Wolfgang Schuller: Kleopatra

Minua närästivät tässä kirjassa koko ajan kuin tikku kynnen alla saksalaiset nimiversiot. Kirjoitin jopa kustantajalle. No hyvä on, hyvä on, ei se ole suomentajan syy. Kirjoittaja itse käyttää saksalaisversioita epäjohdonmukaisesti. Ja olkoon, ehkä Julius Cesarin ja Kleopatran poika ei ole nimeltään Caesarion, mutta ei hän hemmetissä ole myöskään Kaisar. Koko kirjan mitan korostetaan, että pojalle annettiin isänsä nimi. Jos siis Caesar on Caesar, niin silloin poika on Ptolemaios Caesar eikä Kaisar.

Ja kun nyt sain tämän rinnaltani, niin kirja on lörpötteleväinen kuvaus Kleopatrasta. Schuller väittää kuvaavansa Kleopatraa kolmen kulttuurin kuningattarena, mutta koko ajan hän pyörii sen kysymyksen ympärillä, rakastivatko he toisiaan oikeasti - Caesar ja Kelopatra, Antonius ja Kleopatra. Ja aina hän tulee siihen johtopäätökseen, että taisivat he rakastaa.

Uudempaa antia oli vain, että Kleopatra vietti useita vuosia Roomassa Caesarin epävirallisena puolisona ja että ehkä - ehkä - Caesar olisi laillistanut Ptolemaios Cesarin ellei häntä olisi murhattu. Lörpötteleväisyys näkyy mm. kohdassa, jossa pohditaan, oliko Kleopatra niin ylimielinen kuin Cicero väittää. Schuller kirjoittaa:

Toisaalta kun lukee kuvauksen pidoista, joissa sinänsä melkoisen merkittävä Lucius Munatius Plancus esiintyi jumalaisena taruhahmona, tanssahteli ja konttasi ilkosen alasti siniseksi maalattuna kaisla hiuksissa ja kalanpyrstö selkärangan jatkeena, tulee hakematta mieleen, että moinen oli tuskin omiaan herättämään Kleopatrassa erityistä kunnioitusta Rooman senaattorikuntaa kohtaan.

Lisäksi paljastuu, että roomalaisia ärsyttivät erityisesti egyptiläisen sistrumit - helistimet - ja Anubis-jumala.

Loppujen lopuksi kaiken sen, minkä Schuller sanoo yli 200 sivulla, Shakespeare sanoo huomattavasti paremmin yhdessä näytelmässä.

Michelangelon näkemys Kleopatrasta