John Bellair: The Face in the Frost

Niitä pieniä fantasiahelmiä, jotka hukkuvat ja unohtuvat. Ursula LeGuin piti tästä kirjasta paljon: "This is autenthic fantasy by writer who knows what wizardry is all about."

Kirjassa kerrotaan kahdesta velhosta, Prosperosta (ei hän, jota ajattelette) ja Roger Baconista (todennäköisesti hän, jota ajattelette). Prosperoa uhkaa jokin nimetön, joka laajenee varsinaiseksi kauhufantasiaksi. Huolimatta kirjan huumorista kauhu on koko ajan läsnä. Huumoria on kohta, jossa velhot yrittävät muuttaa puutarhakasviksia vaunuiksi (älkää yrittäkö tomaatilla!) ja Prosperon puhuva peili. Merkille pantava on myös kohta, jossa Roger Baconin puhuva pää kuulee väärin, kun Roger koettaa rakentaa Englannin suojaksi pronssimuurin (brass) ja pää kuulee väärin ja tekee muurin lasista (glass). Viikingit eivät ole vaikuttuneita. Englannin rannoilla on lopputuloksena paljon lasinsirpaleita.

Kauhu rakentuu hetkittäin hyvinkin pienistä elementeistä - lentävästä syyslehdestä, joka viiltää haavan, yöperhosesta, joka paiskautuu päin kasvoja - klassisista kummitustarinoista, kuten selittämätön kylmyys, ja todellisesta kauhusta, kuten katoava kaupunki.

Kirjan julkaisuvuosi, 1969, oli Sormusten Herran aikaa, ja se näkyy kansikuvasta. Ärsyttävää. Prospero ja Roger Bacon ovat niin kaukana Gandalfista kuin asiansa osaavat velhot voivat.