Philip Ball: Kirkas maa

Maalaustaidetta arvioidaan usein pelkkänä esteettisenä kysymyksenä, taiteilijan vapaan valinnan tuloksena. Philip Ball selvittää, että maalarin valinnat johtuvat siitä, mitä värejä hänellä on käytössään, miten ne käyttäytyvät ja säilyvät ja miten paljon ne maksavat. Kiehtova näkökulma.

Pigmenttejä on yritetty valmistaa esihistoriasta saakka, joskus hyvinkin oudoin menetelmin. Taiteilijan värit eivät yleensä ole suunniteltu juuri heidän käyttöönsä, vaan he ovat ottaneet vastaan, mitä muista syistä on kehitetty. Alkemistit tulivat kokeitaan tehdessään luoneeksi maalareille värejä, vaikka heidän teoriansa olivatkin melko hämmentäviä:

Otetaan Venuksen vihtrilli... ja lisätään siihen alkuaineet vesi ja ilma. Liuotetaan ja asetetaan mätänemään kuukaudeksi ohjeiden mukaan... Uutetaan, jolloin pian nähdään kaksi väriä, nimittäin valkoinen ja punainen. Punainen on valkoisen yläpuolella. Vihtrillin punainen uute on niin vahva, että se muuttaa kaikki valkoiset kappaleet punaisiksi ja valkaisee kaikki punaiset, mikä on ihmeellistä. Kun tätä uutosta tislataan, saadaan mustuus esiin. Sitä tislataan uudelleen toistuvasti, kunnes se muuttuu valkean sävyiseksi. .. Tislataan väkevöiden kunnes löydetään oikea, kirkas Vihreä Leijona...

Tämä väri tunnetaan nykyisin sinisenä kuparisulfaattina.

Värien historia on täynnä outoja koukeroita. 1600-luvulta 1800-luvun loppupuolele maalarit käyttivät väriä nimeltään intiankelta. Se antoi kauniin kullankeltaisen värin, vaikka itse pigmentti tuli Eurooppaan rumina, ruskehtavina kokkareina. Värin alkuperästä kiiseltiin vuosisatoja. Vuonna 1883 intialainen T.N.Mukharji lopulta sai selvitettyä värin alkuperän. Biharin provinssissa oli Mirzapurin kylä, jonka asukkaat syöttivät lehmiään pelkillä mangopuun lehdillä. Lehmien virtsa kuumennettiin, jolloin siitä saostui keltaista ainetta. Tämä kuivattiin, puristettiin möykyiksi ja myytiin. Kaikki intiankelta tuli tästä samasta kylästä.

Intiankellan taru loppui, koska pelkillä mangon lehdillä ruokitut lehmät olivat heikkoja ja sairaita. Naapurikylissä mirzapurilaisia kutsuttiin inhoten lehmäntappajiksi, ja vuonna 1890 Biharin eläinsuojelulait lopettivat käytännön. Samalla loppui intiankellan käyttö.

Samanlaisia tarinoita kirja on täynnä. Ja värien kehitys jatkuu...