Jonathan Carroll: Naurujen maa

Jonathan Carroll pitää bullterriereistä. Hänen jokaisessa kirjassaan on bullterrieri, ja usein ne osaavat puhua. Näin minulle on kerrottu.

"Naurujen maa" ei ole poikkeus. Puhuvien koirien lisäksi kirjassa pohditaan voimakkaan isäkuvan vaikutusta ja luovan taiteilijan vaikutusta luomuksiinsa. Jossakin mielessä taiteilija on Jumala; ongelma on, miten eläviä hänen luomuksensa ovat. Karen Blixenin tarinassa kaksi miestä joutuu kaksintaisteluun, kun toinen väittää, että oikeat ihmiset eivät ole kelvollisia pääsemään taivaaseen eivätkä helvettiin; vain mielikuvitushahmoissa on riittävästi voimaa ja persoonallisuutta. "Naurujen maassa" käsitellään tätäkin kysymystä; ovatko mielikuvitushahmot oikeiden ihmisten veroisia?

Lastenkirjojen kirjoittaja on kuollut. Nuori englanninopettaja on koko ikänsä ihaillut häntä ja elänyt hänen kirjoissaan. Nyt hän päättää kirjoittaa ihailemansa henkilön elämäkerran ja matkustaa kaupunkiin, jossa kirjailija on elänyt ja kuollut. Kaupunki ei ole ihan sitä, miltä päällepäin näyttää. Nuoren miehen elämää mutkistaa hänen niin ikään kuollut isänsä, tunnettu elokuvanäyttelijä, jonka varjossa hän on elämänsä viettänyt. Lisäksi hän joutuu kahden naisen loukkuun; hänen tyttöystävänsä tulee mukaan auttamaan elämäkerran kirjoittamisessa, ja kaupungissa odottaa ihaillun kirjailijan lähes demonisen vetovoimainen tytär. Ongelmiahan siitä tulee.

Jonathan Carroll ei niinkään kirjoita fantasiaa, vaan maagista todellisuutta, kuten eteläamerikkalaiset kirjailijat. Maaginen on tämäkin kirja.