Robert Fisk: The Great War for Civilication

Tässä on kirja, joka on must niille, jotka haluavat ymmärtää maailmaa ja tietää, mitä meille on tapahtunut - ja tapahtuu - viimeisten sadan vuoden aikana ja tulee tapahtumaan.

Robert Fisk on toiminut Lähi-idän kirjenvaihtajana ensin The Timesissä ja sitten The Intependentissä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Tässä kirjassa hän kertoo kokemuksistaan näinä vuosija.

Fiskillä on kertomisen lahja ja myös omatunto ja kyky kuvailla turtumatta näkyjä, jotka olisivat ajaneet keskitason ihmisen hullujen huoneelle. Hänellä on myös yli-inhimillinen sietokyky- hänen silloin tällöin viitteenä esiin tuomansa vihaposti on kylliksi saamaan sädyllisen henkilön joko kyyneliin tai raivoon.

Hänen ammatinvalintansa on joko poikkeuksellisen idealistisen ihmisen tai kyynisen sadomasokistin (ja hänen kirjansa lukeneet tietävät, kumpi hän on. Tässä on katkelma Fiskin mietteitä, kun hän käy sairaalaassa amerikalaisten alettua pommittaa Bagdadia viimeisimmän sodan ensimmäisenä päivnä:

There is something sick, obscene, about these hospital visits. We bomb. They suffer. Then we reporters turn up and and take picturets of their wounded children. The Iraqi mininister of health decides to hold an insufferable press conference outside the wards to emphamtise the "bestial" natutre of an American attack. The Americans say that they don't intnd to huty children. An Doha Suheil [viisivuotias, jonka toinen puoli on halvaantunut amerikkaisten rypälepommin vuoksi] looks at me and the doctors for reassurance, as if she she will awake from this nightmare and move her left leg and feel no more pain.

Toistan, että tämä on kirja, joka on luettava. Englanninkielellä se on epäilemättä urakka - 1038 sivua ottamatta muaan viitteitä ja lähteitä - mutta jos ei halua panna päätään pensaaseen, niin töihin. Kerrankin on amattitaitoinen opas, ja lisäksi mies, joka osaa kirjoittaa.

Eric Hobsbawm: Rosvot

Hobsbawmin tutkimus on 60-luvulta, mutta hän on liittänyt kirjaan myöhempää aketeemista kritiikkiä käsittelevän jälkikirjoituksen.

Hobsbawmin aiheena on "sosiaalinen rosvous", jonka paras (joskin myyttinen) esimerkki on Robin Hood. Hobsbawm käsittelee useita todellisia tapauksia ympäri maailmaa. Kuvassa on muuten kreikkalaisa kleftejä esimerkkinä paimentolaisyhteisöjen muodostamista rosvojoukoista, joista Hobsbawm käyttää yleisnimeä haidukit, mutta jotka olisivat suomalaisille ehkä tutumpia nimellä kasakat.

Hobsbawm osoittaa sosiaalisten rosvojen olleen pakotettuja "riistämään rikkailta ja antamaan köyhille", koska he olivat riippuvaisia lähiympäristöstän, köyhistä talonpojista, ja usein itsekin kuuluivat tähän luokkaan. Hän kertoo tapauksia, joissa "sosiaalinen" tai "jalo" rosvo on palannut järjestyneeseen yhteiskuntaan. Käsittelynsä saavat rosvot ja talous, rosvot ja politiikka, rosvot kostajina ja niin edelleen. Jälkikirjoituksessa Hobsbawm keskustelee myös rosvojen asemasta nykyaikaisessa yhteiskunnassa; hänen mukaansa rosvot liittyvät primitiivisiin talonpoikais- ja paimentolaisyhteisöihin, mutta jotkin ryhmät ovat yrittäneet toimia rosvouden sääntöjen mukaan nykyaikanakin - esimerkkinä anarkistijoukot, kuten "Punainen prikaati" (Baader-Meinhof-ryhmä).

Kiintoisa sosiologinen tutkimus, jolla on ihan yleistäkin mielenkiintoa.

Caroline Graham: The Envy of the Stranger

Caroline Graham kirjoittaa Barnaby-sarjaa, joka taas tulee televisiostakin nimellä "Midsomerin murhat". Tämä ei kuitenkaan ole Barnaby-kirja, vaan psykologinen trilleri kateuden kalvamasta nuoresta miehestä.

Fenn on narsisti; rakastunut omaan ulkomuotoonsa, täysin varma, että hän on oikeutettu miten korkeaan asemaan tahansa, ja täydellisen, piittaamattoman tietämätön maailmasta. Hän kerää julkisuuden henkilöiden valokuvia ja pyrkii heidän tuttavuuteensa varmana siitä, että he auttavat hänet siihen rikkauteen ja maineeseen, joka hänelle kuuluu.

Hän valitsee arpomalla - heittämällä veitsen valokuviin - radiossa työskentelevän naisen. Kun nainen ei vastaa Fennin lähentymisiin, tämä raivon vallassa päättää tappaa hänet. Tätä hanketta kirjassa seurataan askel vaanivalta askeleelta ratkaisevaan kohtaamiseen asti.

Lukiessa kirja on hypnoottinen kokemus. Vasta lopussa tajuaa, että se on varsin suoraviivainen tarina; tällaisia kirjoitetaan jatkuvasti. Erona vaikkapa amerikkalaisiin trillereihin on Caroline Grahamin ihmiskuvaus, se, miten vainoaminen vaikuttaa kohteen perhe-elämään ja tunteisiin. Näihin ihmisiin voi samastua, mikä luonnollisesti lisää kirjan pelotusvaikutusta.

Hannele Klemettilä: Ritari Siniparta

Gilles de Rais'n tarina

Olen tiennyt, että Gilles de Rais oli ihmishirviö, joka teki sadistisia murhia ja oli samalla Jeanne d'Arcin asetoveri. Hannele Klemettilän huolellisesta elämäkerrasta vasta minulle paljastui, että Gilles ei tappanut vaimojaan kuten tarujen Ritari Siniparta, vaan nuoria poikia.

Koska Gillesiä ei ole mahdollista selittää, Hannele Klemettilä on valinnut toisen tien. Hän kuvaa Gillesin aikakautta, kertoo hänen suvustaan ja taustastaan, sotatovereistaan (myös Orleansin neitsyestä) ja ajan uskomuksista ylensäkin. Sitten hän selvittää Gillesin rikokset, oikeudenkäynnin, rikostoverit ja tuomion. Lopussa on luku Ritari Siniparta -tarusta. Samalla käy ilmi, että vaikka tarina myöhemmin yhdistettiin juuri Gillesiin, se on häntä vanhempi. Luultavasti tarussa haluttiin kertoa vaimontappajista, koska Gillesin todelliset rikokset olivat keskiajallakin niin kauhistuttavia ja järjelle käsittämättömiä, että ne haluttiin unohtaa.

Täsmennän tässä sen, mihin hän syyllistyi. Hän surmasi, usein kiduttamalla, kymmeniä, jopa satoja pikkupoikia ja sai orgasmin katsellessaan heidän kuolinkouristuksiaan ja käsittelemällä heidän irti hakattuja ruumiinosiaan, joita hän usein säilytti. Jos hän teki pojille seksuaalisia tekoja, hän teki ne yleensä kuolleelle ruumiille.

Sarjamurhaajanakin hän oli järjelle käsittämätön ja (onneksi) ainutlaatuinen. Minusta kummastuttavinta on se, että hänellä oli useita rikoskumppaneita auttamassa hankkimaan lapsia, surmaamaan heidät ja kätkemään jäännökset ja todennäköisesti kymmenet ihmiset tiesivät rikoksista.

Gilles de Rais kuoli hurskaasti ja haudattiin arvonsa mukaisesti.

Erkki Toivanen: Eurooppalaisuuden rajoilla

Erkki Toivasen esseet Euroopasta ovat selkeää, kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää lukemista. Hänen käsitteensä "Varsinais-Eurooppa" kannattaa ottaa hyötykäyttöön. Esseet "Edelläkävijöiden visioita" ja "Toteuttajien tavoitteita" tuovat esiin ainakin minulle tuntemattomia yhdentyneen Euroopan ajattelijoita.

Selkeää ja suoraa on puhe Euroopan ongelmista "kolmen suuren" (Ranska, Saksa, Italia) itsekkyydestä Turkin sopimattomuuteen Eurooppa-yhteisöön. Viimeinen essee paneekin sitten miettimään Eurooppa-käsitteen laajenemista globaaliksi.

Kerta kaikkiaan tuhti kokoelma ajatuksia ja ideoita EU-Euroopasta.

Minette Walters: Häpeänaamio

Waltersin tyydyttävin kirja. Tämän ostan omaan kokoelmaan, jos sitä antikvariaatista löytyy. Mutkikas juoni. Olen lukenut aikaisemmin, mutta unohdin silti. Kiinnostava henkilövalikoima ja ihan viimeisellä sivulla lopullinen tärskäytys. Jännityskirjojen aatelia.

Tällaisesta kirjasta on häpeä antaa mitään juoneen viittaavaa, mutta pitäisi kai esittää alkuasetelma. Vanha, todella inhottu nainen löytyy kylpyammeesta kuolleena, Itsemurha, on kaikkien lausunto; poliiseja asia vaivaa. Sitten paljastuu, että vaikka hänellä on tytär ja tyttärentytär, hän on testamentannut koko omaisuutensa häntä hoitaneelle lääkärille. Kielet alkavat laulaa. Enempää ei ole rehellistä eikä sopivaa kertoa.

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Suomennoksen nimi on jossakin määrin järjetön. Toisaalta se sopii Vargasin tyyliin, joka myös on jossakin määrin järjetöntä.

Ranskan Pyreneille on siirtynyt susia Italian luonnonsuojelualueilta. Sitten uuhia aletaan tappaa. Lampaankasvattajat keräävät jahtiporukan, mutta yhtään sutta ei saada. Sen sijaan lampaita kasvattava nainen joutuu uhriksi. Leviää huhu ihmissudesta.

Vargasin komisario Adamsberg tulee jahtiin mukaan. Hänen entinen tyttöystävänsä Camille tarvitsee häntä, koska ihmissuden kannoille lähtee surmatun naisen kasvattipoika ja vanha lammaspaimen, ja Camille on taivuteltu autonkuljettajaksi. Jahti kulkee kohti Pariisia.

Vargasin hämmentävän runollinen tyyli polveilee kirjassa vapaasti. Paimen juttelee puhelimessa lampailleen, kuolleen naisen musta kasvattipoika siteeraa sanakirjaa ja poliisi uittaa oksaa vedessä. Camille lukee "Ammattilaisen työkalukuvastoa". Kun kaikki on sekavaa, "Ammattilaisen työkalukuvasto" auttaa. Pitäisi ehkä kokeilla.

Alexandra Marinina: Kuolema ja vähän rakkautta

Pidän Alexandra Marininan kirjoista. Tämän kirjan luin jo toisen kerran. Melkoisen kovaa tekstiä. Yksityiskohtia Venäjän elämästä ja sopivan solmuinen juoni.

Nastja menee naimisiin. Rekisteröintivirastossa ammutaan morsian. Toisessa virastossa ammutaan samana päivänä toinen. Nastja ja toinen tyttö (ei se ammuttu) ovat saaneet uhkauskirjeet ennen häitä. Onko kaikki suunniteltua? Oliko tarkoitus ampua uhkauskirjeitä saanut vai toinen todella kuolleista? Miksi? Tästä Nastja lähtee selvittämään rikoksia. Juttu ratkeaa vasta aivan kirjan lopussa, kuten hyvässä jännityskirjassa pitääkin. Uhreja käy sääliksi. Niin pitääkin, jos haluaa samaistua kirjaan. Karmivia kohtaloita kuitenkin.

William Shakespeare: Troilus ja Cressida

Näytelmä on Shakespearen synkimmältä kaudelta. Jotkut ovat väittäneet, että Cressida on Shakespearen "tumman naisen" kuva. Siinä tapauksessa nainen oli juuri pettänyt häntä. Rakkaustarinana näytelmä on oudon epätyydyttävä; Cressida antautuu Troilukselle, joutuu vaihdetuksi vankiin ja päätyy kreikkalaisten leiriin. Hän antautuu kreikkalaiselle Diomedeelle, ja Troilus vakoilee tilannetta. Mitään loppuratkaisua ei tule; viimeisessä näytöksessä keskitytään Hectorin kuolemaan - joka sekin on kunniaton; Hector on riisunut aseensa ja kypäränsä, kun kreikkalaiset hyökkäävät joukolla hänen kimppuunsa ja surmaavat hänet.

Mitään ylpeyttä, kunniaa ja moraalia ei ole missään. Troijalaisten puolella naiset vahtivat miehiä ja heittelevät kaksimielisiä vitsejä. Troijan aateliset pohtivat vakavissaan pitäisikö Helena palauttaa, mutta toteavat, että vaikka hän on lutka, hänen vuokseen on jo liikaa taisteltu. Kreikkalaiset yllyttävät sankareitaan toisiaan vastaan saadakseen valtaa. Achilles on avoimesti homoseksuaalisessa suhteessa Patrocluksen kanssa, vaikka vannoo rakkautta Troijan prinsessaan. Edes Paris ei ryöstänyt Helenaa rakkaudesta, vaan kostaakseen kreikkalaisille tätinsä ryöstön. Millään ei ole arvoa. Kuten Thersites sanoo:

Irstautta, irstautta! Aina vain sotaa ja irstautta! Mikään muu ei nykyään ole muodissa.

Georgette Heyer: Sylvester

Olen huono lukemaan romanttisia kirjoja, mutta Heyerille aina löytyy aikaa. Erityisesti englannin kielellä hänen valitsemansa aikakauden tuntemus - tyylit, slangi, yläluokan käytöstavat - kuvataan erinomaisesti. Haut ton on näiden kirjojen päähenkilö, miten tahansa Georgette sitten kulloistakin lemmenpariaan kieputtelee. Näyte "Sylvesteristä":

Sylvester on herttua, joka on katsastamassa itselleen vaimoa. Sukulaisten ehdottama sukulaistyttö Phoebe ei tunnu oikealta, mutta tytöllä on huumorintajua. Herttua on lähtenyt ratsastusretkelle Phoeben, kuolleen veljensä lesken ja tämän uuden kosijan, äärettömän typerän keikarin kanssa. Leski kiistelee poikansa holhouksesta, jonka veli on kuollessaan jättänyt herttualle. Miesten kesken syntyy seuraava keskustelu:

"My sweet life," I said - you've no objektion to to that, Duke?"
"Not the least in the world."
"You haven't?" exclaimed Sir Nugent, slewing his body round to stare at Sylvester, an exertion which the stiff points of his collar and the height of that Oriental Tie made necessary.
"Why should I?"
"You've put your finger on the nub, Duke!" sair Sir Nugent. "Why should you? I can't tell, and I believe I've cut my wisdoms. "My love," I said (if you've no objection) "you've got a maggot in your Idea-pot."
"And what had she to say to that?" enquired Sylvester, conscious a wish that Phoebe had not cantered ahead.
"She denied it," said Sir Nugent. "Said you were bent on throwing a rub in our way."
"Oh?"
"Just what I said myself! 'Oh!' I said."
"Not 'my love'?"
"Not then. Because I was surprised. You might say I was bewattled."
"Like a duck in a thunderstorm."
"No," said Sir Nugent, giving this his consideration. "I fancy, Duke, that if you were to ask all round the ton if Nugent Fotherby had ever looked like any species of fowl in such a situation the answer would be in a word, No!"
"Well, I haven't the least desire to throw a rub in the way of your marriage to my sister-in-law. You may marry her with my good-will, but you will not prevail upon me to relinquish my nephew into your care."
"But that's another nub!" objected Sir Nugent. "You may say it's the primest nub of all! Her la'ship won't give him up!"
"A man of your address must surely be able to persuade her to do so."
"Well, that's what I thought myself," said Sir Nugent. "Queer creatures, females! Devilish attached to the infantry."

Minette Walters: Umpikuja

Yhteiskunnallista jännitystä (jos sellaista lajia on). Kaupunki on rakennuttanut kaupunginosan, joka on asutettu täyteen sosiaalihuollon varassa asuvia ihmisiä - suurperheitä, yksinhuoltajia, vanhuksia, työttömiä. Kaupunginosan talojen välit on tukittu täyteen uusilla taloilla asuntopulan vuoksi, ja paikasta on tullut vaarallinen loukku, josta on vain neljä ulospääsytietä. Tähän kaupunginosaan viranomaiset sijoittavat kaikessa hiljaisuudessa vankilasta vapautuneen pedofiilin.

Kitkerä sosiaalivirkailija on ryhtynyt ammattiinsa lähinnä halusta "oikaista" ja "parantaa" syntisiä. Hän inhoaa nuorta naista, joka odottaa jo kolmatta aviotonta lastaan. Kostoksi tytön huolettomasta suhtautumisesta hän paljastaa, että lähellä asuu pedofiili - "et vahdi tytärtäsi, ja joku väijyy tehdäkseen hänelle pahaa". Säikähtynyt nuori äiti päättää muiden pikkulasten vanhempien kanssa panna pystyyn mielenosoituksen. Nuorisojengi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja aloittaa kunnon mellakan, rakentaa katusulkuja, ja kohta koko kaupunginosassa on menossa hurja, verinen sota. Myrskyn silmään joutuu nuori naislääkäri, joka on parhaillaan katsomassa pedofiilin isää ja jää vangiksi taloon.

Toinen juonikuvio, joka nostattaa ihmiset raivoon, on kadonnut 10-vuotias tyttö, jonka huhutaan joutuneen pedofiilin ryöstämäksi. Poliisilla on käsissään lapsen etsintä ja kiehuva väkijoukko, joka heittelee polttopulloja. Slummin asukkaista nousee odottamattomia sankareita ja paljastuu vastenmielisiä yksilöitä. Kirja on hengästyttävä loppuun asti.

Stella Rimington: Riskirajoilla

Jännityskirja, jossa jahdataan terroristeja. Kirjalle antaa väriä alan tuntemus; kirjoittaja on vuosia työskennellyt MI5:ssä, Englannin Salaisessa Palvelussa. Mitään James Bond -hommaa se ei ole, vaikka täysi tappamisvalmius järjestöllä tuntuu olevan. Pääsyvaatimuksena eivät ole punaiset urheiluautot, vaan näkymättömyys ja huomaamattomuus. Tutkija kehittää useimmiten "kiukkuinen kotirouva" -tyylin, joka on täysin näkymätön.

Toinen ilmiö on se, että 80% ajasta (vaikka jahdataan ihmisiä tappavia terroristeja) kuluu tietojen panttaamiseen kaikilta muilta. Piilottelussa ovat mukana MI5, MI6, poliisi, armeija ja amerikkalaiset, ja vielä omien yksiköiden kiipivät työtoverit, kateelliset alaiset ja niuhottavat esimiehet. Donitseja ei syödä, mtuta muuten kuluu olutta ja roskaruokaa. Merkillistä, että jotakin saadaan tehdyksi.

Kaiken tämän jälkeen juttu on merkillisen tavanomainen. Odottaisi vähintäänkin apokalyptistä loppukohtausta. Tyyli on kuitenkin "tällä tavalla maailma loppuu; ei pamahda, vingahtaa".

Slavenka Drakulic: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään

Slavenka Drakulic on kroaatti. Häntä on vuosikaudet vaivannut Jugoslavian hajoamisen jälkeen syntynyt teurastus. Hän on käynyt Haagin tuomioistuimessa katsomassa läheltä tuomiolla olevia joukomurhaajia, raiskaajia ja keskitysleirien vartijoita, haastatellut ihmisiä ja lukenut kaiken, mitä on käsiinsä saanut ymmärtääkseen, mikä teki normaaleista ihmisistä, kalastajista, autonkuljettajista, kaupan pitäjistä ja toistensa naapureista ihmispetoja. Tässä kirjassa hän tilittää tutkimustensa tuloksia - ja hämmennystään; mikään ei erota näitä miehiä ja naisia kenestä tahansa. Meistä.

Pieni, intensiivinen klassikko.