Mia Couto: Plumeriaveranta

Maagiseksi realismiksi takakansi tätä mosambikilaisromaania kuvaa. Ehkäpä niinkin; onhan kertojana vainaja.

Ermelindo Muganca on ollut rakentamassa vanhasta portugalilaislinnakkeesta vankilaa siirtomaavallan lopputaisteluissa, kun hän kuolee. Hänet haudataan "väärään maahan"; linnakkeen verannalle ainoan plumeriapuun alle. Paikka on väärä, koska se ei ole Mugancan syntymäkylä eivätkä kotivuoret näy. Niinpä hänestä tulee rauhaton vainaja, joka ei saa lepoa.

Muurahaiskävyt ovat vainajille samaa kuin koirat eläville. Muurahaiskäpy neuvoo Mugancaa siirtymään elävään ihmiseen ja kuolemaan uudelleen tämän mukana. Näin hän saa kunnon hautajaiset ja pääsee rauhaan. Linnoituksesta on tehty vanhainkoti, jota sodan muistona kiertää miinakenttä. Linnoitukseen pääse vain helikopterilla, se on maailmasta erillään. Sadistinen johtaja on murhattu, ja murhaa tutkimaan tulee poliisi, jolla on vain viikko aikaa. Muurahaiskävyn mukaan tämä poliisi kuolee täsmälleen viikon kuluttua, joten Muganca siirtyy hänen nahkoihinsa. Näin hän joutuu myös osallistumaan murhan tutkimuksiin.

Vanhukset kertovat poliisille tarinoita, mutta tämä ei saa niistä irti päätä eikä häntää. Poliisilla on oma todellisuutensa, kaupunkitodellisuus, vanhuksilla omansa, maan vanha historia ja perinteet. "Ette puhu samaa kieltä", varoittaa sairaanhoitaja poliisia, mutta tämä ei usko. Niinpä plumeriapuun alla kerrotaan tarinoita, jotka liikkuvat unen ja valveen välissä. Asiatkin ratkeavat lopulta, jopa kahdessa todellisuudessa yhtaikaa.

Hiljaisesti hämmentävä kirja; me liikumme samassa kaupunkitodellisuudessa kuin tarinan poliisi ja pystymme vain hipaisemaan sitä todellisuutta, jossa vanhukset liikkuvat.