Kjell Ola Dahl: Pikku rumpali

Minulla on mielikuva, että pidin ennen Kjell Ola Dahlin kirjoista. En pidä enää.

Miksi ihmeessä osa pohjoismaisista kirjailijoista haluaa välttämättä purkaa kirjoihin huonoa maailman omaatuntoaan kaikista maailmankärsimyksistä - vaikka Pohjoismaat eivät suinkaan ole olleet edes pahimpia riistäjiä ja raiskaajia? Hyvä esimerkki on Henning Mankell, ja nyt Kjell Ola (erotuksena Arne Dahlista) on saanut tartunnan.

Tässä tarinassa on pantu tehosekoittimeen Afrikan suhteen tunnettu huono omatunto, feminismi, yleinen kärsimys siitä, että ihminen on kuolevainen, ja kaipaus eksotiikkaan, ja painettu nappia. Lopputuloksena on, kuten voi odottaakin, paljon vaahtoa. On afrikkalainen stipendiaatti, joka on kadonnut, nuori nainen, joka on kuollut, naistoimittaja, joka kiukuttelee miehisestä sorrosta, vanha poliisi, joka on saanut kuulla, että tupakka tappaa, ja nuorempi poliisi, joka lähetetään Afrikkaan. Siinä siten sekoillaan Afrikassa eikä tiedetä mistään mitään, sekoillaan Oslossa eikä tiedetä mistään mitään, maataan moskiittoverkon kanssa ja ilman, ja sählätään suurfirmojen kanssa. Lopulta, Luojan kiitos, juttu loppuu ilamn, että lukija saa selville, mistä oikein oli kysymys; niilinahvenista, AIDSista, isoja veneitä omistavista ikävistä tyypeistä vai pohjoismaisista mies-nais-suhteista. Huh.

Mieluummin luen sitä kaimaa, Arne Dahlia. Ei hänkään kykene pysymään Pohjoismaiden kamaralla,mutta ainakin hänen poliisinsa osaavat heittää letkeää huulta.