Arnaldur Indridason: Haudanhiljaiset

Alan laatia kaavaa, jonka mukaan mitä pohjoisemmasta kirjailija on, sitä synkeämpää elämää hän kuvaa; ja poliisikirjoissa tämä ominaisuus todella pääsee valloilleen. Tokihan Pohjolan säät ja pimeydet tuovat alakuloa, mutta ei kai kaikki niin toivotonta pitäisi olla?

Tässä Islannin-kuvauksessa kaikki on juuri niin toivotonta. Reykjavikin lähistölle rakennetaan uutta esikaupunkia. Jotenkin saa heti sen kuvan, että siitä tulee surkea lähiö, jossa vietetään onnetonta elämää. Parahultaisesti yksiä perustuksia kaivettaessa maasta paljastuu luuranko. Tarkkaan ottaen pikkupoika on löytänyt maasta luun, tuonut sen kotiin, ja kesken syntymäpäivien vieton hänen kaksivuotias sisarensa nähdään kalvavan jotakin. Lääketieteen opiskelija on tullut hakemaan veljensä lastenjuhlista ja huomaa ja tunnistaa luun ihmisen kylkiluuksi.

Poliisit alkavat tutkia luurankoa ja sitä, miten se on maahan joutunut. Tutkimuksia johtavalla Erlendurilla on omiakin huolia - hän oli paennut kurjasta avioliitosta, ja kostoksi vaimo oli kääntänyt lapset häntä vastaan terrorilla ja valheilla. Tytär käyttää huumeita, on raskaana ja käy isänsä luona vain haukkumassa tätä. Tytärtään etsivä isä törmää toinen toistaan pahempiin ihmisluoliin, joissa pahoinpidellään lapsia ja eletään kuvottavasti.

Välillä leikataan takautumissa toisenlaiseen perhehelvettiin, jossa mennään perheväkivaltaa läpi sen iljettävimpiä pohjamutia myöten. Juttuun sotkeutuu myös muita lankoja - luurankotontin joskus omistaneen kauppiaan perhetragedia, johon sisältyy raiskauksia ja itsemurhia.

Jos Islannin elämä on tällaista, niin miksi kukaan ei vedä tulppaa pois ja anna koko saaren upota?