Charles Dickens: Dombey ja poika
No, tässä on sitten melodraamaa, lapiokaupalla. Kovia kohtaloita, jaloja ja enkelimäisiä lapsia, iljettäviä konnia, langenneita naisia. Dickens ei sietänyt aikakautensa lasten kohtelua eikä erityisesti koulujärjestelmää. Tämä on taas yksi kirja, jossa se näkyy. Tällä kertaa hän sortui myös merielämän ihannointiin.
Eräs arvostelu väitti, että kirja kärsi siitä, kun pikku Paul Dombey kuoli. Minusta arvostelija käsitti jutun väärin. Päähenkilö on Florence Dombey. Kirjan nimi on lievästi sanottuna ironinen.
Tarinan alussa rikas ja äärettömän ylpeä liikemies Dombey odottaa vaimonsa synnyttävän hänelle perijän. Parilla on jo Florence-tytär, mutta hän ei ole isänsä silmissä mitään - Dombey ja Pojalla on aina oltava Poika. Sellainen syntyy ja vaimo kuolee. Poika on sairaalloinen - näin nykyajan näkökulmasta tekisi mieli väittää, että pikku Paul potee sinisen lasen syndroomaa eli reikää sydämessä. Siihen hän siten kuoleekin. Isä ei huolehtinut pikku Paulista, vaan lähetti tämän erilaisiin täysihoitoloihin ja kouluihin, joissa lasta kohdeltiin kelvottomasti. Paulia seuraa uskollisesti isosisko Florence. Kun Paul sitten kuolee, tytär ei vieläkään ole isälleen mitään, vaikka hän on suroastaan oksettavan hyvä, jalo ja uskollinen.
Isä-Dombey nai uuden vaimon, kauniin ja ylpeän Edithin, jonka hän yrittää alistaa. Edithiä on hänen äitinsä kaupitellut pitkin seurapiirejä, joten voi hyvin kuvitella, että avioliitto ei ole onnellinen. Vielä pahemmaksi asian tekee Dombeyn liikeyrityksen päätoimija, kiero Carker, joka näkee avioparin välit ja pyrkii viettelemään Edithin.
Pikku Florence on kerran eksynyt hoitajastaan ja hänet on kaapannut nainen, joka ammatikseen ryösti vaatteet rikkailta lapsilta (Dickens tunsi hyvin Lontoon alamaailman; tällainen ammatti oli olemassa). Hätääntynyt Florence törmäsi merikadettiin, joka saattoi hänet turvaan. Tämän jälkeen rehellinen kadetti on Florencen elämän johtotähti - hänen isäänsä kohtaan tuntemansa uupumattoman ja palkitsemattoman rakkauden lisäksi.
Ja siitä sitten mennään reipasta viktoriaanista vauhtia - paha saa palkkansa, ylpeä oppii syntinsä, tosi rakkaus palkitaan. Moraalia riittää, mutta vähemmän huumoria kuin Dickensillä tavallisesti. Äkillisiin luonteenmuutoksiin en suostu uskomaan.
Eräs arvostelu väitti, että kirja kärsi siitä, kun pikku Paul Dombey kuoli. Minusta arvostelija käsitti jutun väärin. Päähenkilö on Florence Dombey. Kirjan nimi on lievästi sanottuna ironinen.
Tarinan alussa rikas ja äärettömän ylpeä liikemies Dombey odottaa vaimonsa synnyttävän hänelle perijän. Parilla on jo Florence-tytär, mutta hän ei ole isänsä silmissä mitään - Dombey ja Pojalla on aina oltava Poika. Sellainen syntyy ja vaimo kuolee. Poika on sairaalloinen - näin nykyajan näkökulmasta tekisi mieli väittää, että pikku Paul potee sinisen lasen syndroomaa eli reikää sydämessä. Siihen hän siten kuoleekin. Isä ei huolehtinut pikku Paulista, vaan lähetti tämän erilaisiin täysihoitoloihin ja kouluihin, joissa lasta kohdeltiin kelvottomasti. Paulia seuraa uskollisesti isosisko Florence. Kun Paul sitten kuolee, tytär ei vieläkään ole isälleen mitään, vaikka hän on suroastaan oksettavan hyvä, jalo ja uskollinen.
Isä-Dombey nai uuden vaimon, kauniin ja ylpeän Edithin, jonka hän yrittää alistaa. Edithiä on hänen äitinsä kaupitellut pitkin seurapiirejä, joten voi hyvin kuvitella, että avioliitto ei ole onnellinen. Vielä pahemmaksi asian tekee Dombeyn liikeyrityksen päätoimija, kiero Carker, joka näkee avioparin välit ja pyrkii viettelemään Edithin.
Pikku Florence on kerran eksynyt hoitajastaan ja hänet on kaapannut nainen, joka ammatikseen ryösti vaatteet rikkailta lapsilta (Dickens tunsi hyvin Lontoon alamaailman; tällainen ammatti oli olemassa). Hätääntynyt Florence törmäsi merikadettiin, joka saattoi hänet turvaan. Tämän jälkeen rehellinen kadetti on Florencen elämän johtotähti - hänen isäänsä kohtaan tuntemansa uupumattoman ja palkitsemattoman rakkauden lisäksi.
Ja siitä sitten mennään reipasta viktoriaanista vauhtia - paha saa palkkansa, ylpeä oppii syntinsä, tosi rakkaus palkitaan. Moraalia riittää, mutta vähemmän huumoria kuin Dickensillä tavallisesti. Äkillisiin luonteenmuutoksiin en suostu uskomaan.
posted by Mette | 8:54 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home