Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies

Rakastan Fred Vargasin kirjoja - en hänen juoniensa vuoksi (ne eivät useinkaan ole hääppöisiä), vaan hänen ihanan viistojen henkilöidensä vuoksi. Eikä kenenkään muun dekkareissa ole niin outoja alkuja kuin hänellä.

Tässä kirjassa pitkin Pariisia ilmestyy sinisellä liidulla piirrettyjä ympyröitä, läpimitta noin kaksi metriä, ja keskellä jokin höpsö esine; papiljotti, kastelukannun nokka, paperiliitin... Jokaisen ympyrän ulkokehälle on huolellisesti kirjoitettu lause "Viekas Victor, lurjus kuriton, miks' paikkas' ulkona on?"

Tämä on ensimmäinen komisario Adamsberg -kirja (aikaisemmin on suomennettu kaksi myöhempää - tämä julkaisujärjestys sopii jollakin kummallisella tavalla Vargasin maailmaan, aikajanaankaan ei ole luottamista), ja hän ajaa työtoverinsa hulluuden partaalle vaatimalla valokuvat ja tiedot jokaisesta liituympyrästä. Vastaväitteet loppuvat, kun yhdessä ympyrässä makaa ruumis. Ja sitten toinen.

Jean-Baptiste Adamsberg ei ole kirjan kummallisin hahmo. Hänen työtoverinsa Danglard ryyppää ja huolehtii viidestä lapsestaan (tai viiden toi hänen ovelleen hänen karannut vaimonsa) ja keskustelee lasten kanssa iltaisin rikosjutuista. Mathilde on syvänmerentutkija, joka pitää välillä Pariisin-lomia ja tutkii kalojen sijaan ihmisiä. Hän kävelee milloin minkin henkilön perässä pitkin kaupunkia ja kirjaa muistiin kaiken, mitä tämä henkilö tekee. Charles Rayes on ilkeä sokea, joka valkoisine keppeineen asettuu jonkun viereen suojatiellä ja kysyy kohteliaasti. "Saanko auttaa teidät kadun yli?" Hän on myös kerännyt suuren varaston silmiin liittyviä sanontoja saadakseen kuulijan hämmentymään. Clémence lukee yli 70-vuotiaanakin henkilökohtaista-palstoja ja etsii itselleen miestä. "Varreltaan pitkä ja eläkkeeltään vähäinen mies etsii varreltaan lyhyttä ja eläkkeeltään suurta naista elämänsä ehtooksi"

Laurie Lynn Drummond: Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan

Erilainen poliisikirja. Kirjoittaja on itse toiminut vuosia naispoliisina, kirja koostuu useiden naisten minämuotoisista kertomuksista, jotka maistuvat faktalta, ja tapahtumapaikat sijoittuvat Syvään Etelään - Louisianaan. Tarinat vaihtelevat naiskonstaapelin kuvauksesta, jossa hän joutui ampumaan takaa-ajetun, naispoliisista, joka peri isänsä väkivaltaiset reaktiot, ja tapauksesta, jossa laki otettiin omiin käsiin ja lopputuloksena oli syviä traumoja mukana olleille.

Lukija saa tietenkin itse päätellä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota, mutta jälkikirjoitus kiittää useita henkilöitä asiatiedoista, mukaan lukien rikospaikkakuvat.

Kiinnostava ja erilainen teos.

Carl Hiaasen: Double Whammy

Yksi suomentamattomista Hiaaseneista. Tässä pyöritään Amerikan raivoisissa bassinkalastuspiireissä. Minusta on yhtä kummallista kuin Hiaasenistakin, että ihmiset viitsivät istua ja katsella televisiossa, miten joku muu kalastaa, mutta näin asia on; ohjelmat ovat suosittuja. Hiaasenin kirjassa bassien vuoksi kannattaa jopa tappaa.

"Double Whammy" esittelee ensimmäistä kertaa Skinkin, erään umpihulluimmista kirjallisuuden henkilöistä, entisen kuvernöörin, nykyisenn erakon. Kuvittelisin, että Hiaasen ei aikonut käyttää häntä kuin yhdessä kirjassa. Onneksi hän muutti mielensä. Tässä kirjassa kerrotaan, millä mitättömällä ja alhaisella tavalla Skink menetti toisen silmänsä.

Mieleenpainuvimpia kohtauksia on se, jossa Jim Tile, musta liikkuvan poliisin mies, ja Al Garcia, kuubalaispoliisi, osallistuvat kalastuskilpailuun kuuden hevosvoiman moottoriveneellä, jota hinaa jäteauto, ja kahdeksan poliisiautoa tiukkana sattueena (värilliset eivät olleet tervetulleita kisaan).

Iain M. Banks: Aseiden käyttö

Cheradenine Zakalwe on Kulttuurin agentti, joka heitetään milloin mihinkin sotaan Diziet Sman, Kulttuurin agentin toimesta. Zakalwe hyppii koko ajan tajunnassaan eri tehtäviensä välillä. Hän pyrkii torjumaan erityisen tuhoisaa muistoa nuoruudestaan. Kaikki tehtävät jättävät jälkeensä tuhoa, kaikissa hän itse kärsii eri asteisia vammoja. Hän haluaisi edes kerran olla hyvän puolella, mutta Kulttuuri ei kerro, mikä hänen funktionsa missään tehtävässä on.

Lopulta paljastuu, että edes Diziet Sma ei tiedä, kuka Zakalwe on todella. Niinpä Diziet pudottaa hänet kuin loppuun käytetyn aseen ja lähtee hankkimaan uutta.

Kuten varmasti kävi jo selville, kirja on science fictiota ja raivoisan sodanvastainen. Briljantti teos, mutta en pidä siitä. Ei mitään uutta tässä; luen kaikki Banksin kirjat, en pidä yhdestäkään, mutta ne ovat liian hyviä jätettäväksi lukematta.

Mercedes Lackey: Winds of Fury

Lackeyn lukeminen on kuin lakritsin syöntiä. Se ei välttämättä ole hyväksi terveydelle eikä hampaille, mutta koko ajan on saatava lisää.

"Winds of Fury" on "Magic Winds" -trilogian päätösosa. Elspeth joutuu nyt vastakkain Valdemarin vanhan vihollisen, Hardornin kuninkaan Ancarin kanssa. Hänen etäinen esi-isänsä Vanyel, joka ei ole varsinaisesti elossa, mutta ei ole kuollutkaan, sekaantuu tapahtumiin. Samoin sekaantuu trilogian häijy velho, joka on luonnottoman vaikea tappaa kokonaan. Peliin tuodaan myös uusi peluri, Itäisen keisarikunnan keisari Charliss, josta kuullaan enemmän myöhemmin.

Ongelmia ratkotaan ryskeellä ja ryminällä ja ukonilmalla, jonka rinnalla Helsingin tämänpäiväinen on lapion heiluttelua hiekkalaatikolla.

Jeanette Winterson: Paino

"Paino" kuuluu myyttejä käsittelevään romaanisarjaan. Jeanette Winterson kamppailee rajojen, halujen ja painojen kanssa tarinassa Atlas-jättiläisestä, joka joutui kannattelemaan maailmaa hartioillaan, ja Herakleesta, aivottomasta lihasmöykystä, joka tohotti pitkin maailmaa tappaen kaiken tieltään.

Winterson tuntuu tavoittelevan jotakin, mutta ei oikein saa otetta, ja toistaa hämmentyneenä "Haluan kertoa tarinan uudestaan". Valitettavasti minullekaan ei oikein aukene. Ilmeisesti Winterson kamppailee oman lapsuutensa ja elämänsä kanssa ja valitsee muodottoman muodon ajatustensa tutkimiseen. Minua ei sytyttänyt. Tosin on hyvä kuvitella, että pikku Laika-koira sai onnellisen elämän Atlas-titaanin seuralaisena. Ja että ensimmäinen esivanhempamme oli tähti.

Colin Dexter: Kainin tyttäret

Dexterin kirjat ovat aina ärsyttäneet minua - juonet hyppelevät kuin pikkulinnut hangella. Yhtäkkiä arvoitus ratkesi mielessäni. Colin Dexter, samoin kuin hänen etsivänsä Morse, harrastavat ristisanatehtäviä. Kirjat on rakennettu samalla periaatteella. Milloin mennään ylä-, milloin alanurkassa, milloin pysty-, milloin vaakasuoraan. Lopulta ristikko on täydellinen, ja siinä vaiheessa vasta saadaan täytetyksi viimeinen sana (tässä tapauksessa sana oli "taskumatti"; nimittäin Morsen ratkomassa ristikossa).

Kunnioitettu yliopiston opettaja löydetään murhattuna. Jutun ympärillä pyörii yllättäviä henkilöitä, joilla ei tunnu olevan mitään - tai vain vähän tai epäsuoraa - tekemistä murhan kanssa. Opettaja Julia Stevens, ilotyttö Ellie Smith ja ikkunasta hypännyt opiskelija Matthew Rodway eivät tunnu mitenkään liittyvän tähän raakaan rikokseen. Eivät aluksi. Mutta sanaristikoista ei koskaan tiedä...

Michael Innes: Hyvästi iäks'

Lempidekkarini, jonka luen silloin tällöin uudelleen. Tarina kiertyy Shakespearen ympärille, ja jutusta saisi mainion kesäteatterinäytelmän.

Sir John Appleby, Michael Innesin suosikkipoliisi, tapaa tuttavansa hautajaisissa tämän asianajajan. Vainaja on tehnyt tisemurhan, mutta asianajaja vihjaisee murhaan. Olosuhteet vaikuttavat sen verran oudoilta, että Sir John ei voi vastustaa kiusausta lähteä itse tutkimusmatkalle. Lewis Packford on kirjallisuustutkija, joka on erikoistunut paljastamaan outoja ja hämräperäisiä pikkujuttuja. Nyt hänen arvellaan saaneen käsiinsä kirjan, jossa on Shakespearen omakätisiä reunahuomautuksia. Kartanoon on kerääntynyt erikoislaatuisia kirjojenkeräilijöitä, ja kesken kaiken myös Packfordin kaksi vaimoa. Kukaan ei tiennyt ensimmäisestäkään, joten hämminki on täydellinen. Kesken riitaa kuuluu laukaus; Lewis löydetään kuolleena, ja hänen vierellään on Shakespeare-lainaus Hyvästi, hyvästi iäks', jossa muste on vielä kosteaa.

Kirjallisuustutkijat, vaimot ja talon henkilökunta viihdyttävät Sir Johnia ja lukijaa kunnolla, ja tapauskin ratkeaa - samoin Shakespeare-kirjan alkuperä.

Georgette Heyer: No Wind of Blame

Heyerin arviolta 20-luvulle (aikaa ei mainita) sijoitettu kartanomurhajuttu. Päähuomion vievät draaman henkilöt, hupsut, hauskat ja hilpeät. Kirja on sekoitus Agatha Christietä ja P.G.Wodehousea.

Christieltä on peräisin taloa koossa pitävä Mary, isännän serkku. Wodehousea on emäntä, entinen revyytyttö, sittemmin rikas leski, joka erehtyi naimaan Maryn serkun. Wally huijaa vaimoltaan rahaa, seurustelee alemman luokan naisten kanssa ja ryyppää. Hän on taakka perheelle, mutta ei häntä sentään olisi tarvinnut ampua lesken ensimmäisen miehen aseella.

Juttua dramatisoi paitsi emäntä, myös hänen tyttärensä, joka on perinyt näyttelijänlahjansa äidiltään. Mary huokaa joka aamu, kun Vicky ilmestyy sen päivän roolissaan - Vuosisadan Tyttö, Äidin Hellä Avustaja, Femme Fatale ja niin edelleen. Lisäpotkua antaa georgialainen prinssi, joka on iskenyt silmänsä emännän rahoihin. Lisäksi tulee kiristyskirje ja raivoisa nuori kommunisti, jonka sisaren Wally on vietellyt. Paikkakunnan poliisi on helisemässä, mutta Scotland Yardin psykologiaan uskova ylikomissaari pysyy paremmin tilanteen tasalla.

Täytyy heti tänään mennä katsomaan, löytyykö näitä lisää.

Philip Ball: Kirkas maa

Maalaustaidetta arvioidaan usein pelkkänä esteettisenä kysymyksenä, taiteilijan vapaan valinnan tuloksena. Philip Ball selvittää, että maalarin valinnat johtuvat siitä, mitä värejä hänellä on käytössään, miten ne käyttäytyvät ja säilyvät ja miten paljon ne maksavat. Kiehtova näkökulma.

Pigmenttejä on yritetty valmistaa esihistoriasta saakka, joskus hyvinkin oudoin menetelmin. Taiteilijan värit eivät yleensä ole suunniteltu juuri heidän käyttöönsä, vaan he ovat ottaneet vastaan, mitä muista syistä on kehitetty. Alkemistit tulivat kokeitaan tehdessään luoneeksi maalareille värejä, vaikka heidän teoriansa olivatkin melko hämmentäviä:

Otetaan Venuksen vihtrilli... ja lisätään siihen alkuaineet vesi ja ilma. Liuotetaan ja asetetaan mätänemään kuukaudeksi ohjeiden mukaan... Uutetaan, jolloin pian nähdään kaksi väriä, nimittäin valkoinen ja punainen. Punainen on valkoisen yläpuolella. Vihtrillin punainen uute on niin vahva, että se muuttaa kaikki valkoiset kappaleet punaisiksi ja valkaisee kaikki punaiset, mikä on ihmeellistä. Kun tätä uutosta tislataan, saadaan mustuus esiin. Sitä tislataan uudelleen toistuvasti, kunnes se muuttuu valkean sävyiseksi. .. Tislataan väkevöiden kunnes löydetään oikea, kirkas Vihreä Leijona...

Tämä väri tunnetaan nykyisin sinisenä kuparisulfaattina.

Värien historia on täynnä outoja koukeroita. 1600-luvulta 1800-luvun loppupuolele maalarit käyttivät väriä nimeltään intiankelta. Se antoi kauniin kullankeltaisen värin, vaikka itse pigmentti tuli Eurooppaan rumina, ruskehtavina kokkareina. Värin alkuperästä kiiseltiin vuosisatoja. Vuonna 1883 intialainen T.N.Mukharji lopulta sai selvitettyä värin alkuperän. Biharin provinssissa oli Mirzapurin kylä, jonka asukkaat syöttivät lehmiään pelkillä mangopuun lehdillä. Lehmien virtsa kuumennettiin, jolloin siitä saostui keltaista ainetta. Tämä kuivattiin, puristettiin möykyiksi ja myytiin. Kaikki intiankelta tuli tästä samasta kylästä.

Intiankellan taru loppui, koska pelkillä mangon lehdillä ruokitut lehmät olivat heikkoja ja sairaita. Naapurikylissä mirzapurilaisia kutsuttiin inhoten lehmäntappajiksi, ja vuonna 1890 Biharin eläinsuojelulait lopettivat käytännön. Samalla loppui intiankellan käyttö.

Samanlaisia tarinoita kirja on täynnä. Ja värien kehitys jatkuu...

William Shakespeare: Kuningas Henrik IV, 1. osa

Molemmat Henrik IV -näytelmät ja Kuningas Henrik V olivat Shakespearen aikana kassamenestyksiä. Ei mikään ihme, koska ihmiset vielä muistivat kansan sankareina Henrik V:n ja myös Henrik Percyn, Hotspurin. Minun makuuni näytelmä on oikeastaan tylsä, se seuraa melkoisen uskollisesti historian kulkua, joten juoni ei rakennu loistokkaaseen kaareen. Hyvän musikaalin siitä saisi. Näytelmässä oli jo Shakespearen aikana musiikkia, mm. Hotspurin walesilaisvaimo laulaa walesinkielisen laulun. Falstaffin maantieritareista saisi railakkaita musiikkikappaleita tyyliin "My Fair Lady", samoin ryysyläisjoukosta, jonka hän marssitti sotaan.

Pitäisi lukea Matti Rossin suomennos, jota ylistetään. Minulla on edelleenkin Cajanderin käännös. Siitäkin irtoaa mehevästi kansanmiesten realistinen kuvaus. Tässä pari ajuria valmistautuu lähtemään yön selkään majatalon pihasta:

2. ajuri: Herneet ja pavut täällä ovat turkaisen tomuisia; ja siitä, jos mistään, ne koni-raukat matoja saavat. Tässä talossa on kaikki ylösalaisin siitä, kun tallimies Roope kuoli.

1. ajuri: Mies raukka! Hänellä ei ollut ilon päivää siitä asti, kun kaurain hinta nousi; se olihänen surmansa.

2. ajuri: Luulenpa, ettei koko Lontoon tiellä ole kirotumpaa kirpunpesää kuin tämä talo; minä olen kirjavaksi purtu kuin suutarikala.

1. ajuri: Kuin suutarikala? Pentele olkoon, ei ole kuningasta koko ristikunnassa paremmin purtua, kuin minä olen ensi kukonlaulusta.

2. ajuri: Niin; eivätkä anne meille edes pottua, vaan täytyy kaikki laskea uuniin, ja sellainen tupavuoto se siittää kirppuja kuin partiaisen mätiä.

Prinssi Harry kuvataan melko tekopyhänä otuksena, kun hän selittää isälleen tahallaan esiintyneensä juoppona ja veijarina, jotta hänen maineensa sitä kauniimmin paistaisi. YLE Teemalla tuli ensimmäinen osa sarjasta "Shakespearen jäljillä", jossa tuotiin esiin Elizabethin ajan yleinen vainoharhaisuus ja vakoojien pelko. Ei ihme, että Shakespeare ei uskaltanut esittää kruununprinssiä hurjana nuorukaisena painostavan isän vallan alla, vaan mieluummin kuvasi hänet tekopyhänä kaksinaamana. Jos miehen serkku vaimoineen on mestattu, vaikka mitään syytä ei löytynyt, pelkän epäluulon vuoksi (kuten Williamille kävi), hän varmaan loppuikänsä tuntee samoin kuin näytelmän kapinoiva Worcester kieltäytyessään sopimasta kuninkaan kanssa:

Tuhansin silmin epäluulo väijyy,
Kapinaa karsaillaan kuin kettua,
Joss' aina joku suvun luihuus piilee,
Vaikk' oisi kuinka ruokittu ja kesy.
Iloiset oltakoon tai murheelliset,
Niin aina katsettamme vääristellään.
Elämme niinkuin nauta navetassa;
Jot' ihokkaampi, sitä teurahampi.

Roger-Pol Droit: Esineiden luonto

Droitin kirjan alaotsikko on "filosofisia tutkimuksia". Täsmälleen ottaen filosofisia tutkimuksia esineistä. Toiset ovat osuvia, jopa hätkähdyttäviä, toisissa taas on kikkailun maku (miksi työntökärryjen pitäisi tuoda mieleen natsien kaasukammiot?).

Otetaan vaikkapa paperiliitin:

Paperiliitintä ei todellakaan voi sanoa mahtailijaksi. Se ei tee elettäkään vetääkseen katseita puoleensa. Itse asiassa se ei vedä niitä puoleensa koskaan. Kukaan ei väitä, että se olisi kertakaikkisen välttämätön. Se suorittaa palveluksia, tekee mitä käsketään kykyjensä mukaan, sinnikkäästi. Se on reilu. Ei nerokas, mutta reilu.

Tai tietokone, tuo tietoisuutemme jatke:

Kirkkaus, tasainen valo. Ennen kaikkea muuta, muovia, kaapeleita, prosessoria, näppäimistöä ja oheislaitteita, tietokone on valoa.

Me itsekin muutumme jatkuvasti esineiksi:

Sen, joka yrittää pohtia meidän ja esineitten välisiä suhteita, olisi syytä kiinnostua ruumiimme jatkuvasta muuttumsiesta esineeksi. Siitä irtoaa yhtä mittaa karvoja, pieniä ihohippusia, hiuksia ja kynnenpalasia. Ikään kuin ruumiin reunat keikahtelisivat lakkaamatta ja kitkattomasti esinemaailmaan.

Luulenpa, että tästä kirjasta pitää paljon tai sitten sitä inhoaa. Omaa kantaani en ole vielä päättänyt.