Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Wednesday, March 31, 2010

Laurence Bergsteen: Yli maan äären



Löytöretket on usein kuvailtu samalla kaavalla, jolla minäkin olen niitä ajatelllut; varustetaan laivat (no, ehkä karavaanikin, riippuen määränpäästä), lähdetään, koetaan vaaroja, vastuksia, ruokapulaa ja huonoa juomavettä, kuollaan sairauksiin tai yhteenottoihin vihamielisten ihmisten kanssa; löydetään jotakin, palataan kotiin liput liehuen, saadaan kultaa, kunniaa ja nimi historiankirjoihin.

Eipä vainkaan. Bergsteen on kuvannut tarkasti ja kiinnostavasti Magalhaesin maailmanympäriretken. Suurin osa ongelmista oli poliittisia, ei maantieteellisiä. Portugalilainen Magalhaes koetti vuosikaudet taivutella Portugalin kuningasta rahoittamaan matkan, mutta hovijuonittelujen vuoksi mitään ei tapahtunut. Lopulta Magalhaes lähti Espanjan hoviin, ja silloin alkoi tapahtua. Espanjan kuningas kiinnostui, mutta espanjalaiset juonittelivat, koska Magalhaes oli portugalilainen. Portugalin kuningas koetti estää matkan kaikin keinoin - lopulta kiusaamalla Magalhaesin sukulaisia niin, että nämä joutuivat pakenemaan ulkomaille, jotkut Brasiliaan, maatila jäi raunioksi ja aateliskilpi väännettiin irti ja tuhrittiin ulosteilla. Espanjalaiset eivät halunneet laivojen miehistöksi, muiden maiden kansalaisia kiellettiin ja lopulta Espanjan kuningas antoi laivojen kapteeneille niin ristiriitaisia valtuuksia, että koko laivasto yritti kapinoida Etelä-Amerikan rannikolla, Magalhaes revitytti yhden miehen neljään osaan, hirtätti pari ja jätti rannalle kaksi, joista toinen oli matkaa Espanjassa hallinnoineen piispan poika. Yksi laiva karkasi ja palasi Espanjaan, jossa kapinalliset saivat sankarin vastaanoton ja Magalhaesille uskollinen kapteeni heitettiin vankilaan. Jos Magalhaes ei olisi kuollut, hänet ehkä olisi kotiin palattuaan hirtetty vaivoistaan.

Portugalin kuningas lähetti laivoja ajamaan Magalhaesia takaa, ja Afrikan kautta kierrettyään he saivat jäljellä olevat laivat kiinni Itä-Intiassa (Magalhaes oli jo kuollut), vangitsivat useita miehiä ja tuhosivat yhden laivan. Espanjaan palasi lopulta yksi viidestä laivasta ja 18 miestä (matkalle oli lähtenyt yli 250). Kuninkaan armon osoituksena miesten tuomista mausteista ei peritty veroa, mutta silti kukaan ei hyötynyt matkastaan mitään, paitsi Antonio Pigafetta, italialainen kronikoitsija, joka kirjoitti kirjan ja myi sitä ympäri Eurooppaa.

Uskomattominta on, että osa niistä 18 miehestä lähti uudelle löytöretkelle, jolla he menehtyivät. Ainoa kotiin selvinnyt laiva - Victoria - korjattiin, lähetettiin rahtiliikenteeseen ja tuhoutui Atlantin myrskyssä.

Magalhaesin sisukkuuden ja määrätietoisuuden ansiosta matka Etelä-Amerikan ympäri onnistui. Pigafetta tutki määrättömän uteliaasti ihmisten epätavallisia käyttäytymismuotoja (hän oli erityisen kiinnostunut seksistä - hänet voi kuvitella hiipimässä filippiiniläisten makuuhuoneissa kuin varhainen Kinsey) ja keräsi sanakirjaa kaikista tapaamistaan kielistä, jopa Patagonian alkuasukkaalta, joka löytöretkeilijöiden tavan mukaan oli kidnapattu eläväksi matkamuistoksi. Kuvaus näiden kahden välisestä kommunikoinnista, outoon ympäristöön joutuneen intiaanin ja italialaisen, on hellyttävä.

Löytöretkien tarkoitus ei ollut saada selville, mitä taivaanrannan takana oli, vaan saada mausteita, mausteita ja mausteita. Ei tiedonjano, vaan ahneus. Pigafetta oli ainoa tiedonjanoinen ja Magalhaes ainoa, joka ei ajatellut rahaa, vaan uskontoa; hän yritti käännyttää alkuasukkaita kristityiksi (mitä tehtävää hänelle suinkaan ei ollut annettu). Siksi hän Filippiineillä kuolikin.


Sunday, March 28, 2010

William Shakespeare: Kuningas Henrik Kuudes, 1. osa

Henrik Kuudennet olivat aikalaisille Shakespearen menestysnäytelmiä, ajan "Jääkärin morsiamia", jotka menivät yleisöön kuin häkä. Nykyajan lukijalle menestys ei ole ihan yhtä maittavaa. Tosin tiettyjä näyttämötehoja William sai irti - esimerkiksi kohtaus, jossa riitaisat aateliset kulkevat ruusutarhassa ja poimivat kätensä joko valkoisen tai punaisen ruusun (Yorkien ja Lancasterien tunnukset) on tehokas tapa esittää puolueristiriidan synty.

Näytelmän sankari on lordi Talbot, jonka esiintyminen sähköistää aina tarinan - varsinkin kohtaus, jossa hän yrittää lähettää poikansa taistelusta turvaan, tämä kieltäytyy, ja sitten he kaatuvat yhdessä. Jostakin syystä näyttämölle tuodaan myös ristiriitainen kohtaus, jossa ranskalainen kreivitär kutsuu lordi Talbotin linnaansa kavaltaakseen tämän, mutta Talbot tunnistaa juonen. Historia nimittää kertoo tarinan toisin - englantilaisia kannattava kreivitär kutsui Talbotin illalliselle, jonka päätteeksi vieras raiskasi emännän. Kuinkahan tuttu tarina lienee ollut lontoolaiselle yleisölle?

Jeanne d'Arc esitetään tuttuna englantilaisena versiona, pahoja henkiä kutsuvana noitana. Panee miettimään, miksi Jeanne - joka näytelmässä torjuu Ranskan kuninkaan viettely-yrityksen - tulee haukutuksi kaikilla huora-sanan versioilla? Koska hän voitti englantilaiset sodassa sekä suorilla hyökkäyksillä että salajuonilla?

1. osa pohjaa myöhempien osien teemaa kuningatar Margaretasta ja hänen aviorikoksestaan sekä lammasmaisesta Henrik Kuudennesta.


Friday, March 26, 2010

Charles Dickens: Pikku Dorrit

"Little Dorrit" olisi tietysti paras lukea englanniksi, mutta käsiini osui viehättävä vuoden 1926 suomennos, joten en voinut vastustaa kiusausta.

20-luku oli tietyllä tavalla vilpittömämpi kuin nykyaika. Tokkopa kirjojen esipuheisiin enää kirjoitetaan seuraavaa kirjailijan ylistystä (kääntäjä ja ilmeisesti esipuheen kirjoittaja on Helena Kesäniemi):

Tämän romaanin kirjoittaminen ei aluksi sujunut Dickensiltä helposti. Ensimmäiset niteet tuottivat hänelle montakin tavatonta, tuskastuttavaa hetkeä, sillä vaikka hänestä hyvällä syyllä voi sanoa, että hän itsekin ihaili omaa kykyään ja tyyliään lämpimästi ja vilpittömästi, saattoi hän taas toisinaan nousta itsensä perin vaateliaaksi arvostelijaksi.

Käännös on muuten varsin lähellä nykykieltä ja helppolukuinen, mutta monien sanojen oikeinkirjoitus on muuttunut. Nykyajan "sitten" oli "sitte" ja "katkarappo" sai minut hetken räpyttelemään, ennen kuin huomasin, että kyseessä oli tietenkin nykyään katkarapuna tunnettu elukka.

Itse romaani kuvaa englantilaista omituisuutta, velkavankilaa. Dickens joutui tutustumaan laitoksiin lapsuudessaan; hänen isänsä vietti aikaansa juuri "Pikku Dorritin" Marshalsean velkavankilassa. En ole koskaan tajunnut, miksi velalliset suljettiin paikkaan, jossa he eivät voineet ehdä mitään velkojensa eteen, vaan päinvastoin velkaantuivat lisää maksaessaan huoneesta ja ruuasta, mutta brittien mielestä tämä oli jotenkin loogista tai ainakin moraalisesti oikein.

Kirjan runsas henkilövalikoima kiertää Marshalsean ympärillä. Isä Dorrit on joutunut sinne yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen vaimonsa on kuollut, kaksi vanhempaa lastaan yrittävät tulla toimeen ulkopuolisessa maailmassa vaihtelevalla menestyksellä, ja sankaritar, Amy Dorrit, kirjan "pikku Dorrit", on syntynyt vankilassa ja tunnetaan nimellä "Marshalsean lapsi". Hänen uutteraa ponnisteluaan isänsä hyväksi korostetaan. Toinen päähenkilöistä, Arthur Clennam, on uskonnollisen ja kovan naisen lapsi ja yli 40-vuotias. Hän on vasta palannut Englantiin Kiinasta, jossa hän on isänsä kanssa asunut lähes koko elämänsä.

Ilman spoilaamista en voi enkä halua selvittää mutkikasta juonta ja henkilövalikoimaa; totean vain, että Dickens on käyttänyt hyväkseen omia Italian-matkojaan. Minun on vaikea uskoa, että tavalliset turistit hinasivat itsensä Alppien yli muulikaravaaneissa vielä Dickensin aikaan - missä laivat olivat? Italian kurjat olot ja tautikaranteenit esitellään myös jokseenkin säälimättömästi.

Minua huvittaa erityisesti kuvaus ns. verukevirastosta, yhteenveto Englannin hallintojärjestelmästä, joka noudatti periaatetta "kuinka ei ole tehtävä" ja pani siihen kaiken tarmonsa. Kas, kyseinen periaate toimii edelleen ja voi hyvin Suomessakin. Samoin osakekeinottelijat, pankkihuijaukset ja muu hauskuus on yhtä ajankohtainen aihe tänä päivänä kuin Dickensin aikaankin. Vain velkavankila puuttuu.

Henkilöt ovat yllättävänkin rikkaita - ei pelkkiä hyviä ja pahoja. Kiinnostavia psykologisia oivalluksia.


Wednesday, March 24, 2010

Lawrence Sanders: Toinen kuolemansynti

"Ensimmäisen kuolemansynnin" Edward X. Delaney on jäänyt eläkkeelle, nainut Monican, sanonut taloudenhoitajansa irti ja oppinut pitämään voileivistä - siis niistä monikerroksisista. Tämän ja kahden seuraavan kuolemansynti-kirjan perusteella voisi tehdä vaikka "Edward X. Delaney -voileipäkirjan".

Toinen kuolemansynti on ahneus, kohtuuttomuus. Ahneus on kirjassa monesa roolissa. Liikutaan taidemaailmassa - elämänhimoinen taiteilija on puukotettu hengiltä ateljeessaan. Hänen setänsä on tärkeä senaattori, joten poliisipäällikkö pyytää Delaneytä tutkimaan asiaa - murhasta on kulunut aikaa, joten ratkaisumahdollisuus on lähes mitätön, mutta jotakin toimintaa on esitettävä. Delaney saa avukseen poliisin, jonka ongelma on alkoholismi, yksi kohtuuttomuuden laji sekin. Kirjan vahvin kohtaus onkin se, missä Delaney joutuu hoitamaan retkahtanutta työpariaan.

Ahneus on esillä monellakin tavalla - Sanders on tarkka yksityiskohdistaan. Jopa poliisipari lankeaa ahneuden syntiin, kun he syövät puistossa hotdogit:

He löysivät myyntikojun Mainen monumentin läheltä, ja kumpikin osti kaksi hotdogia hapankaalin, suolakurkkujen, pikkelsin, sinapin ja kurkkujen kera ja tölkin villikirsikan makuista soodavettä.


Edward X.Delaneyn Manhattan-matkailukirja olisi myös lyömätön paitsi, että Manhattan ei varmasti ei enää ole Delaneyn kauunginosa. Kaikki ihanat ravintolat ovat takuulla kadonneet. Sääli ja vahinko.

Kiehtova osa Sandersin poliisien työssä on, että heidn kirjoissaan laki ei ole läheskään yhtä tärkeä kuin oikeus - he tekevät mitä konnantemppuja tahansa (murtoja esimerkiksi) saadakseen jutun ratkaistuksi. (Ja ratkaistuksi se tietenkin tulee.)


Monday, March 22, 2010

Douglas Coupland: Hei Nostradamus!

Neljä henkilöä kertoo tarinaa. Cheryl, joka on kuollut, Jason, Heather ja Reg. Tarina alkaa, kun Cheryl (17-vuotias, uskovainen, mennyt naimisiin väärillä papereilla ja odottaa vauvaa) ammutaan Columbine-tyyppisessä kouluammuskelussa. Coupland muuten järjestää ampujille todella vanhatestamentillisen kohtalon. Cheryl puhuu tarinassa vuoroon Jumalalle (jota hän ei tässä vaiheessa hirveästi arvosta), ja vuoroon lukijalle.

Jason on Cherylin salainen aviomies ja kuolleen vauvan isä. Hän on joutunut täysin raiteltaan - ei vain Cherylin kohtalon vuoksi, van koska uskonlahko on saanut selville, että ennen ampumista Cheryl ja Jason ovat - SUUDELLEET - joten kaikki on Jasonin syytä.

Heather on nainen, joka yritti nostaa Jasonin raiteilleen. Outoa kyllä, hän on onnistunut solmimaan jonkinlaisen ihmissuhteen Jasonin elämän painajaisen, Reg-isän kanssa - Reg on suurimman osan elämäänsä luullut olevansa Vanhan Testamentin profeetta kolmanteen potenssiin nostettuna. Viimeiseksi puhuu Reg, melkoisesti nöyrtyneenä.

Ei spoilereita, vannon, en kerro, mitä henkilöille tapahtuu, pääasiassa sen vuoksi, etten tiedä sitä.

Haluaisin tietää.


Saturday, March 20, 2010

Gary Valentine Lachman: Tajunnan alkemistit

60-luku, rauhan, rakkauden ja Vesimiehen aika. Okkultismin, LSD:n ja Mansonin perheen murhien aika.

Lachman on tehnyt tarkkaa ja mustan huumorin täyttämää työtä tutkiessaan 60-luvun pimeää puolta. Hän on aloittanut kauempaa - Helena Blavatsky, G.L. Gurdjieff, Aleister Crowley (jota ilman yksikään kirja ei tunnu täydelliseltä) ja H.P.Lovecraft esiintyvät kaikessa loistossaan, ja merkillisesti 60-luvun aatteet elävät tämän päivän Internet-sivustoilla. Lachman kertoo myös omakohtaisia muistojaan - hän on tuntenut useat ajan nimet, kuten Timothy Learyn. Lachman on rokkari, joten erityisesti rock-musiikin ystäville kirja on aarreaitta, mutta siitä saavat paljon irti myös popkulttuurista kiinnostuneet ja fantasiakirjallisuuden harrastajat.

"Love, not War" ei todella ollut hippikauden ainoa iskulause. Altamontin tuhoisasti päättynyt rockfestivaali on kirjassa mukana, samoin Mansonin perheen murhat - kammojuoksut. (Lachman kieltäytyy tekemästä Mansonista jonkinlaista pahuuden ylipappia - hän muistuttaa myös hänen yrityksestään kaivella käytäviä Death Valleyn pohjahiekkaan löytääkseen maanalaisen kaupungin, johon hän sitkeästi uskoi - Jeff Longin "Helvetin piirien" alkuidea?)

Mansonin perheen tappavia naisia

Tuesday, March 16, 2010

Patricia McKillip: The Cygnet and the Firebird

Patricia McKillip kirjoitti Ro Holdingista aikaisemmin kirjassa "The Sorceress and the Cygnet". Nyt hän palaa Ro Holdingiin hetkellä, jolloin maanomistajat pitävät kokousta (lampaista). Meguet Vervaine, Ron perheen serkku, pitää kunniavartiota ovella miekkoineen. Aika pysähtyy; ovelle ilmestyy tuntematon maagi ja vaatii sisäänpääsyä. Maagi saa Meguetin pudottamaan miekkansa. Maassa on myös ruusu. Meguet poimii ruusun eikä miekkaa. Tästä ruususta tarina alkaa.

Tulilintu lentää sisään myöhemmin. Se huutaa, ja sen huuto muuttaa kaiken tielleen osuvan jalokiviksi. Meguetista tulee ruusupuu. Onneksi kaikille tulilintu muuttuu aina kuun noustessa mieheksi, joka ei muista mitään, ei edes nimeään, ja kaikki tulilinnun lumoama palaa ennalleen. Silti Meguet tempautuu maagin (taas yksi Patrician x-nimistä - Rad Ilex) viemänä Saphierin maahan, jossa on Luxourin erämaa, ja siellä lohikäärmeitä - tai sitten ei. Nyx Ro taas löytää tiensä Saphieriin tulilinnun mukana. Alkaa kuolettava keskinäisen pettämisen leikki. Tulilinnun nimi on Brand, hän on Saphierin kuninkaan Drakenin poika. Rad oli hänen paras ystävänasä. Kuka valehtelee? Rad? Brand? Draken? Ja onko Luxourissa todella lohikäärmeitä? Onko kuningas Draken todella lohikäärmeen poika? Voiko hän nostattaa lohikäärmeet ja hyökätä Ro Holdingiin?

Parhaita McKillipejä.


Sunday, March 14, 2010

Jaan Kross: Rakkaat kanssakulkijat II

Tämä on se kirja, jossa Krossin voimat hiipuivat. Sen huomaa.

Kirjan alku ja loppu ovat täyttä asiaa, mutta keskikohtaa lukee kuin Viron koulujen matrikkelia. Ymmärrettävää. Alussa jalopussa Kross tuo esiin katkeruutensa Neuvostoliitota kohtaa - ja sekin on täysin ymmärrettävää. On vaikea uskoa, että aikana, jolloin Suomi lekotteli rauhassa (ja suomalaiset tekivät vodkamatkoja Tallinnaan - minä itse mukaan lukien ) virolaiset kokivat byrokraattista sortoa, joka on pahempaa kuin jokin hunni Attilan sorto. Harva asia on pahempaa kuin byrokraattinen sorto.

Silti krijailijan voimat - siis kirjan alussa ja lopussa - ovat täysissä voimissaan. Hän onnistuu lypsämään huumoria mitä oudoimmista tapahtumista, jotia on vaikea uskoa todeksi. Mainitsen pienenä esimerkkinä, että Viro, jolla on pitkä merenranta, on torjunut kansalaisten pääsyn tälle rannalle tehokkaasti vuosikymmeniä. Uskomatonta.



Friday, March 12, 2010

Kari Hotakainen: Finnhits

Kirjassa on alle 100 sivua pätkiä, joissa kerrotaan yksinpuheluina pääasiassa suomalaisen miehen sielunelämää.

Koska en ole mies, useimmat menevät ohi, joskin monen koukun viimeinen lause osuu ja uppoaa.

Etäällä ovat kuu ja tähdet, me emme ikinä. Ja lähetä vähän vikkelään ne Hiacen avaimet.



Wednesday, March 10, 2010

Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar

Anne on nuorin ja nuorimpana kuollut kolmesta kirjoittavasta Brontën sisaruksesta. Hän ennätti julkaista vain kaksi kirjaa, joista "Agnes kotiopettajatar" on esikoisteos. Kirja on osittain omaelämäkerrallinen; siinä kuvataan ilmeisesti Annen omia kokemuksia kotiopettajattaren ammatissa. Kirja on myös herkkä rakkaustarina.

Jotkut Annen elämän kuvaajat vihjaavat, että kirjassa heijastuu Annen oma rakkaus mieheen, joka kuoli. Varmaa on, että kirjan raaka tuska syrjäytetystä rakkaudesta heijastuu lukijaan. Lempeä loppu paikkaa kipua. Kirjan mielipiteet lasten kasvatuksesta eivät myöskään ole vanhentuneet vuosien mittaan, vaikka Annen tiukka uskonnollinen moraali onkin.

Anne Bronte on suotta syrjaytetty kirjoittavien sisartensa varjoon.


Monday, March 08, 2010

John Boyne: Kapina laivalla

"Bounty"-laivan kapina on runsaasti kuvattu kirjoissa ja elokuvissa. John Boyne on kuvannut sen erilaisesta näkökulmasta - hyttipojan, joka pysyy uskollisena kapteenilleen ja seuraa tätä veneeseen.

Bounty oli siis alus, joka 1700-luvun viimeisinä vuosina lähetettiin Tahitille hakemaan leipäpuun taimia, jotta Länsi-Intian orjia voitaisiin ruokkia halvemmalla. Miehistö ei halunnut jättää Tahitin tyttöjä, vaan kapinoi ja pakotti kapteenille - kapteeni Bligh - uskolliset isoveneeseen keskellä Tyyntä merta. Uskomattoman merimiestaidon osoituksena kapteeni Bligh ja hänen uskollisensa selviytyivät Timorille. Kapinallisista taaas osa jäi Tahitille - ja vangittiin myöhemmin - osa taas purjehti Bountyllä Pitcairnin saarelle, missä he polttivat laivan. Heillä oli mukanaan tahitilaisia, miehiä ja naisia, ja heidän jälkeläisiään elää Pitcairnilla vieläkin.

John Boyne on aiemmin tuttu kirjasta "Poika raidallisessa pyjamassa". "Kapina laivalla" ottaa myös pojan näkökulman. John Jacob Turnstile on nuori taskuvaras, joka kuuluu Lewis -nimisen miehen "talliin". Hän varastaa herrasmiehen kellon kirjakaupan edessä, jää kiinni ja herrasmiehen väliintulon ansiosta ei päädy vankilaan, vaan Bounty-laivalle. Kuvio on siis - ilmeisen tahallisesti - tuttu Dickensin kirjasta "Oliver Twist". Oliver kohtaa varkautensa ansiosta äidinisänsä, nuori Turnstile joutuu rankalle matkalle. Muussakin suhteessa Boynen maailma on synkempi kuin Dickensin; Oliver joutui murtovarkaiden apuriksi, mutta nuorta Turnstileä on käytetty varkauksien lisäksi poikaprostituoituna. Dickensiä moitittiin aikoinaan elämän kovuuksien kuvaamisesta, mutta sellaista poikien väärinkäyttöä hän ei kuvannut (vaikka todennäköisesti tiesi sitä olevan).

Turnstilen maailma on silti eloisa ja suorastaan hauska - pojalla on yllättävän verbaalinen mieli. Hän aloittaa tarinansa keskustelulla kirjoja harrastavan herrasmiehen kanssa (jolta hän kellon varastaa) vasten tahtoaan:

Ei ollut tapanani ryhtyä keskusteluihin herrasmiesten kanssa, enkä pahus vieköön aikonut omaksua sellaista tapaa tänä aamuna.


Kirja on kuvaus purjelaivan elämästä maakravun näkökulmasta, selostus seikkailumatkasta, ja myös kasvutarina. Huomaamattaan Turnstile varttuu ja aikuistuu. Kohtaus, jossa hän päättää astua veneeseen, on upea.

Saturday, March 06, 2010

Corrado Augias: Rooman salaisuudet

Augiaan Rooma-kirja on epätavallisesti kirjoitettu. Hän aloittaa luvun yleensä jostakin arkkitehtuurisesta kohteesta ja siirtyy sitten sen historiaan - ja siirtyy antiikin Roomasta nykyaikaan ja takaisin notkeasti ja sujuvasti kuin orava puussa. Se oli aluksi hämmentävää. Yhdellä loikalla Caracallasta Augiaan omaan lapsuuteen, jolloin hän leikkitovereineen tapasi ryhmän vastarintaliikkeen miehiä kylpylän raunioissa, ja sitten suoraan keskiajan raunioiden käyttöön rakennusmateriaalina. Kun tyyliin tottuu, kirja on kiinnostava.

Augias käsittelee niitä hetkiä Rooman historiasta, joita harvemmin tapaa kirjallisuudessa - vuoden 1849 tasavalta, fasistit (kuten Ettore Muti - kuinka moni tuntee?), Mussolinin rakennushankkeet. Tosin sijansa saavat myös historian tunnetut henkilöt - Michelangelo, Lucrezia Borgia, Julius Caesar.

Kirja on myös täynnä sujuvasti esitettyä nippelitietoa (englantilainen hautausmaa, johon mm.Shelley on haudattu, oli pyhitetyn maan ulkopuolella ja hautauksia suoritettiin vain keskiyöllä, koska ne loukkasivat Rooman asukkaita vääräuskoisina).

Mieleeni painui anekdootti, jossa amerikkalaiset pommittivat Roomaa toisen maailmansodan aikaan, ja amerikkalainen upseeri ajoi jeepillä Rooman halki ja näki Colosseumin. "Herra Jumala, teimmekö me tuonkin?"


Thursday, March 04, 2010

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer (1934 - 2008) oli matkustanut toisen kirjan taustatyön vuoksi Englantiin ja kuuli tarinoita Kanaalin saarten miehityksestä sodan aikana. Hän matkusti Guernseylle, kuuli tarinoita miehityksestä ja kirjoitti tämän kirjan, jonka viimeisteli Annie Barrows (Mary Ann ehti kuolla ennen kuin kirja tuli painosta). Kirjasta on heti tullut menestys useissa maissa, joista yksi on Suomi.

Ensi silmäyksellä "Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville" on kevyehkö kirjeromaani, jossa on huumoria ja romantiikkaa. Tarkemmin katsoen kirja on tragedia - Kanaalin saarten tarina sotavuosina oli kovaa eivätkä kaikki selvinneet hengissä. Kirjallisuuden ystäville tarina on täynnä vetäviä koukkuja - Guernseyn asukkaat päätyivät kirjojen pariin salaporsaan vuoksi (lukekaa kirja!) ja esittävät omintakeisia mielipiteitään maailmankirjallisuuden suurteoksista. Hauskaa.

Mitä tulee perunankuoripaistokseen, niin lukekaa kirja. Minusta kyseessä olisi mieluummin vuoka kuin paistos, mutta en aio kokeilla reseptiä.


Monday, March 01, 2010

Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho

Vihavainen on kirjoittanut teoksen, joka panee ajattelemaan hyvin monia asioita. Kuten ajatuksia nostattavat kirjat usein, osa saa minut nyökyttelemään myöntävästi, osa pohtimaan vakavasti ja osasta olen eri mieltä - ehän kirja muuten ajatuksia herättäisikään? Koska kirjassa on käytetty materiaalina Kanava-lehden kolumneja ja muuta aikaisemmin työstettyä materiaalia, hetkittäin uidaan myös suomalaisen filosofian ahtaassa ankkalammikossa ja potkitaan naapuriankkoja räpyläjalalla päähän, kuten vaikkapa Himasta - pikkumaisuudet olisi ehkä voinut karsia hiukan tehokkaammin.

Nykyisessä "kaikki on islamin syytä" -ilmastossa on virkistävää lukea teos, joka käsittelee länsimaita länsimaiden näkökulmasta eikä siitä ikuisesta "toi sen teki". Vihavaisen johtopäätökset ovat myös karmivia, koska niitä ei voi ajatteleva ihminen helpolla kumota. Kuten:

- Mikä nykyään on länsimaisen demokratian johtavin päämäärä?
- Hyvyys, Totuus, Oikeus, Demokratia, Tasa-arvo?
- Ei.
- Shoppailu.