Jörg Friedrich: Suuri palo

Wesel 1945; 90% kaupungista tuhottu

Minulla on ollut epämääräinen käsitys, että liittoutuneet pommittivat Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, ja että pahiten kärsivät Hampuri, Dresden ja Berliini. Tämän kirjan luettuani en enää koskaan luule niin. Liittoutuneet pommittivat kaikkia Saksan kaupunkeja, suuria ja pieniä, tärkeitä ja merkityksettömiä, ja yrittivät systemaattisesti saada aikaan tulimyrskyn, josta Hampuri tuli kuuluisaksi. Useimmat kaupungit tuhottiin totaalisesti vasta vuoden 1945 aikana, jolloin Saksa oli jo käytännöllisesti katsoen lyöty, ja kenraali Harris valitti epätoivoissaan: "Meiltä loppuvat maalit".

Tästä sodasta Friedrichin kirja kertoo. Hän kuvaa pommittajien omia ongelmia, vaikeutta osua sotilaallisiin maaleihin, miten keksittiin historiallisten kaupungien vanhojen keskustojen palavan tehokkaimmin, ja sen kaiken lopputulosta. Friedrichin mukaan "Saksan tuhatvuotisen historian tuhosi Hitlerin tuhatvuotinen valtakunta." Hän suree syvästi menetettyjä rakennuksia, kaupunkinäkymiä, kirjastoja ja taideaarteita unohtamatta siviilien hätää. Tästä kaikesta hän kirjoittaa "ihoa myöten", mutta samalla kuivan ironisella tyylillä:

Emmerich oli Arnheimin-operaation jälkeen pommituskelvoton. Lokakuun 7. päivän jälkeen 1944 paikkakuntaa edusti 680 000 kuutiometriä soraa.

Pyrinkin tästä eteenpäin antamaan Friedrichin omien sanojen kuvata tarinaa. Kaupunkien tuhoamissota alkoi "mielialojen pommittamisen" (morale bombing) ajatuksesta.

Jos ruumis tuhoutuu, sillä ei tietenkään enää ole mielialaa, mutta yhden mieliala tervehdytetään tappamalla toisia. Jälkimmäistä jatketaan, kunnes edellinen alkaa. Niinpä yhdellä on toisen kohtalo käsissään. Tappaja jättää valinnan hänelle.Mikä mieliala kelpaa, sen päättää menettelyn isäntä.

Valitettavasti menetelmä ei toiminut. Saksan kansa ei kapinoinut sen enempää kuin Englanninkaan, kun Hitlerin ilmavoimat pommittivat heitä:

Pommitussota ei herätä uhreissaan poliittista tietoisuutta vaan saa kaipaamaan lämmintä soppaa.

Sinänsä ihmisten tunteisiin pystyttiin vaikuttamaan. Berliinistä, jota pommitettiin vuosia, on seuraava kuvaus:

Berliinissä kulkee kuin merenpohjassa. Kaikkialla hylkyjä ja elottomasti liikehtiviä ruumiita. Tätä välivaltakuntaa kuvattiin sodan jälkeen käsitteellä "tunnelamaannus". Tunteiden virta patoutuu, koska sielu ei pysty niitä majoittamaan. Sielu kuorettuu, ja tämä osa muuttuu kuuroksi. Liike jatkuu, seuraava askel otetaan, mytty sidotaan, hyvä kun olisi vielä huivi ja kärryt.

Kirkko yritti parhaansa.

Kölnissä kirkkoihin kiinitettiin 1943 seuraava ilmoitus: "Maallikkopiirien aloitteesta pyydämme kirkkoherroja soveliain väliajoin muistuttamaan uskoville saarnan yhteydessä, että ilmapommituksen aikana voi saada täyden anteeksiannon, jos hartain ja katuvaisin sydämin huokaa rukouksen: Herra Jeesus, armahda!" Aika riitti kolmeen sanaan.

Bunkkerissa oli kuultu seuraava keskustelu:

- Kappelissa on kaikissa hautajaisissa sama arkku. Arkussa ei kuitenkaan ole ketään.
- Vainajat poltetaan sikin sokin ja tuhkat tulevat sekaisin uurniin. Jos haluaa, voi ottaa yhden.

Viranomaiset yrittivät kyllä byrokraattiseen tyyliinsä parhaansa.

Frankfurt am Main määräsi lokakuussa 1943, että enintään tuhat vainajaa oli haudattava kokoarkuissa, kaksituhatta-kuusituhatta puoliarkuissa paperipäällyksin ja yli kuusituhatta paperisäkeissä. "Paperi ja asianmukaiset nyörit ovat valmiina."

Vuoden 1945 aikana ei tarvittu paperia eikä asianmukaisia nyörejä. Würtzburgin kirkkoherra muisteli:

"Aamupäivällä herra L. ja rouva F. Pfauengasselta tulivat luoksemme tuomiokirkkoon. Miehellä oli mukanaan kuollut vaimo ja naisella kuollut aviomies, ja he halusivat haudata nämä. Herra L. kuljetti vaimonsa ruumiin jäännöksiä säkissä, lantiota jossa oli kiinni osa selkärankaa sekä reisien yläosa. Rouva F. kantoi miestään hillotölkissä; kokonaisena oli säilynyt takalisto sekä osa selkärankaa. Housut olivat palaneet kiinni takalistoon. Vaimo oli tunnistanut miehensä palaneesta mutta helposti tunnistettavasta rautatieläisen kellosta, joka pilkotti taskusta. Kaivoimme kaksi kuoppaa, luin hautausrukoukset, sitten loimme haudat umpeen."

Minulla on halu lopettaa sitaatilla ihan toisesta kirjasta. Kaiken tämän tapahtuessa Joseph Göbbels kirjoitti päiväkirjaansa seuraavan lauseen:

"Führer on antanut minulle ohjeen julkaista saksalaisessa lehdistössä pitkiä tutkielmia puunilaissodasta. Puunilaissotahan on seitsenvuotisen sodan ohella se suuri esimerkki, jonka mukaan voimme tänään toimia ja jonka mukaan meidän täytyykin toimia."