Helene Tursten: Lasipaholainen

Helene Tursten on sujuvakynäinen dekkaristi, mutta jotakin vikaa hänen kirjoissaan on; unohdan ne sitä mukaa kuin luen, vaikka lukuhetkellä en voi laskea kirjaa kädestäni.

Toinen ongelma on, että hänen Irene Hussinsa muistuttaa elämässään Anna Janssonin Maria Werniä. Molemmilla on kokkiaviomies (vaikka Irene Hussin mies on ihan kunnollinen), molemmilla on kaksi lasta (Irenellä teini-iässä, Marialla pieniä). Molemmilla on ongelmia esimiehen kanssa. Irenen perheessä tehdään paljon ja monimutkaista ruokaa ja valitaan viinejä. Mariakin huolehtii ruokaostoksista ja kiistelee anoppinsa kanssa, jota Irenellä ei taas ole; Irenellä on äiti. Minulla on todella vaikeuksia pitää näitä naisia erillään; odotan koko ajan, että Irenen kelpo Krister sanoo jotakin noloa ja ihmettelen, kun hän lähtee töihin ("eikös hänen pitänyt olla työtön? Ai niin, se oli se toinen.")

Joka tapauksessa Irene on ju-jutsumestari, josta hänelle on joka kirjassa hyötyä, kun hän joutuu pistämään ketoon piereskeleviä Helvetin Enkeleitä tai tatuoituja raiskaajia. "Lasipaholaisessa" solmuun vedetään lontoolaisia rosvoja. Muu seurakunta (murhatut ja heidän lähipiirinsä) ovatkin sitten niin kunniallisia kuin olla voi; pappi, papinrouva ja heidän soitonopettajapoikansa tulevat murhatuiksi. Jokaisen uhrin verellä on tietokoneen ruutuun piirretty ylösalaisin oleva pentagrammi. Poliisi selvittelee juttua saatananpalvontarikoksena. Asiaa ei mitenkään auta, että kaikki lähipiirin naiset (kuollut papinrouva, hänen tyttärensä ja kuolleen opettajan eronnut vaimo) ovat masennuspotilaita. Jotakin oli ilmeisesti pahasti vialla jo ennen murhiakin. Asiaa ei myöskään auta, että ympärillä on juonitteleva joukko muita pappeja, jotka keinolla millä tahansa haluavat vainajan kirkkoherranviran. Ja että kanttori on kaunis nuori nainen ja wicca-noita.

Takakansi mainitsee kirjan olevan "hyytävä", ja kyllä sen toimintaympäristö sitä onkin. Jotenkin suorastaan häiritsee, että kaiken tämän raadollisuuden keskellä luetellaan hekumallisesti paitsi Hussin perheen erinomaiset ruoat, myös Irenen Lontoon-työmatkan nähtävyydet, hotellit ja juhlat. Vaikka kai se sellaista on; elämästä nautitaan, vaikka ympärillä tehdään sanoinkuvaamattomia rikoksia. Ja kärsiväthän poliisitkin; yksi työtoveri potee sairalassa maksaansa ryyppäämisen tuloksena, esimies yrittää pamauttaa pumppunsa korkean verenpaineen vuoksi. Tyyni on vain suomalaispoliisi (välttämätön klisee sekin ruotsalaisessa dekkarissa), jolla on jäänsiniset silmät ja ilmeetön tehokkuus.