Jonathan Carroll: Naurujen maa

Jonathan Carroll pitää bullterriereistä. Hänen jokaisessa kirjassaan on bullterrieri, ja usein ne osaavat puhua. Näin minulle on kerrottu.

"Naurujen maa" ei ole poikkeus. Puhuvien koirien lisäksi kirjassa pohditaan voimakkaan isäkuvan vaikutusta ja luovan taiteilijan vaikutusta luomuksiinsa. Jossakin mielessä taiteilija on Jumala; ongelma on, miten eläviä hänen luomuksensa ovat. Karen Blixenin tarinassa kaksi miestä joutuu kaksintaisteluun, kun toinen väittää, että oikeat ihmiset eivät ole kelvollisia pääsemään taivaaseen eivätkä helvettiin; vain mielikuvitushahmoissa on riittävästi voimaa ja persoonallisuutta. "Naurujen maassa" käsitellään tätäkin kysymystä; ovatko mielikuvitushahmot oikeiden ihmisten veroisia?

Lastenkirjojen kirjoittaja on kuollut. Nuori englanninopettaja on koko ikänsä ihaillut häntä ja elänyt hänen kirjoissaan. Nyt hän päättää kirjoittaa ihailemansa henkilön elämäkerran ja matkustaa kaupunkiin, jossa kirjailija on elänyt ja kuollut. Kaupunki ei ole ihan sitä, miltä päällepäin näyttää. Nuoren miehen elämää mutkistaa hänen niin ikään kuollut isänsä, tunnettu elokuvanäyttelijä, jonka varjossa hän on elämänsä viettänyt. Lisäksi hän joutuu kahden naisen loukkuun; hänen tyttöystävänsä tulee mukaan auttamaan elämäkerran kirjoittamisessa, ja kaupungissa odottaa ihaillun kirjailijan lähes demonisen vetovoimainen tytär. Ongelmiahan siitä tulee.

Jonathan Carroll ei niinkään kirjoita fantasiaa, vaan maagista todellisuutta, kuten eteläamerikkalaiset kirjailijat. Maaginen on tämäkin kirja.

Elizabeth Lemarchand: Turha johtolanka

Miellyttävä pieni jännityskirja englantilaista maalaiskylätyyliä. Agatha Christien jalanjäljissä tehty; jopa välttämätön romanssikin on mukana.

Ellen olisi itse nähnyt, millaisia portaikkoja englantilaiset taloihinsa rakentavat, en uskoisi kaikkia näitä portaista putoamisia. Nyt ihmettelen, että he kaikki eivät taita niskojaan. Tämä tarina kuitenkin alkaa miehellä, joka todella tekee niin. Nuori sukulaisnainen hoitaa vanhan invalidin taloutta ja saa osan perinnöstä, ja ilkeä sukulainen syyttää häntä murhasta. Nainen muuttaa maalaiskylään, sijoittaa perintönsä pieneen taloon ja ilkeä sukulainen kiristää uhkailuilla hänet tekemään pienen, avuliaan asian, joka paljastuu rikokseksi. Onneksi kaikki poliisit tässä kirjassa ovat herrasmiehiä, niin että neitokainen ei joudu liian pahaan pulaan. Pari ihmistä kuolee väkivaltaisesti ennen kuin päästään häihin asti, mutta epämiellyttäviin yksityiskohtiin suhtaudutaan hellävaroen.

Ruth Rendell: Nokikolarin poika

Ruth Rendellin psykologiset kirjat ovat yleensä nautittavaa luettavaa. Tästä minun on heti sanottava, että se oli pienoinen pettymys. Keksin jo puolivälissä kirjaa, mistä oli kysymys. En kuulu niihin lukijoihin, jotka haluavat ratkaista arvoituksen; haluan tulla yllätetyksi. Lisäksi loppu tuntui hiukan - miten sen sanoisin - banaalilta.

Kyse on kuuluisasta kirjailijasta, joka kuolee sydänkohtaukseen. Häneltä jää laiminlyöty ja halveksittu vaimo ja kaksi määrättömästi rakastettua tytärtä. Toinen tytär alkaa kirjoittaa isänsä elämäkertaa ja saa selville, että isä ei ole se, mikä on väittänyt olevansa. Yksikään seikka ei pidä paikkaansa; nimi, koulutus, varhaiset työpaikat - kaikki on valhetta. Tytär alkaa etsiä isänsä todellista taustaa. Apuna ovat isän kirjoittamat kirjat, joihin hän on kätkenyt johtolankoja. Kun oikea nimi alkaa paljastua, jää toinen arvoitus: miksi isä muutti elämänsä niin täydellisesti?

Parasta kirjassa on kolmen keskeisen naisen kuvaus. Olen mielissäni, että henkisesti pahoinpidelty vaimo pääsee jaloilleen ja saa elämänsä järjestykseen. Yllätyksellisin hahmo on elämäkertaa kirjoittava tytär. Hänessä piilevät psykologisen jännärin todelliset ainekset.

Sheri Tepper: The Family Tree

Sheri Tepper on lähinnä ekofeministi, mutta tässä kirjassa hän on pääasiassa eko, ei feministi.

Dora on poliisi, jonka aviomies on siisteysfriikki. Doralla on tapana jutella lähes kaikelle vastaan tulevalle. Kun pihassa kasvaa outo kasvi, Dora puhuu sille. Hänen miehensä repii sen maasta. Kasvi putkahtaa uudelleen esiin entistä pitempänä. Mies yrittää myrkyttää sen ja päätyy teho-osastolle. Dora päättää, että avioliitto on entinen, ja hankkii oman asunnon. Outo kasvi ilmestyy hänen kynnykselleen. Doran juttelu on saanut kasvin kiintymään häneen.

Dora ei ole ainoa, jolla on kasvillisuusongelmia. Kaikkialla puut ja pensaat ilmestyvät kuin tyhjästä. Autot joudutaan jättämään pihoihin, koska ajotiet ovat kasvaneet umpeen. Puut nielaisevat taloista ylimääräisiä huoneita. Kasveja myrkyttävät ihmiset päätyvät sairaalaan; uusilla puilla on myrkylliset okaat. Kaiken tämän keskellä Dora joutuu tutkimaan geenibiologin murhaa. Kaksi muuta saman alan tutkijaa on myös surmattu. Kaikki ovat tutkineet eläinten puhekykyä.

Tarinan lomassa Tepper kertoo toista tarinaa, joka on suoraan Tuhannesta ja Yhdestä Yöstä. Nassif on sulttaanin orja ja tarinankertoja. Sulttaanin pojalle, Sarifille, on ennustettu, että jos hän ei löydä kadonnutta talismaania, hän tuhoutuu ennen aikuisuuttaan. Sulttaani lähettää poikansa salaperäisten St.Wheelin näkijöiden linnakkeeseen kysymään talismaanista ja Nassif lähetetään hänen mukaansa. Matkalla seurue lisääntyy usealla jäsenellä, joista prinssi Izzakarin syntyessä on lausuttu sama ennustus kuin prinssi Sarifille. Matkalla tapahtuu ihmeellisiä ja odottamattomia asioita. Kun saattue pääsee St. Wheeliin, paljastuu, että Doran ja Nassifin tarinat eivät olekaan irrallaan toisistaan, vaan osa samaa monimutkaista juonta.

Sheri Tepperin kirjoista tämä taitaa olla suosikkini. Hänellä on häkellyttävä kyky kietoa tarinansa yllättävään loppuratkaisuun. Jokaisessa kirjassa on myös henkilöitä, jotka mielellään tapaisi tosielämässä. Tämä on lämpimin (paitsi ehkä The Fresco?) ja sisältää suurimman määrän todella miellyttäviä henkilöitä. Minusta on vahinko, että Tepperin kääntäminen psyähtyi kahteen kirjaan. Hänen parhaansa ovat saatavilla vain englanninkielisinä.

Markus Hotakainen: Mars - myytistä maisemaksi

Mars on pieni!

Erinomaisen asiallinen ja kattava kirja Mars-planeetasta. Alussa oli myytti - lopussa ovat modernit myytit. Siinä välillä käydään läpi Mars-tutkimuksen historia ja kaikki, mitä Marsista tällä hetkellä tiedetään. Hotakainen käsittelee myös Mars-tutkimuksen mahdollista tulevaisuutta. Paljon erinomaisia kuvia.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Kolmekymmenluvun utopia. Kirja, jota olen lukenut uudelleen ja uudelleen murrosiästä asti, koska haluan kiistellä sen kanssa. Aikoinaan rinnastettiin Orwell (Vuonna 1984) ja Huxley. Orwellia pidettiin todennäköisempänä. Nyt Huxley on osoittautunut hiukan todenmukaisemmaksi - sen yhteriskuntakuva ihmisistä, jotka tekevät kevyttä työtä, kuluttavat vapaa-aikansa turhissa huveissa ja nappailevat somaa (Valiumia, Diapamia?) on lähempänä länsimaista elämää kuin Orwellin ikuinen sotilasdiktatuuri. Toisaalta Orwellin "Isoveli valvoo"-tarkkailu on sekin tuskallisen todenmukainen kuva.

Kiistelen Huxleyn kanssa, koska hän ei 30-luvun maailmastaan käsin osannut kuvitella automatiikkaa. Mitä pahusta me tekisimme hänen alaluokillaan, jotka on aivovammautettu tekemään yksinkertaisia töitä? Sellaisia töitä ei ole. Hän ei myöskään osannut kuvitella ehkäisypillereitä tai muita vastaavia. Ei osannut kukaan muukaan 30-luvulla, niin että kirjailijaa ei pitäisi paheksua siitä. Haluaisin silti aina kolmanneksi keskustelijaksi kirjan huipentumaan, maailmanohjaajan, tarinan Mefiston tai Suurinkvisiittorin, ja Villin väittelyyn. "Uljas uusi maailma" saa minut aina moneksi päiväksi rakentelemaan omia utopioita - maailmoja, jotka toimisivat.

Kirjan lopun ohitan aina hyvin nopeasti. Villin paiskautuminen mielenvikaisuuteen ei mielestäni toimi. Hän sai juuri sen, mitä kaipasi: yksinäisyyttä ja käsilleen tekemistä. Hänen olisi pitänyt tervehtyä eikä seota. Kirjan lopettaminen itsemurhaan on silti eleganttia. Mihin muuhun Huxleyn maailmassa eläminen voi ajattelevan ihmisen johdattaa?

Gita Mehta: Joen sutra

Tarinan kertojana on maailmasta Narmada-joen rannoille vetäytynyt hallituksen virkamies. Hän kuulee joen luo saapuneiden ihmisten kertomuksia. Kertojat ja kuulija vaikuttavat toisiinsa ja lukijaan hiljaisen mystisesti. Viimeinen kertoja jättää kirjan avoimeksi.

Tarinat ovat rakkaudesta, koska Narmada on rakkauden joki. Vaikka kirja kuvaakin rakkautta ja intohimoa, kohteena on yhtä usein musiikki kuin toinen ihminen. Kertomukset ovat myös hämmentäviä ja häiritseviä - sokean laulajapojan on maksettava hengellään lauluäänensä, joka ylittää ihmisten sietokyvyn. Viimeinen kertomus muistuttaa, että rakkauden joki puhkesi Shiva-jumalan askeesista.

Tämä on haparoivaa arviointia, koska kirja yksinkertaisuudestaan huolimatta aukeaa vain hitaasti. Kuten suomentaja Virpi Hämeen-Anttila esipuheessaan kirjoittaa:

Tarinoiden yksinkertaisuuden ei pidä kuitenkaan antaa hämätä. Niissä on enemmän tasoja kuin uskoisi, ja niiden loppuratkaisut mietityttävät pitkään sen jälkeen kun kirjan on laskenut käsistään. Romaanin esittämät kysymykset elämän suunnasta ja merkityksestä eivät koske vain intialaisia, vaan aivan kaikkia.

John Kobler: Al Capone

"Al Caponen elämä ja maailma", on alaotsikko. Kattava ja huolellinen teos gangsterikaudesta. Elävää ja värikästä kerrontaa, yksityiskohdat paikoillaan. Tutuiksi tulevat paitsi Caponen suku, myös sellaiset hahmot kuin "Iso Jim" Colomino, kukkakauppaa pitänyt O'Banion ja muut kieltolain aikaiset hahmot. Yllättävästi caponelaisten valta jatkui 1960-luvulle asti! Tosin koskaan myöhemmin ei saavutettu sellaista poliittisen vallan näytöstä, kuin Chicagon esivaaleissa 1926:

Äänestysajan alettua Caponen kätyrit, joiden määrä ylitti roimasti Deneenin viirien alle palkatut roikaleet, ajelivat pommein ja asein lastatuin autoin ristiin rastiin äänestyspaikkojen väliä mukanaan Amerikka ensin -tarroja. Capone johti itse taistelujoukkojaan. Pahoinpitelyillä uhaten he häätivät pois äänestäjiä, joiden arvelivat kannattavan vastapuolta. Silloin tällöin he törmäsivät Deneenin puolen huligaaneihin ja silloin syntyi kahakka. Caponen leirillä oli kuitenkin lukumääräinen ylivoima, ja se piti käsissään kentän hallinnan. Caponelaiset häirtsivät tunnontarkkoja vaalivalvojia etteivät nämä päässeet tarkkailupaikoilleen. Jos häirintä ei toiminut, he raahasivat virkailijoita pois ja pitivät arestissa äänestyspaikkojen sulkemiseen saakka. Tämä velvoitti ylivalvojat nimittämään sijaisen viime minuutilla, ja gangsterit huolehtivat siitä, että ainoat käsillä olevat tarjokkaat olivat kaikki Thompsonin puolen miehiä. [.....] Kertaaja äänesti jopa sata kertaa samassa piirissä , mutta aina eri nimen ja osoitteen ilmoittaen. Muuan kertaaja ilmoitti saman osoitteen kuusitoista kertaa. Esivaalin jälkeisessä suuren valamiehistön tutkinnassa ilmeni, että osoitteessa oli ratsastustalli, mikä kirvoitti letkauksen "Joka hevonen äänesti."

Huomattavasti jännittävämpi kuin useimmat fiktiiviset jännityskirjat, ja paljon antoisaa tietoa.

Peter Lamborn Wilson: Merirosvoutopiat

Historian - erityisesti romanttisen historian - harrastajille todella mielenkiintoinen kirja. Vähän tunnettuja seikkoja Pohjois-Afrikan merirosvovaltioista, erityisesti Salésta Marokossa (jonka olemassaolosta en aikaisemmin ole edes tiennyt). Kiinnostavia dokumentteja, henkilöhahmoja, joihin haluaisi tutustua lähemminkin. Tuntemattoman kustantamon (ainakin minulle tuntemattoman) lisäys historiaan - niitä ei koskaan ole liikaa.

Sääli, että suomentaja on tuskin hyvänpäiväntuttu suomen kieliopin kanssa. Jotenkin häiritsee, kun koko ajan vastaan tulee Maroko tai jopa Marokolainen. Samaten seuraavanlaiset yksikö-monikko-yhdistelmät ja taivutusmuodot ottavat kielikorvaan:

Ei voi väittää, että nämä hajanaiset välähdyksen luopioiden kulttuurista muodostaisi mitään joka vaikuttaisi hypoteesilta, teorialta tai edes erityisen yhtenäiseltä kuvalta.

Kirja kannattaa silti lukea. Lisää samasta aiheesta!

George Martin: A Feast for Crows

Martinin "Ice and Fire" -sarjan neljäs osa (suomennoksena osia tulee enemmän). Fantasiakirjat, erityisesti sarjat, ovat nykyään melko ennalta-arvattavia, jopa lapsellisia, ja junnaavat paikoillaan osa osan jälkeen. Niin ei tee Martinin sarja.

Hän kirjoittaa julmaa tarinaa. Tämä voisi olla pala keskiajan verentahrimaa historiaa lukuunottamatta joitakin fantasiaelementtejä, jotka istuvat niin hyvin tarinaan, että vähän matkaa luettuaan ei enää erottele niitä. Fantasiakirjallisuutta aikuisille, ehdottomasti. Martin kuvaa niin laajaa aluetta ja hänellä on niin paljon henkilöitä, että toiset häipyvät välillä näkyvistä (ja toiset katoavat aika äkillisesti, kun heidän matkansa katkeaa jollakin raa'alla tavalla). Jotenkin tarina pysyy koossa ja jatkuu.

En usko, että viides osakaan lopettaa kertomusta, niin monta lankaa on vielä koottavana. Mielenkiinto kuitenkin säilyy, ja kokonaiskuva hahmottuu. Tarinan kaareksi on muodostumassa antiikin tragediat; kaikki tapahtumat johtavat vääjäämättä julmaan loppuun. Tämä kertomus ei voi päättyä hyvin "ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti". Kuten historia, "Ice and Fire" alkaa keskeltä kuvaamiensa maiden historiaa ja se varmaan tulee päättymäänkin samoin. Kuten Shakespearen kuningastragediat, joita se suuresti muistuttaa.

Miten jaksan odottaa ensi vuoteen ja seuraavaan osaan?

Clifford Simak: Highway of Eternity

Simakin viimeiseksi jäänyt kirja. Hän pyörittelee tässä monia tuttuja teemojaan: robotteja, puita, avaruuden muukalaisia, aikamatkustusta. Monenlaisiin seikkailuihin henkilöt joutuvat, mutta lopulta he kokoontuvat taas yhteen viettämään loppuelämänsä yhdessä Simakin usein esiintyvistä paikoista; talo, jossa asukkaat elävät ikuisesti mukavuuksien ympäröiminä luodakseen taidetta tai kehittääkseen ideoita ja ajatuksia. Sisään jouduttuaan poistua ei voi.

Tällä kertaa vanha velho ei saanut tarinaansa toimimaan ilman "jumalaa koneessa" (aika kirjaimellisesti; ohjaileva persoona liikkuu jonkinlaisella verkolla, joka vie välittömästi mihin aikaan tai paikkaan tahansa; taikamatto ilman Tuhatta ja yhtä yötä).

Kansikuva kannattaa panna esille, koska niin harvoin scifi- tai fantasiakirjan kansi todella esittää tunnistettavasti kirjan henkilöitä tai kohtauksia. Tässä aikamatkaaja seuralaisensa Suden kanssa on saapunut Ikuisuuden Pikatien tienvarsiravintolaan, jossa hän joutuu keskusteluun Hatun kanssa. Ruokalaa pitävä robotti on hyvä henkilö ikuisine pakkomielteineen ruokkia jokainen.