Zacharias Topelius: Välskärin kertomuksia

Siitä on aikaa, kun viimeksi luin tämän klassikon. Tällä kertaa käsiini osui kirjastosta vuoden 1946 lyhennetty laitos, josta ainakin kehyskertomus - välskäri ja hänen kuulijansa - on leikattu pois. Korvaukseksi kirja on Juhani Ahon suomentama ja Albert Edelfeltin ja Carl Larssonin kuvittama.

Topelius on ilmeisesti kirjoittanut historiaa romaanimuotoon samoin kuin Selma Lagerlöf "Peukaloisen retkissään" kirjoitti maantieteen oppikirjan. Kirjan voimakas paatos - kuningas ja kansa ovat vahvoja, aateliset ylpeitä loiseläjiä - on liiaksikin korostettu. Usein mainitaan katolilaisvastaisuus, mutta se näkyy vain ensimmäisessä osassa, kolmikymmenvuotisen sodan kuvauksessa. Suomen katajainen kansa, joka ei päätänsä notkista, tulee esiin joka sivulla. Hetkittäin tuntuu oudolta ajatella, että kirja on kirjoitettu Suomen suuriruhtinaskunnassa. Isoviha jää ehkä sen vuoksi varovaisesti kuvatuksi. Kansan kärsimyksistä puhutaan, mutta niitä ei näytetä. Vielä vähemmän kerrotaan Saksan kärsimyksistä Ruotsin armeijan kynsissä, koska Kustaa Vaasa on Topeliuksen ehdoton sankari. Ja kun nyt historiaa pengon, niin Kaarle XII:n kuolema sivuutetaan jonakin, jonka ihmiset kuulevat - sitä ei näytetä. Niin jää Topeliukselta sievästi kertomatta, että kuningas taisi saada tappavan kuulan omista riveistä. Kaarle XII:n jälkeen tuntuu, että Topelius on hiukan menettänyt intoaan. Loppujen lopuksi mikään ei niin elvytä kerrontaa kuin hurmeiset taistotantereet.

Vaikka "Välskärin kertomukset" onkin ollut aikansa saippuaoopperaa, sen henkilöhahmot jäävät mieleen ja kokonaisuus herättää halun lukea enemmän Suomen historiaa. Siispä kirjastoon!