William Shakespeare: Kuningas Henrik IV, 2.osa

Tämä on todella julma näytelmä. Shakespearen maailma ei ollut kiltti eikä puhtoinen. Ensin näemme, miten kävi sen kapinan, jossa jo Hotspur kuoli. Northumberland, joka oli jo pettänyt poikansa Hotspurin, petti nyt muutkin kapinallistoverinsa. Kun taistelukentälle käytiin, kapinallispuoli tiesi voimiensa olevan heikommat, ja suostui tarjottuun rauhaan. Sotajoukon hajaannuttua heidät tyynesti pidätettiin ja mestattiin. Se saattoi olla politiikkaa, kutta kunniallista se ei ollut.

Prinssi Henrik puolestaan pettää näytelmässä molemmat isänsä, fyysisen isänsä kuningas Henrik IV:n ja henkisen isänsä, John Falstaffin. Armottomat kohtaukset seuraavat toistaan. Kuningas tiedustelee prinssiä ja uskoo tämän olevan Windsorissa metsästämässä. Hän kehoittaa muita poikiaan rakastamaan ja tukemaanv eljeään. Sitten hän kuulee, että Henrik onkin Lontoossa huvittelemassa ja ärähtää:

Harvoinpa heittää mehiläinen haaskan,
miss' on se mesinyt.

Mehiläisvertaukset ovat koko ajan Henrik IV:n mielessä ja kielellä. Vaikuttava kohtaus (näkisipä sen näyttämöllä!) seuraa, kun kuningas pyörtyy. Hän virkoaa hetkeksi ja vaatii, että kruunun on oltava hänen vieressään tyynyllä. Kuningas takertuu kruunuun kuin saituri kultaansa. Prinssi Henrik tulee sisään. Hän pohtii kruunua ja sen merkitystä:

Päänalusella tuossa miksi kruunu,
Noin häiritsevä vieruskumppani?

Kun hän ottaa kruunun, hän ei viekään sitä pois, vaan panee sen omaan päähänsä ja poistuu kruunu päässään. Tämä kohtaus on varmaan vetänyt teatterin hiljaieksi.

Kuningas herää ja saa kuulla, mitä tapahtui. Hänen ajatuksensa palaavt taas mehiläisiin. Hän vertaa isiä mehiläisiin, jotka keräävät pojilleen parhaan hunajan, ja sitten

Suu täynnä hunajaa ja sääret vahaa,
Palaamme kotiin,
Niin silloin meidät, niin kuin mehiläinen,
Tapetaan vaivoistamme!

Prinssi Henrik onnistuu puhumaan taitavasti ja rauhoittamaan isänsä, mutta katsojalle jää ikävä olo. Toinen isähahmo, vanha konna Falstaff, saa kuulla kuninkaan kuolleen. Hän ryntää ilosta suunniltaan Lontooseen tervehtiäkseen uutta kuningasta ja lupaa kaikille lahjoja, kunniaa ja rikkauksia. Sitten hän puhuttelee ylpeänä ja onnellisena Henrikiä, kumppaninaan:

Kuningas! Zeus! Käpyni! Sulle puhun

.
Ja Henrik vastaa:

En tunne sua, vanhus. Luojaas käänny.

Falstaff on ovela, konna ja juoppo, mutta hän rakastaa Henrikiä aidosti - ei vain hänen asemansa vuoksi. Tämä on julmimpia kohtauksia, joita edes Shakespeare on luonut. Onhan näytelmässä paljon huvia, nimenomaan Falstaffin ja hänen seuransa vuoksi, mutta heille nauraminenkin on katkeraa, koska heille käy kaikille huonosti. Falstaffin lemmityt, majatalon emäntä, jonka kustannuksella hän ryyppää, ja katunainen, jota hän on lemmiskellyt, viedään molemmat vankilaan. Katunainen väittää olevansa raskaana, ja emäntä sanoo, että kohtelemalla häntä noin hän saa vielä keskenmenon. Vartija vastaa vain: "Silloin teillä on taas tusina höyhenpielusta, kun nyt niitä on vain yksitoista." Jotenkin ei silti naurata.