Charles Dickens: Pikku Dorrit

"Little Dorrit" olisi tietysti paras lukea englanniksi, mutta käsiini osui viehättävä vuoden 1926 suomennos, joten en voinut vastustaa kiusausta.

20-luku oli tietyllä tavalla vilpittömämpi kuin nykyaika. Tokkopa kirjojen esipuheisiin enää kirjoitetaan seuraavaa kirjailijan ylistystä (kääntäjä ja ilmeisesti esipuheen kirjoittaja on Helena Kesäniemi):

Tämän romaanin kirjoittaminen ei aluksi sujunut Dickensiltä helposti. Ensimmäiset niteet tuottivat hänelle montakin tavatonta, tuskastuttavaa hetkeä, sillä vaikka hänestä hyvällä syyllä voi sanoa, että hän itsekin ihaili omaa kykyään ja tyyliään lämpimästi ja vilpittömästi, saattoi hän taas toisinaan nousta itsensä perin vaateliaaksi arvostelijaksi.

Käännös on muuten varsin lähellä nykykieltä ja helppolukuinen, mutta monien sanojen oikeinkirjoitus on muuttunut. Nykyajan "sitten" oli "sitte" ja "katkarappo" sai minut hetken räpyttelemään, ennen kuin huomasin, että kyseessä oli tietenkin nykyään katkarapuna tunnettu elukka.

Itse romaani kuvaa englantilaista omituisuutta, velkavankilaa. Dickens joutui tutustumaan laitoksiin lapsuudessaan; hänen isänsä vietti aikaansa juuri "Pikku Dorritin" Marshalsean velkavankilassa. En ole koskaan tajunnut, miksi velalliset suljettiin paikkaan, jossa he eivät voineet ehdä mitään velkojensa eteen, vaan päinvastoin velkaantuivat lisää maksaessaan huoneesta ja ruuasta, mutta brittien mielestä tämä oli jotenkin loogista tai ainakin moraalisesti oikein.

Kirjan runsas henkilövalikoima kiertää Marshalsean ympärillä. Isä Dorrit on joutunut sinne yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen vaimonsa on kuollut, kaksi vanhempaa lastaan yrittävät tulla toimeen ulkopuolisessa maailmassa vaihtelevalla menestyksellä, ja sankaritar, Amy Dorrit, kirjan "pikku Dorrit", on syntynyt vankilassa ja tunnetaan nimellä "Marshalsean lapsi". Hänen uutteraa ponnisteluaan isänsä hyväksi korostetaan. Toinen päähenkilöistä, Arthur Clennam, on uskonnollisen ja kovan naisen lapsi ja yli 40-vuotias. Hän on vasta palannut Englantiin Kiinasta, jossa hän on isänsä kanssa asunut lähes koko elämänsä.

Ilman spoilaamista en voi enkä halua selvittää mutkikasta juonta ja henkilövalikoimaa; totean vain, että Dickens on käyttänyt hyväkseen omia Italian-matkojaan. Minun on vaikea uskoa, että tavalliset turistit hinasivat itsensä Alppien yli muulikaravaaneissa vielä Dickensin aikaan - missä laivat olivat? Italian kurjat olot ja tautikaranteenit esitellään myös jokseenkin säälimättömästi.

Minua huvittaa erityisesti kuvaus ns. verukevirastosta, yhteenveto Englannin hallintojärjestelmästä, joka noudatti periaatetta "kuinka ei ole tehtävä" ja pani siihen kaiken tarmonsa. Kas, kyseinen periaate toimii edelleen ja voi hyvin Suomessakin. Samoin osakekeinottelijat, pankkihuijaukset ja muu hauskuus on yhtä ajankohtainen aihe tänä päivänä kuin Dickensin aikaankin. Vain velkavankila puuttuu.

Henkilöt ovat yllättävänkin rikkaita - ei pelkkiä hyviä ja pahoja. Kiinnostavia psykologisia oivalluksia.