Harry Martinson: Aniara

Minua hämmästyttää aina uudelleen, miten tämä vuonna 1956 kirjoitettu, Aila Meriluodon vuonna 1963 kääntämä runoteos on kestänyt aikaa. Runoelman ongelmakysymykset ja inhimillisyys ovat, jos mahdollista, vain korostuneet.

OK, Martinsonin luoma "tekninen" kieli on aina vaivannut minua - vaikka ajatuksen ymmärtää, on vaikea siteerata kohtia, joiden ajatusta muuten haluaisi lainata.

Mystikko, lukumääräfilosofi,
mies alefluvun koulukuntaa saapuu
kysymyskortteineen luo goptalaitteen...

Tämänkin runon ajatus on selkeä:

Jos lukumääräuniversumiksi
Kaikkeus ajatellaan, kysymys
siis koski ihmefrekvenssiä sen.
Vaan sama frekvenssi on Sattumalla;
näin sattuma ja ihme yksiin lyövät.

Silti Aniara on täynnä pysähdyttäviä kohtia:

Ja syksyn suuren tuhlauksen: kaiken kullan
joka kesän hautaan viskattiin.
Kuin mustalaisen hautajaiset, sanottiin,
sen keltainen, sen punainen
repalekatselemus
ja Ispahanin viirit kultaiset.

Aniara on ainoa teos, joka saa minut kadehtimaan ruotsinkieltä hallitsevia. Aila Meriluoto itse valitti, että hän ei kyennyt ilmaisemaan runoelman muodollista hienoutta suomenkielellä. Hän joutui jättämään riimit useissa kohdin ja nojaamaan mittaan, koska suomen kielessä on pitempiä sanoja kuin ruotsissa. Joskus kuitenkin osui:

Ja sargofagissamme kiitämään
me jäimme merta loppumattomuuden
hautamme ympärillä ikiyö
kuin holvi lasinkirkkaan hiljaisuuden.