William Shakespeare: Loppiaisaatto

"Loppiaisaatto" on loistava näytelmä hyvien näyttelijöiden esittämänä (olen kerran nähnyt sen engalntilaisten esittämänä - tosin TV:ssä). Siinä on komediaa, akrobatiaa, mimiikkaa ja hyvin paljon musiikkia - se on käytännöllisesti katsoen musical Elisabethin ajan tyyliin. Uskallan väittää, että narri esitti stand-up -koomikkoa ja sovitti vitsinsä kulloistenkin läsnäolijoiden ja päivänkohtaisten asioiden mukaan, ja juopunutta esittävien Topiaan ja Antreaksen kohtaukset ovat saaneet katsomon kouristelemaan naurusta - TB:n ääressä minä nauroin kippurassa.

Luettuna näytelmä on tylsä.

Sikäli kuin tiedän, näytelmä tilattiin esitettäväksi kuningatar Elisabethille loppiaisaattona - siitä sen nimi. Burbage mahdollsiesti esitti narria, joka jossakin vuorosanassa viittasi lihavuuteensa. Näytelmäseurueella oli siihen aikaan ilmeisesti harvinaisen lupaava poikanäyttelijä, joka esitti sujuvasti vaativia "pojaksi pukeutunut tyttö" -osia. Heillä oli pienikokoinen, kujeileva poikanäyttelijä, joka sopi palvelustyttöosiin. Willillä vain ei ollut sopivaa tekstiä.

Hän piiskasi kokoon näytelmän vanhoista, hyväksi koetuista aiheista. Kaksosten aiheuttama sekaannus toimi komeasti näytelmässä "Hairauksia" (ja Rooman ajan näytelmissä, josita idea oli peräisin), mutta tyttö-poika-sisarusten kanssa se sujuu huomattavasti huonommin. Mitenkähän he mahtoivat selviytyä siitä Shakespearen aikaan? TV:ssä sana näyttelijätär esitti upeasti kaksoisroolin, leikkaustekniikka auttoi niissä harvoissa kohtauksissa, joissa sisarukset olivat yhtaikaa paikalla. Näyttämöllä on vaikea kuvitella, että ihmiset olisivat niin sujuvasti sekoittaneet kaksi henkilöä, joista jommankumman jokainen oli tuntenut läheisesti kolme kuukautta. Samaten kahden sisaruksen olisi pitänyt - aivan sattumalta ja toisiaan tuntematta - pukeutua samoin, tai muuten joku olisi alkanut kummastella, missä välissä Viola tai Sebastian oli ehtinyt vaihtaa vaatteita.

Tämä osuus näytelmäsähän on klassinen "A rakastaa B:tä, joka rakastaa C:tä, joka rakastaa A:ta", joka toimii aina, ja kun C:tä ilmaantuu kaksin kappalein, saadaan onnellinen lopputulos. Kunhan ei mieti juttua liikaa. Eli haaksirikkoutuneet sisarukset Sebastian ja Viola luulevat kumpikin toisen hukkuneen. Viola pukeutuu pojaksi ja hankkiutuu herttua Orsinon palvelukseen hämäräksi jääneestä syystä. Viola rakastaa Orsinoa, joka lähettää hänet viemään lemmenviestejä Olivialle. Olivia rakastuu Violaan, jota hän luulee Cesario-nimiseksi pojaksi. Onneksi Violan Sebastian-veli ilmaantuu viidennessä näytöksessä paikalle rakastumaan Oliviaan ja naimaan hänet, jolloin Orsinolle valkenee, että Violaahan hän rakastaakin. Hm.

Toinen juoniosuus on myös klassinen - Olivia joutuu sietämään juoppoa enoaan, joka puolestaan lypsää rahaa typerältä Antreaalta väittämällä, että taivuttelee Olivian naimaan tämän. Kumpikaan heistä ei pidä tiukasta hovimestari Malvoliosta, ei myöskään kamarineito Maria, joka keksii tehdä Malvoliolle kepposen. Hän sepittää Olivian nimissä rakkauskirjeen, jossa Malvoliota kehoitetaan käyttäytymään oudosti, ja Malvolio parka tottelee ja tulee suljetuksi tyrmään hulluna. Koko juttu on perin huvittava, joskaan ei Malvoliota kohtaan kiltti. Koska näytelmässä vihjataan Malvolion puritaanisuuteen, näytelmä varmasti nauratti Elisabethin hovia. Itse asiassa Malvolio ansaitsi, mitä sai, mutta se selvisi vasta, kun kirje oli kirjoitettu. Hän todella kuvitteli, että Olivia oli rakastunut häneen. Ainoa, jolla on rehellinen syy osallistua salajuoneen, on narri. Hän joutuu elättämään itsensä narrina, ja Topias on yrittänyt karkoittaa hänet Olivian luota. Narri myös kerää koko ajan rahaa kerjäämällä, ja katsomon myötätunto oli varmasti hänen puolellaan. Maria palkitaan siten, että Topias nai hänet - minua tuppaa raivostuttamaan Shakespearen tapa ratkoa naisten asiat aviomiehillä ikään kuin antaisi tarjoilijattarelle ison tipin. Ehkä juoppo ja köyhä aatelismies oli palkinto kamarineidolle?

Näytelmästä jää lukijan käteen muutamia hyviä sanasutkauksia - "kylmä kuin jääpuikko hollantilaisen parrassa" tuo mieleen hollantilaiset sillinpyytäjät Pohjois-Atlantilla - ja jotkut viehättävät repliikit. Muuten se on nähtävä näyttämöllä, ei luettava.

Kuten narri lopussa laulaa:

Kun olin minä pikkuinen nallikka vain,
Satehessa ja tuulessa, hei,
Niin hauskuutta turhasta keppsoesta sain,
Sillä sadetta sit' onpi joka päivä.

Mut mieheksi kun minä kasvoin niin,
Satehessa ja tuulessa, hei,
Niin varkaalta kaikki ovet suljettiin,
Sillä sadetta sit' onpi joka päivä.

Ja kotihini, ah, kun mä naikon vein,
Satehessa ja tuulessa, hei,
Niin silloinpa viinasta takaperot tein,
Sillä sadetta sit' onpi joka päivä.

Ja kun unen helmahan vaivuin näin,
Satehessa ja tuulessa, hei,
Niin siihen sikopäissäni nukkumahan jäin,
Sillä sadetta sit' onpi joka päivä.

Jo kauan on maailma mennyt menoaan
Satehessa ja tuulessa, hei,
Ja näytelmä on loppu ja hyvästi nyt vaan,
Näin huvitamme teitä joka päivä.