Konstantin Paustovski: Kahleet katkaistaan

Paustovskin elämäkertasarjan kolmas osa. Vallankumous on alkanut. Nuori Konstantin työskentelee Moskovassa lehtimiehenä. Hän raportoi Leninin puheista, taisteluista kaupungissa, kuumeisesta elämästä. Äidiltä tulee tuskainen viesti, ja Konstantin lähtee noutamaan äitinsä ja sisarensa maaseudulta ja vie heidät Kiovaan. Siellä kaupunki joutuu vuorotellen monenlaisten joukkojen käsiin; denikiniläiset, petljuralaiset, kommunistit, taas petljuralaiset... Konstantinkin viedään väkisin sotilaaksi mielenvikaisen Antostsenkon joukkoihin. Hän pääsee pakenemaan, mutta päättää lähteä Odessaan uusia värväyksiä pakoon. Viimeisillä sivuilla Konstantin kuvaa tappavaa joukkohysteriaa, kun kommunistien etupartiot saapuvat Odessaan.

Laittomuutta ja sekasortoa Pustovski kuvailee omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Tässä katkelma Odessan öiseltä kadulta. Konstantinin asuintoveri Jasa uskoo, että vaaraa päin on käytävä aina suoraan. Autiolla kadulla on kaksi nuorta miestä. Konstantinin mielestä he ovat rosvoja.

- Rosvoja, sanoin hiljaa Jasalle, mutta hän vain pärskähti halveksivasti ja jupisi:
- Typerää! Rosvot eivät oleile tällaisilla autioilla kaduilla. Asia täytyy tarkistaa.
- Miten?
- Mennään heidän luokseen ja viritetään keskustelu. Silloin kaikki selviää.
Jasalla oli oma elämänviisautensa - on aina painuttava suoran, kuljettava päin vaaraa. Hän vakuutti, että juuri tuon elämänviisautensa takia hän oli onnellisesti välttänyt monet ikävyydet.
- Mutta mistä me puhumme heidän kanssaan? minä kysyin neuvottomana.
- Yhdentekevää. Sillä ei ole merkitystä.
Jasa meni nopeasti nuorten miesten luo ja kysyi odottamatta:
- Sanokaahan, kuinka pääsisimme Mustanmerenkadulle?
Nuoret miehet alkoivat kohteliaasti selittää Jasalle miten Mustanmerenkadulle päästiin. Matka oli mutkainen ja he selittivät kauan, varsinkin kun Jasa kyseli vielä koko ajan.
Jasa kiitti nuorukaisia ja me jatkoimme matkaa.
- Enkös minä sanonut, Jasa sanoi voitonriemuisena. - Minun menetelmäni tehoaa aina.
Minä myönsin sen, mutta juuri sillä hetkellä nuorukaiset huusivat meille. Pysähdyimme. He tulivat luoksemme, ja toinen heistä sanoi:
- Te tietysti tiedätte, että matkalla Mustanmerenkadulle riisutaan lähellä Aleksanterin puistoa kaikilta kadulla kulkijoilta päällystakit.
- No, ei suinkaan kaikilta! Jasa vastasi iloisesti.
- Miltei kaikilta, nuori mies oikaisi ja hymyili. - Teidän päällystakkinne riisutaan ehdottomasti. Sen vuoksi on parempi että riisutte sen itse jo täällä. Teillehän on täysin yhdentekevää, missä teidät riisutaan - Aleksanterin puistossa vai täällä Köysikujalla. Mitä mieltä olette?
- Niin, ehkä... Jasa vastasi hämillään.
- Niin että olkaa ystävällinen.
Nuori mies otti hihastaan suomalaisen puukon. En ollut vielä koskaan nähnyt noita pitkiä, kauniita puukkoja, ilmeisesti ne olivat yhtä teräviä kuin partaveitsi. Puukon kärki oli Jasan vatsan kohdalla.
- Jollei se tuota teille vaivaa, puukkoa pitelevä mies sanoi, - niin ottakaa takkinne taskuista kaikki mitä tarvitsette, paitsi rahoja. Kas niin, kiitos. Hyvää yötä! Ei, ei, älkää te vaivautuko, hän kääntyi minun puoleeni. - Meille riittää yksikin päällystakki. Ahneus on kaiken pahan äiti. Menkää rauhassa, mutta älkää katselko taaksenne. Tiedätte kai, ettei taakse vilkuilemalla saavuta elämässä mitään.
Me lähdimme, hyvin hölmistyneinä tuosta tapauksesta. Jasa odotti koko matkan, että minultakin riisuttaisiin päällystakki, mutta niin ei käynyt. Ja äkkiä Jasa synkkeni ja alkoi murjottaa minulle aivan kuin minä olisin voinut tietää, minkä vuoksi päällystakki otettiin vain häneltä ja kuin minä olisin ollut rosvojen rikostoveri ja saanut heiltä oman osuuteni.