amy Robsart, niin tämä intohimotragedia on lukemisen ja muistamisen arvoinen.

Antonia Fraser: Six Wives of Henry VIII

"Erosi - mestattiin - kuoli - erosi - mestattiin - selviytyi."

Tällä muistisäännöllähän Englannin koululapset opettelevat Henrik VIII:n vaimot. (Olisi ollut syytä muistaa senkin TV-arvostelijan, joka hilpeästi ilmoitti näyttelijä Jane Seymourin olevan mestatun kuningattaren kaima.)

Antonia Fraser on niitä historiankirjoittajia, joka ovat tarkkoja, huolellisia ja kirjoittavat mielenkiintoisesti. Lisäksi hän (ymmärrettävästi) keskittyy valmiiksi kiinnostaviin historian solmukohtiin. Englannin historiassa näitä on jakso Henrik VIII:sta Jaakko I:een (Henrikin aviokiistojen lisäksi hänen lapsensa, erityisesti Elisabeth I ja myös Maria Stuart, suuri Armada, Shakespeare ja uskonnon vaihdokset).

Henrik VIII ja hänen vaimonsa (ja sivutuotteena hänen rakastajattarensa ja vaimojen rakastajat) on erittäin suositeltava aihe, jos haluaa historiaa, jossa ihmiset tulevat etualalle eivätkä ne ikävystyttävät vuosiluvut, sodat ja rauhansopimukset, joihin koululaiset pitkästyvät. En rupea esittelemään kirjaa sen laajemmin - lukekaa. Sen verran voin mainita, että huolimatta myöhempien vaimojen draamasta Katariina Aragonialainen kesti huomattavan kauan - yli kaksikymmentä vuotta. Ja vastoin yleistä uskoa, hän synnytti poikia - vauvapoloiset vain eivät pysyneet hengissä. Lisäksi hän toimi miehensä sijaishallitsijana sodan aikana, ompeli kaikki tämän paidat, myös erillään asumisen aikana, ja oli Englannin koko historian rakastetuimpia kuningattaria. Hänen haudalleen tuodaan vieläkin tuoreita kukkia, vaikka kukaan ei tiedä, kenen toimesta.

Christian Jacq: Ramses - Kadeshin taistelu

Jacqin sankarillinen Ramses päätyy sotaan kavalien heettien kanssa. Historioitsijat tuntuvat olevan periaatteessa Jacqin kanssa yhtä mieltä (pitäisi kai kirjoittaa "toisetkin historioitsijat" - Jacq on Egyptissä työskentelevä arkeologi) Kadeshin taistelun kulusta, jopa siitä, että faarao onnistui pitkittämään taistelua niin, että apujoukot ehtivät pelastamaan tilanteen. Jacqin johdonmukainen linja kirjoittaa kuten egyptiläiset aikoinaan uskoivat asioiden olevan, loi hurjan kohtauksen, jossa faarao ypöyksin, isänsä auringonjumala Ran ja kesyn leijonansa avulla löi vastustajan takaisin. (Ramsesta kuvaava kaiverrus yllä on luonnollisesti jättänyt pois epähistoriallisen leijonan, mutta kuvannut aurinkojumalan haukkahahmoisena suojaamassa Ramsesta.)

Jacqin lapsenomaisen yksinkertainen kuvaamistapa on yllättävän miellyttävä, vaikka Egyptin historian kaunistelu pistääkin silmään. Ramses kuvataan romaanisarjassa käytännössä yksiavioisena, ja historiallisen faaraon suuri lapsilauma selitetään sillä, että hän adoptoi kaikki lahjakkaat palatsikoulun oppilaat! Homeros kirjoittaa Iliastaan Ramseksen eläkeläisenä ja keskustelee faaraon kanssa sodan filosofiasta ja Mooses näkee erämaassa palavan pensaan.

Jos ketä muuten kiinnostaa, niin egyptiläinen friisi taistelusta on ilmeisesti hyvin paikkansa pitävä maantieteen kannalta - Kadeshin heettilinnoitus vasemmalla ylänurkassa, Orontes-joki, johon hukkuu miehiä ja hevosia, heettien kurinalaiset joukot vasemmalla ja taistelun mellakka keskellä. Friisissä voisi jopa hahmottaa leijonan tyyliteltynä vaunujen sivussa, vaikka todennäköisesti kyseessä on nuolikotelo. Täsäs friisissä aurinkojumala on auringonkehränä faaraon kruunun yläpuolella.