Mercedes Lackey: Firebird

Venäläiseen satuperinteeseen kuuluvat tarinat tsarevitsh Ivanista, Baba Jagasta, kuolemattomasta Kastsheista ja tulilinnusta. Mercedes Lackey on kirjoittanut oman versionsa ilman Baba Jagaa. Tsarevitsh Ivanista on tullut tsaarinpoika Ilja (tässä tarinassa Ivan on hänen isänsä). Tarinassa on mukana satuperinne nuorimmasta pojasta, joka on tomppeli, mutta voittaa prinsessan ja valtakunnan. Ilja on Mercedesin varsin älykkään version mukaan erittäin nokkela, mutta joutuu teeskentelemään narria, koska hänen murhanhimoiset veljensä lakkaavat sillä tavoin jahtaamasta häntä. Muuten satuperinne on uskollisesti toteutettu. Toisten versioiden harmaa susi on tässä kettu, mutta kaikki satuelementit ovat paikoillaan; auta eläintä, niin se auttaa sinua, kuolemattoman konnan sydän on kiveä ja todellinen sydän on kätketty johonkin hankalaan paikaan, kuten arkkuun, jossa on jokin eläin, jonka sisällä on jotakin muuta ja niin edelleen. Ja Prinssi voittaa kauneimman prinsessan (paitsi että Mercedes sijoittaa koukun tarinan häntään).

Minette Walters: Kameleontin varjo

Minette Waltersin kirjat ovat joko hyviä tai oikein hyviä. "Kameleontin varjo" on kerrassaan erinomaisen hyvä. Etukannen mainos käyttää sanaa "hypnoottinen"; pakko on olla samaa mieltä.

Luutnantti Charles Aclandin johtama Scimitar-tiedustelupanssarivaunu joutuu Irakissa tienvarsipommin uhriksi. Kaksi miestä kuolee, luutnantti pelastuu vakavasti loukkaantuneena. Hänen kuntoutumisensa on hidasta ja vaikeaa päävammojen ja syyllisyydentunteen vuoksi - hän uskoo olevansa vastuunsa miestensä kuolemasta. Lisätaakkaa tulee, koska hän on menettänyt toisen silmänsä eikä armeija huoli häntä takaisin.

Psykiatri huolestuu Aclandin henkisistä oireista. Hän ei siedä naisia eikä tahatontakaan kosketusta. Hän sulkeutuu ja kieltäytyy sopeutumasta. Sairaalassa hän kohtelee väkivaltaisesti hössöttävää äitiään ja vastoin kieltoja sairaalaan tullutta entistä morsiantaan. Tässä kohtaa alkaa morsian astua etualalle; hänellä on kerrottavanaan kameleonttimaisen ristiriitaisia tarinoita kihlauksen purkautumisesta. Acland puolestaan ei suostu sanomaan mitään.

Kun Acland passitetaan sairaalasta, hän sekaantuu pariinkin väkivaltakohtaukseen. Poliisi alkaa epäillä häntä murhista ja pahoinpitelyistä Lontoossa; jostakin syystä Aclandilla tuntuu olevan kontakti kuolleisiin - miten paljon voidaan lukea sattuman piikkiin? Acland olisi vieläkin pahemmassa pulassa, mutta hänen asioitaan alkaa hoitaa toinen piikikäs siili - lesbolääkäri, joka on kehonrakentaja.

Miellyin kovasti kirjan särmikkäisiin hahmoihin, niin elämän ulkolaitaa kuin he vaeltavatkin. Muitakin outoja tyyppejä putkahtelee Lontoon yöstä; tässä kirjassa elämä ei ole sovinnaista. Kirja oli pakko vetäistä henkeen yhdellä istumalla - muuten jännitys olisi lyönyt yli.

Sven Lindqvist: Terra nullius

Sven Lindqvist matkasi Australian ympäri (ensimmäinen ruotsinkielinen painos vuonna 2005) ja tutustui aboriginaalien historiaan. Rajua ja hirveää luettavaa, kuten Lindqvistin kirjat yleensäkin. Aussit eivät totisesti ole suosikkiväkeäni, ja "Terra nullius" kertoo yhden syyn siitä, miksi eivät.

Enpä totisesti tiedä, mitä kammoksuisin eniten, lastenryöstöä, raiskauksia, sattumanvaraisia murhia vai siinä sivussa tapaa kohdella maahan päätyneitä turvapaikanhakijoita. Pari havaintoa riittää; tapa kutsua maata nimellä "terra nullius", "ei-kenenkään-maa", vaikka harvan maan asukkaat ovat olleet yhtä kiinnittyneitä tiettyihin maa-alueisiin, ja Lindqvistin huomio. että yli Australian pakkomielteisesti esitellään matkailunähtävyyksinä vankiloita, ainoita historian kiintopisteitä.

Tätä taustaa vasten nousee voimakkaasti esiin aboriginaalien ponnistus taiteilijoina (joskin ensimmäinen kansainvälisesti tunnustettu abo-taiteilija, Albert Namatjira, kuoli rangaistusvankina, koska kotitarkastukseen tuppautunut konstaapeli näki jonkun Namatrijan sukulaisen nauttivan hänen kodissaan olutta). On tyypillistä ausseille, että samaan aikaan, kun aboriginaalien taidetta myydään maailman ympäri valtvista summista, taiteilijat itse eivät saa pennin hyrrää, koska valtio vie kaiken - ja valkoiset australialaiset halveksivat koko taidetta ja taiteilijoita. Samat valkoiset, jotka Lindqvist kuvaa kittaamassa olutta "päähän liimautuneine hattuineen", joita he luultavasti eivät ota pois edes nukkuessaan.

Lawrence Sanders: Ensimmäinen kuolemansynti

Sanders ehti kirjoittaa ennen kuolemaansa kuolemansynti-sarjaa neljänteen saakka. Minulla on kuitenkin voimakas tunne, että hän alkuaan aikoi kirjoittaa vain tämän yhden. Kirjassa on yli 800 sivua,ja se käsittelee monilta tahoilta ja yksityiskohtaisesti New Yorkin poliisin työskentelyä. Nimikin koskee paremminkin poliisi-päähenkilöä. Toisin kuin luulisi, ensimmäisen kuolemansynnin uhri ei ole murhaaja, vaan 251. poliisipiirin päällikkö, ylikomissaari Edward X. Delaney. tunnettu lempinimellä "Teräsmuna", jolle kadulla sattumanvaraisesti murhaavan miehen kiinniotosta tulee pakkomielle. Ensimmäinen kuolemansynti on "ylpeys ja turhamaisuus".

Murhaajan voi katsoa edustavan turhamaisuus-osaa, mutta hän jää oudolla tavalla valkoiseksi läikäksi kartalle loppuun asti. Sen sijaan Edward X. Delaney (sillä tavoin hän itsensä esittelee jopa puhelimessa) itsetutkiskeluissaan tunnustaaa usein syyllistyvänsä nimenomaan ylpeyden syntiin halutessaan pyydystää murhaajan ja seuraavansa tätä loppuun asi.

Tappaja syyllistyy vaikeimmin selvitettävään rikossarjaan - hän valitsee uhrinsa täysin umpimähkään kadulla vastaan tulevista miehistä. Puhtaasti sattumalta ensimmäien uhri osoittautuu tärkeäksi poliittiseksi henkilöksi, joten rumba alkaa siitä. Samanaikaisesti Edward X. Delaneyn vaimo päätyy sairaalaan myös puhtaasti sattumanvaraisen taudin uhrina. Edward ottaa tilapäisen loman ja värvää vapaaehtoisia avustajia, kunnes 251. poliisipiiri palautetaan hänelle ja hän voi käyttää kaikkia sen resursseja. Lopussa toiminta kiihtyy varsinaiseksi pyörremyrskyksi.

Tunnustan vapaasti rakastavani syvästi Sandersin kuolemansynti-kirjoja ja Edward X. Delaneytä.

Kari Hotakainen: Huolimattomat

Tunnustan heti: olen äkillisesti rakastunut mieheen, nimittäin Hotakaisen rikoskomisario Antero Mokkaan. Mieheen, joka on syrjäyttänyt yksityiselämänsä työnsä takia. Mieheen, joka oli työssään niin tottunut elämään valheiden maailmassa, ettei hän enää pitänyt totuutta mielenkiintoisena. Joka mieluummin kutsui epäiltyjä asiakkaiksi suhtautuakseen heihin riittävän tasapuolisesti. Jossa kuitenkin eli mahdollisuus ihmissuhteisiin. Ja joka kohtasi mahdottoman rakkauden kuin vihreän verson romupihassa.

Rakkaus ilmestyi Leilan mukana. Leila oli tympääntynyt seksiin, jota tässä maailmassa tarjotaan koneellisesti, piittaamattomasti ja joka puolelta. Leila myi hellyyttä ja läheisyyttä. Hän ei ole niin hellyttävän todellinen kuin Antero, vaan paremminkin utuneito, miehen haaveiden toteutuminen. Hotakainen kuvaa häntä luontokuvilla; puilla, pulppuavalla vedellä. Leila suhtautuu asiakkaisiinsa kuin kyntämättömään peltoon, talviuniltaan heräävään karhuun. Kun Leila ja Antero kohtaavat - kuulusteluhuoneessa - syntyy jotakin herkkää ja maailmaa järisyttävää.

Katalysaattori kohtaamisessa on Boström, puppusanageneraattori, joka ei voi kohdata toista ihmistä muuten kuin koneena; reikänä, joka on täytettävä kuin männällä, jonakin, jota on manipuloitava, jolle on mekaanisesti valehdeltava kuin Ostos-TV -kanava. Valitettavasti tässä maailmassa on enemmän Boströmejä kuin Leiloja tai Anteroita. Se on surullista ja nostattaa alakulon. Onneksi se metalli- ja muoviromujen keskellä kasvava verso on sinnikästä laatua - se elää.

Kirja avautui minulle, mutta jokin yksityiskohta on selvästi jäänyt ymmärtämättä. Kirjan nimi. Voiko joku valaista, olkaa hyvä? Miksi "Huolimattomat"?

Giles Milton: Muskottisota

Mistä on pienet tytöt tehty?
Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista

... eli aineista, joiden vuoksi moni mies on kuollut kurjan ja tuskallisen kuoleman. Giles Milton kylläkin kertoo inkiväärin ja kanelin sijaan pääasiassa muskotista ja neilikasta, niiden etsinnästä ja niiden vuoksi käydyistä sodista.

Tietä Maustesaarille etsittiin 1500-1600-luvuilla niin etelän kuin pohjoisenkin kautta. Milton kertoo Luoteis- ja Koillisväylän etsinnöistä karuine ja outoine yksityiskohtineen ja siitä, miten tämän etsinnän aikana Manhattan löydettiin ja siitä tuli Uuden Amsterdamin kaupunki.

Hän kertoo myös eteläisestä tiestä Maustesaarille (Bandasaarille Molukeilla), niiden löytämisestä, alkuasukkaiden sortamisesta, tautien ja myrskyjen uhriksi jäämisestä ja siitä, miten pitkälle portugalilaiset, englantilaiset ja hollantilaiset olivat valmiit menemään pitääkseen hallussaan nämä kallisarvoista muskottia kasvavat saaret. Varoitus: kidutuskuvaukset eivät sovi lapsille eivätkä heikkovatsaisille (ja pahalta tuntuu sarjamurhakirjoihinkin tottuneesta, koska tämä on kaikki tapahtunut). Hollantilaiset jopa hakkasivat saaria paljaaksi muskotista pitääkseen muskottimonopolin, mikä ikävästi muistuttaa nykyajan sotapolitiikasta. Englantilaiset taas valloittivat sivutuotteena Intian.

Lopulta, outojen tapausten jälkeen, Bandasaaret aiheuttivat Uuden Amsterdamin muuttumisen New Yorkin kaupungiksi. Kuten kirjoittaja toteaa, englantilaiset menettivät muskottipähkinät, mutta saivat tilalle Ison Omenan (ei sitäkään lopullisesti, mutta se on toinen tarina).

Kirja on kaunis ja tyylikäs, hyvä käteen ja tyydyttävä katsella. Kiitokseni John Nurmisen Säätiölle.

Louisa Alcott: Tytöistä parhain

"Tytöistä parhain" ("The Old-fashioned Girl")on Louisa Alcottin ikuisesti muodissa oleva tyttökirja (vuodelta 1870). Minusta tuntuu aina, että kyseessä on saarna; tosin Louisan isä ei ollut pappi, vaan transsendentalisti (luonnonmystiikkaa yhdistettynä uskontoon; Thoreau ja Emerson). Louisa itse oli naisasianainen, kuten juuri tämän kirjan yhdessä luvussa kovasti julistetaan.

"Tytöistä parhain" on silti herttainen kirja, vähän Pollyannan tapaan, mutta ei aivan yhtä ylilyövä. Sankaritarkin on nimeltään Polly, köyhä, mutta kauniisti kasvatettu tyttö, joka tulee näyttämään elämän mallia rikkaalle ystävättärelleen Fannylle (miten ihmeessä he olivat tutustuneet?) ja tämän turhamaiselle ystäväpiirille. Hellyttävää saarnaa, jossa Polly katuu kovasti tuhlatessaan rahaa kenkäpariin ja yhteen iltaan oopperassa. Lopussa tietenkin rikas perhe köyhtyy, oikeat arvot voittavat ja kaikki saavat toisensa.

Miksi muuten matot aina näissä kirjoissa niin kovasti kuluvat ja niitä pitää parsia? Ei meidän perheessä ainakaan... Ja leningit eivät kestä yhtä kautta, vaan ne on käännettävä. Hatuista puhumattakaan.

F.C.Cottam: The Magdalena Curse

Cottam on ärsyttävä kauhukirjailija. Hän on nyt kirjoittanut kolme nippa nappa erinomaista kauhukirjaa, mutta aina on jostakin nurkasta revennyt. Koko ajan odotan sitä todella hyvää kauhukirjaa. Tämänkertaisessa rakennustelineet näkyvät liian selvästi ja loppuratkaisu läpsähtää.

"The Magdalena Curse" käyttää kaikki vanhat hyvät keinot; 1600-luvun noitia ja nykyaikaisia noitia - 1600-luvun noidat skotlantilaisia; natseja; jopa Tsetsenia on onnistuttu tunkemaan mukaan. Noidan familiareja, jotka ehkä ovat ihmissusia tai sitten paholaisia; zombieita, ihmisiä ja dobermanneja; Manaaja-tyyppinen riivattu lapsi. Eipä tule äkkiä mieleen, mikä olisi jäänyt väliin, jopa klassisiin kummituksiin viitataan. Näistä aineista pitäisi keitto syntyä, mutta eipä vain.

Erikoisjoukkojen eversti (britti) on komennettu salaiseen tehtävään Bolivian viidakkoon Magdalena-nimiseen kaupunkiin (aivan, kirjan nimi vihjaa johonkin Da Vinci -tyyppiseen, mikä ei toteudu, aivan kuin iltapäivälehtien lööpit). Sotilaat epäilevät joko huumejengiä tai terroristien harjoitusleiriä. Eversti selviää yksin hengissä; paikalla oli noitien kokoontuminen. Noita kiroaa hänet.

Kymmenen vuotta myöhemmin eversti on eläkkeellä, vaimo ja tytär ovat kuolleet, ja ainoa poika on riivattu. Eversti saa avukseen kauniin naistohtorin, joka sattuu olemaan paikallista noitasukua. Yhdessä astutaan pahaa vastaan. Kuten kauhukirjoissa usein, häijy noita on kiehtovin hahmo. Hänen motiivinsakin on kiehtova; hän vain haluaa vähän jännitystä elämäänsä. Kaikki naiset tarinassa tuntuvat olevan sukua keskenään, mutta tapa ei selviä. Noituus lienee geeneissä?

Jyri Komulainen & Mika Vähäkangas (toim): Luterilaisen Suomen loppu?

Asiantuntijat ovat tässä kirjassa käyneet läpi Suomen luterilaisen kirkon tilannetta nykypäivässä.

Kerron heti, että kirja on erittäin kiinnostava muillekin, kuin kirkosta aktiivisesti kiinnostuneille - onhan Suomi sekä läpikotaisin luterilainen kulttuuriltaan että sopeutumassa moniuskontoisempaan yhteiskuntaan. Tiedossa on myös paljon uutta ajateltavaa niille, jotka ovat uppoutuneet tällä hetkellä vallitsevaan islam-keskusteluun. Kas, kun kirkko ei törmää niinkään islamiin, vaan suomalaisten muuttuvaan maailmankuvaan (Pekka Y. Hiltusen luku "Kirkkokansa ja kansanusko" - suomalaisten ajattelumaailman hajontaa ufoista kristalleihin, äiti Ammaan, jälleensyntymiseen ja mitä niitä nyt on). Ja uusiin kristinuskon muotoihin - tiesittekö, että afrikkalainen kristillisyys perustaa tarmokkaasti seurakuntia Suomeen ja käännyttää suomalaisia, esimerkkinä kimbanguismi.

Oretodokseja ja roomalaiskatolisia tulee myös maahan tarmokkaasti - heihin nähden islam ei ole ilmiö eikä mikään.

Antakaa tärskäyttää ajatteluanne - lukekaa tämä kirja!

Jyri Komulainen & Mika Vähäkangas (toim): Luterilaisen Suomen loppu?

Seija Paasonen: Pois Espanjan edestä

Seija Paasonen on kirjoittanut historiikin YLEn sääohjelmista. Alkajaisiksi on todettava, että sääohjelmat ovat Suomessa totista hommaa ja niistä kirjoittaminen ilmeisesti vieläkin totisempaa. Suuri osa kirjasta on hupilukemista niile, jotka ottavat sänkyyn iltalukemisekseen videon käyttöoppaan. Teknistä tietoutta YLEn käyttämistä tietokoneohjelmista, teknisistä vempeleistä, niiden tekijöistä ja keksijöistä, säähenkilöiden nimet huolellisesti kirjattuina vuosikymmen kerrallaan (ettei kukaan vain nokkiinnu, koska hänen nimensä on jäänyt pois?), ohjelmapohjien väreistä ja muista elintärkeistä yksityiskohdista. Otsikoiden fontteja ei sentään ole mainittu.

Tarkkaan lukiessa kirjassa on ihan mukavia henkilöjuttujakin Huutosen villasukista Kakkosen kevätsään musiikin vastaanottamiseen (lapset tapaisivat tansia sen tahtiin). TV-yleisö on osallistunut mukavasti ohjelmien tekemiseen lähettämällä kartttakeppejä (ja niitä villasukkia). Kokonaisuus on kuitenkin - no, totinen.

Karttakeskuksen tekemä kirja on yleisvaikutelmaltaan kaunis, mutta purnaan silti parista asiasta. Sivunumerot on niin nokkelasti piilotettu sivujen reunoihin, että kesti aikaa huomata ne. Ja väleihin sijoitetut aukeamakuvat ovat kauniita kuin jouluporsaat, mutta kuvaajat ja kohteet eivät löytyneet edes syväluvulla. Voivathan tiedot siellä ollakin, mutta alkusivujen lähdetiedot on painettu harmaalla harmaalle eikä niitä vain jaksanut tihrustaa. Sääli - kuvat ovat hyviä.