Mercedes Lackey: Winds of Change

"Mage Winds" -trilogian toinen osa. Tässä Elspeth taistelee voimakasta pahuuden mestaria vastaan yhdessä Haukkaveljien kanssa. Kirjassa tutustutaan myös paremmin aarnikotkiin ja "muutoslapseen", tyttöön, jonka mainittu maagi on huvikseen muuttanut puoliksi kissaeläimeksi.

Kirja täynnä magiaa ja rakkautta - myös jonkin verran kuolemaa.

Francis Brett Young: Talo veden alla

Kun olin nuori, luin tämän kirjan ja pidin siitä syvästi. Sen kiihkeys ja tunteellisuus - aikana, jolloin kirjailija voi häpeämättömästi kirjoittaa tunnekylläisiä lauseita - vetosivat minuun. Miten nuori todella olin, selviää siitä, että minusta oli kauheaa, että tarinan Philippa löysi rakkautensa vasta 30-vuotiaana, kun hänen elämänsä mielestäni oli jo ohi.

Löysin kirjan kirjaston poistomyynnistä. Painos on vuodelta 1947 eikä kirjaa ole luultavasti kertaakaan edes avattu. Sen välissä oli tallessa alkuperäinen kirjakauppakortti:

Young, Francis Brett: Talo veden alla, suom. Väinö Meltti, 2. painos
Hinta 200 mk nid.
Hinta 250 mk sid.

Nykyaikaisen ihmiskuvauksen loistonäyte

Nykyisen Englannin huomattavimpiin kertojiin kuuluvan Francis Brett Youngin romaani kertoo huimapäisillä rahansijoituksilla seikkailevasta, kiihkeään elämäntahtiinsa tuhoutuvasta Griffith Tregaronista ja hänen perheestään, jonka jäsenistä kukin elää oman kohtalonsa Tregaronin itsevaltiuden varjossa. Tapahtumat liikkuvat Walesissa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana.

Tästä näemme, että vuonna 1947 takakansitekstit eivät olleet sen luotettavampia kuin nykyäänkään. Kirja käsittää 15 vuotta Etelä-Afrikan kultaryntäyksen ja buurisodan ajoilta, ei ensimmäisen maailmansodan. Griffith Tregaron on seikkaileva uhkapeluri, joka kirjan alkaessa on 45-vuotias ja juuri perinyt sukunsa viimeisenä 800 vuotta vanhan Nant Escobin kartanon syvällä Walesin villeissä laaksoissa. Koko perhe - Tregaronin ensimmäisen avioliiton poika, hänen toinen vaimonsa (italiatar, joka erehtyi karkaamaan Tregaronin kanssa), toinen poikansa ja kaksi hänen tyttäristään - vihaavat Walesia. Nuorin tytär Philippa rakastaa paikkaa heti.

Kirjan päähenkilö on Tregaron ja hänen kiihkeät oikkunsa. Näkökulma on Philipan. Näyttämönä toimii Wales koko dramaattisuudessaan ja sen vastakohtana aistillinen Italia. Rakastuin kirjaan uudelleen ja nyt osaan arvostaa sitä eri tavoin kuin teini-iässä. Eikä 30-vuotias ole vanha!

Jared Diamond: Kolmas simpanssi

Diamondin kirja on kirjoitettu jo 1992, mikä kävi ilmi, kun hän luetteli kansanmurhia eikä maininnut Jugoslavian sotaa. Kirja on täyttä asiaa.

DNA:n perusteella olemme kolmas simpanssilaji; etunamme ovat mm. puhetaito ja kyky tehdä monimutkaisia kapineita, haittapuolella kyky tappaa oman rodun jäseniä ja aiheuttaa laajamittaisia ympäristötuhoja. Jared ei ole kovin optimistinen säilymisemme suhteen. Kirjan luettuani en ole minäkään. Onneksi minulla ei ole lapsia.

Chris Turney: Luut, kivet ja tähdet

Turney on kirjoittanut ovelan kirjan iänmäärityksistä. Tyyli on pakinoivaa ja aiheet populistisia: kuningas Arthur, Torinon käärinliina, Kheopsin pyramidi. Egon Friedell muistaakseni määritteli tällaisen tyylin sanomalla, että tieto on piilotettu karamellin sisään; kun yleisö ahmii makeisen, he huomaamattaan nielevät myös kitkerän ytimen. Niin käy tämänkin kirjan kanssa.

Kaikki luvut ovat kiinnostavia, mutta mielenkiintoisin (minusta) oli luku kalentereista ja siitä, miten vaikeaa on ollut saada yhtäpitäviä ajanmäärityksiä. Tosin kaikki luvut sisälsivät uutta tietoa hilpeästi käärittyinä. Ei tietokirjan tarvitse olla raskas ollakseen - no, tietäväinen.

Kirja on ilmeisesti tarkoitettukin suurelle yleisölle, siinä viitataan koko ajan huolen kreationisteista ja siitä, miten hankalaa heidän disinformaationsa on torjua. Lukiessani netin keskustelupalstoja olen joutunut toteamaan, että huoli on aiheellinen. Toivottavasti tämä kirja tulee luetuksi - vaikka pelkään, ettei se päädy niihin käsiin, joihin pitäisi, vaan minun kaltaisilleni tiedefriikeille, jotka on jo käännytetty.

Torey Hayden: Hiljaisuuden lapset

Torey Haydenin kirjat vammaisista lapsista ovat niin jännittäviä, että en pysty laskemaan niitä käsistäni. Pieni ongelma on, että ne ovat liian jännittäviä. Tosielämä on yleensä repaleista, hajanaista ja sisältää epätyydyttäviä ratkaisuja. Toreyn tarinat ovat ärsyttävän siistejä ja sisältävät onnellisen lopun jännittävien äkkikäänteiden jälkeen. Niinpä minussa elää kyyninen epäluottamus niiden todenmukaisuuteen, mikä taas vetää maton alta itse tarinalta.

Tutkin netistä Toreyn kirjoista annettuja lausuntoja, ja kyllä ne jaetaan romaaneihin ja "tositarinoihin", mutta mutta...

Joka tapauksessa "Hiljaisuuden lapset" kertoo kolmesta tapauksesta, joissa Torey yrittää saada potilaansa puhumaan. 9-vuotias Cassandra on ollut kaapattuna kaksi vuotta ja ilmeisesti kokenut kovia sinä aikana. 4-vuotias Drake ei puhu, vaikka on avoin ja vilkas lapsi. Äidin mukaan hän puhuu äidille, mutta ei kenellekään muulle. Ja Gerda on 82-vuotias halvauksen saanut nainen, jota Toreyn ystävä pyytää katsomaan. Gerdan jatkohoitoon tarvittaisiin hänen oma mielipiteensä, mutta vaikka hänellä on puhekyky tallella, hän keiltäytyy sitä käyttämästä. Nämä kolme tarinaa kulkevat rinnakkain parhaaseen jännityskirjatyyliin.

Suosittelen mainitsemieni kyynisyysvarausten puitteissa.

Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo: Kallonmittaajia ja skinejä

Rasismin aatehistoriaa. Mielenkiintoista - varsinkin siinä mielessä, että "rasismi" ja rotu eivät ole ihan sitä, mitä olettaisi. Ihmiset ovat määritelleet toisiaan niin monin tavoin - mm. uskonnolla - ja niin monista syistä - mm. oikeuttaakseen sosiaaliturvan pienennykset.

Suomalaiset eivät ole olleet ihan niin rasistisia kuin monet muut. Meidän luontaisesta jaloudestamme se ei johdu, vaan lähinnä siitä, että olemme aina saaneet kepin multaisen pään. Joka kerran, kun rasistit ovat lähteneet määrittelemään, suomalaisten on käynyt huonosti. Esimerkiksi Gobineau, jolla on suuri vaikutus vielä nykyäänkin:

Gobineaun kannalta yksi keskeinen teos oli saksalaisen Gustav Klemmin (1802-1867) 10-osainen "Allgemeine Kulturgesichte der Menschheit", jonka viimeinen osa ilmestyi vuonna 1852. Klemm jakoi teoksessaan ihmiskunnan aktiivisiin ja passiivisiin kansoihin sekä "rotuihin". Aktiivisten kansojen ja "rotujen" edustajat, jotka Klemm kuvasi "miehisiksi", olivat kehittäneet taiteen ja tieteen, kaupan ja merenkulun sekä perustaneet valtioita ja luoneet oikeusjärjestelmiä. "Passiivisten kansojen" edustajat olivat vastaavasti "naisellisia" eikä heillä ollut kulttuurisia ja poliittisia vaatimuksia ja tavoitteita. Aktiivisiin kansoihin ja "rotuihin" Klemm luokitteli mm. persialaiset, arabit, kreikkalaiset, roomalaiset ja germaanit. "Passiivisisten" ryhmä koostui mm. kiinalaisista, mongoleista, malesialaisista, neekereistä ja suomalaisista.

Tästä lainauksesta pidän, koska se panee niin sievästi paikoilleen paitsi suomalaiset, myös meidät naiset. Gobineau pisti suomalaiset lopullisesti paikoilleen ulkonäkötyypityksellä:

Keltaiseen rotuun Gobineau laski mm. mongolit, jotka hän kuvasi rumiksi sanoen, että Jumala oli halunnut tehdä mongoleista vain ihmisen luonnoksen. Mongolien lisäksi keltaiseen rotuun kuuluivat tataarit ja suomalaiset, jotka olivat Gobineaulle pohjoisen "neekereitä". Suomalaiset olivat tummanruskeaa, vinosilmäistä ja epämuodostunutta väkeä. Alkuperäiset suomalaiset olivat olleet antropofageja eli ihmissyöjiä.

Jos tuntuu, että Gobineau on vanhentunut, kannattaa muistaa, että aikakauslehti "Mankind Quarterly" mainostaa nettisivuillaan mm. Gobineaun filosofiaa.

Jung Chang - Jon Halliday: Mao

Jykevä elämäkerta Maosta. Jung Chang on ilmiselvästi vihamielinen todistaja - ei ihme perhetaustan tuntien (Villijoutsenet) - mutta haastateltujen ihmisten ja tutkittujen läheiden luettelo on vaikuttava. Niinpä olisin taipuvainen ottamaan vihamielisenkin kuauksen totena. Sitä paitsi kuvatusta Maosta on mahdoton pitää.

Mao oli ilmeisesti psykologisen määritelmän mukainen psykopaatti. Hän ei piitannut mistään muusta kuin itsestään, omasta mukavuudestaan ja mahdistaan. Tästä on kirjassa monia hätkähdyttäviä esimerkkejä; Mao ei pelastanut toista vaimoaan Kaihuita eikä omaa veljeään, kun näiden mestaus kansallismielisten käsissä oli hänelle edullista. Hän antoi viedä itseään kantotuolissa "Pitkän marssin" ajan, vaikka kantajat joutuivat ryömimään polvillaan jyrkillä vuoristopoluilla niin, että heidän polvensa hieroutuivat verille. Maon kolmas vaimo ja kaksi tytärtä ajautuivat hulluuteen, samoin yksi pojista. Toinen poika kuoli Korean sodassa. Mao totesi vain: "Sodissa kuolee ihmisiä" ja mainitsi asian yhdentekevänä pojan vaimolle kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, vaikka he tapasivat päivittäin (vaimo luuli siihen asti miehensä olevan salaisissa tehtävissä). Uskollimmalta alaiseltaan Zhou Enlailta Mao kielsi syöpäleikkauksen, niin että tämä menehtyi.

Kiinan kansaa Mao ajoi eteenpäin ja piti koko valtakautensa ajan kuolemassa nälkään, koska kaikki irtoava käytettiin sotatekniikkaan. Mao todella uskoi voivansa tulla maailman valtiaaksi (hän puhui maihinnoususta San Franciscossa).

Lisäksi hänellä oli sairas suhde kuolemaan. Alkuaikoinaan hän pukeutui valepukuun ja meni katsomaan kidutuksia. Kun Unkarissa oli kansannousu, hän sanoi Unkarin valtuuskunnalle: "Teidän olisi pitänyt tappaa enemmän. Me tapamme paljon. Tappaminen on hyvä." Samantapaisia huomautuksia hän esitti koko elämänsä ajan.

Kirjoittajien arvion mukaan Maon valtakaudella kuoli 70 miljoonaa ihmistä rauhan aikoina. Lisäksi tietenkin sota Kiinan herruudesta, sota Neuvostoliittoa vastaan ja Korean ja Vietnamin sodat.

Kaiken tämän jälkeen hän ei oikeastaan saanut paljonkaan aikaan - hän ei itsekään ollut kiinnostunut siitä, mitä hänen kuolemansa jälkeen tapahtuisi. Viimeisen vuotensa hän kulutti säälimällä itseään ja kiroamalla kuolleita vihollisiaan ja entisiä ystäviään, koska ei enää voinut vahingoittaa heitä.

Mukava mies, eikö totta?

Antti Alanen - Asko Alanen: Musta peili

Kauhuelokuvien historiaa vuoteen 1985 asti. Tasokas ja huolellinen luettelo; varsinkin alkuvuodet ovat kiinnostavia, koska niihin filmeihin harvoin enää törmää. Lisänä elokuvaluettelo vuosilta 1909 - 1985.

Alaset ovat lisäksi kirjoittaneet aiheestaan letkeällä huumorilla:

Halloweenin vaativa esikuva tuo jäljittelijöissä esiin outoja yksittäisiä ideoita, jotka kielivät tekijöiden jonkinasteisesta ajattelutoiminnasta suruttoman jäljittelyn ohessa.

Tälle pitäisi saada jatkoa.

V. S.Naipaul: Islamin äärillä

Naipaulin kirja on jo kymmenen vuotta vanha, mutta edelleenkin kuvaava teos islamin niistä maista, joita aina ei mielletä islamiksi, kuten Indonesiasta. Taas masentaa, että mikään ei tunnu muuttuneen, paitsi pahempaan. Naipaul on rehellisempi matkakirjailija kuin Paul Theroux (josta kyllä pidän); hän myöntää käyttäneensä tulkkia silloin, kun on käyttänyt, ja mahdollisesti ymmärtäneensä väärin tai jättäneensä tekemättä tärkeitä kysymyksiä silloin, kun näin on käynyt. Kulttuurikuilu on joskus suorastaan käsin kosketeltava.

Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja

Anna Politkovskajan viimeinen teos ennen murhaa, päiväkirjan luonteinen dokumentti vuosilta 2003 - 2005. Kuten muutkin Annan kirjat, lähes liian kammottavaa luettavaksi. Pieni esimerkki: tsetseenimies pidätettiin kotoaan, siepattiin puolisotilaallisten joukkojen toimesta (kuten lähes joka päivä joku). Pari päivää myöhemmin miliisi näki tienristeyksessä auton, jossa istui ruumis. Ruumis oli pari päivää vanha ja löyhkäsi. Sen kasvoissa oli luodinreikiä. Miliisi lähti hakemaan apujoukkoja.

Toiset miliisit tulivat tutkimaan autoa. Kun ruumista siirrettiin, auto räjähti. 14 miliisiä kuoli, samoin muutamia lähellä olleita lapsia. Sitten siepatun miehen kotiin tuli tieto, että miehen saa hakea Pohjois-Ossetiassa olevalta ruumishuoneelta. Sieltä he löysivät kylmäkaapeista kuoleet miliisit ja lattialle heitetystä säkistä sen, mitä miehestä oli jäljellä. He tunnistivat vainajan käsivarressa olleesta tatuoinnista; kasvoja ei enää ollut. He hautasivat pään ja käsivarren. Epäillään, että puolisotilaallinen joukkio olisi myynyt ruumiin sisseille, jotka puoelstaan miinoittivat sen.

Mitähän Anna olisi sanonut viime aikojen kehityksestä, kuten duuman Gazpromille myöntämästä oikeudesta pitää yksityistä armeijaa, tai Sotshin olympialaisista?

Kustaa Vilkuna: Paholaisen sota

Nyt ei isoviha ole enää pelkän Topeliuksen varassa. Sitäpaitsi se oli vielä pahempaa aikaa kuin olisi voinut kuvitella. (Ei muuten ihme, että "Välskärin kertomuksissa" tämä jakso oli niin vaivautuneesti esitetty - kivekkäät eivät olleet reippaita urhoja isänmaata puolustamassa, vaan samanlaisia rosvoja kuin venäläisetkin, ja samanlaisia kidutusmenetelmiäkin käyttivät.

Kustaa Vilkuna luonnehtii aikaa myös yksilön kautta: Kustaa (myöhemmin Vasili) Lillbäckin, pojan, joka jäi venäläisten vangiksi 16-vuotiaana, ja josta tuli pahempi kuin venäläiset; lähes tai täysin mielenvikainen ihmisen kiduttaja ja murhaaja. Nykyaikaan tarina heijastuu, kun muistaa Afrikan lapsisotilaat, jotka ensin pannaan tappamaan oman kylän ihmisiä, ja jotka menettävät kokonaan moraalintajunsa ja kiduttavat ja murhaavat estoitta.

Vilkunan mukaan juuri isoviha ei ole pelkästään suomalaisten "ryssänvihan" takana, vaan myös "herravihan" - omat virkamiehet olivat yhtä pahoja tai pahempia kuin venäläiset kerätessään veroja ryöstetyiltä alueilta ja viedessään ne miehet armeijaan, jotka venäläiset olivat säästäneet.

"Koivu ja tähti" -satu perustuu ilmeisesti tositapahtumaan tai ainakin kansan kertomaan tarinaan isonvihan ajoilta. Kansan muisti on pitkä (toisin kuin poliitikot uskovat).

Fred Adams: Elämää multiversumissa

Edustava teos viime vuosien maailmansynty- ja universumin kehitys -teorioista. Minulle vähän hämmentävää luettavaa. Ymmärsin kaiken, mutta jos joutuisin selittämään se jollekulle muulle omin sanoin, tulisi pulma eteen. Eli tekniset yksityiskohdat menivät yli, vaikka kokonaisuus oli selkeä ja herätti pohdintaa. Täytyy hioa tähtitiedettäni.

Pitänee heittää UFO-palstalle maininta siitä, että emme ole vanhempien avaruusveljiemme tutkinnan kohde, vaan he eivät vielä ole täällä. Sitten, kun punaiset kääpiötähdet puhkeavat kukkaan ja sulattavat kiviplaneettojensa jäätikköpinnat vesiksi, universumi puhkeaa kukkaan. Me vain emme silloin ole enää täällä...

Mercedes Lackey: Winds of Fate

Lackeyn seuraava Valdemar-trilogia Talia-trilogian jälkeen (Talia-kirjat olen aikaisemmin käsitellyt). Väliin kuuluisi kirja "By the Sword", jossa prinsessa Elspethin äiti menee naimisiin. Niinpä tässä kirjassa kaksoset ovat syntyneet kruununperijöiksi ja Elspeth on valmis lähtemään omin nokin seikkailemaan - kuten hän suurella tarmokkuudella tekeekin.

Kirjassa tutustutaan myös Haukkaveljiin (joita esiintyi myös Vanyel-kirjoissa) ja aarnikotkiin. Paha Adept (miten senkin termin määrittelisi? Erittäin pitkälle edistynyt magian harjoittaja?) ahdistelee Haukkaveljiä. Elspeth tarvitsee magian opettajaa. Niinpä sitten taistellaan ja selvitellään perheongelmia (Darkwindin, Haukkaveljen) hyvää vauhtia.

En halua enkä saa tasokas -lukija -pisteitä Lackey-mieltymyksestäni, mutta jokaisella on omat kioskikirjansa, ja olen aina pitänyt Lackeyn huumorista ja hänen asiallisen reippaista sankarittaristaan.