William Dalrymple: The Last Mughal

Bahadur Shah Zafar II

Kirjan nimi viittaa yksinkertaiseen elämäkertaan, mutta kirja on tärisyttävän eloisa kuvaus sepoy-kapinasta Delhin ja sen asukkaiden näkökulmasta. Salman Rushdie on arvostellut kirjan seuraavasti: "William Dalrymple on harvinaisuus, historiantutkija, joka osaa myös kirjoittaa." Hän on oikeassa. Harvoin tapaa yhtä eloisaa romaania, saati historiankirjaa.

Sepoy-kapinasta on kirjoitettu paljonkin, mutta useimmiten vain englantilaisten lähteiden mukaan. Dalrymple on käyttänyt runsaasti intialaisia lähteitä, typerryttävää määrää päiväkrijoja, muistelmia ja kirjeitä. Lähteistä muodostuu mahtava kuvaus 350-vuotisen mogulivallan lopusta, Delhin suurkaupungin tuhosta ja sepoyden ja englantilaisten taisteluista vuonna 1857.

Useasti historiallisissa kuvauksissa tulee huomaamattaankin valinneeksi puolensa ja seuraavansa sitten tapahtumia kuin urheilukilpailua. Dalrymplen kirjassa on vaikea valita puolensa (paitsi lopussa); jokaista osapuolta säälii ja kauhistelee yhtä paljon. 82-vuotiaan viimeisen mogulin kuvasta kehittyy yksinkertainen tragedia, arvokas kuvaus iäkkäästä, lempeästä ja kykenemättömästä runoilijasta, joka tahtomattaan joutui keskelle kamppailua. Delhin asukkaat joutuivat jokaien uhreiksi. Toisaalta sekä sepoyt (joilla oli erittäin hyvä syy kapinaan) ja englantilaiset, joista monet menettivät omaisiaan, toimivat ymmärrettävästi, joskaan eivät hyväksyttävästi. Sen sijaan lopun kosto-orgiat eivät ole millään järjellä siedettäviä.

Upeaa historiankirjoitusta, kiihdyttävää ja rikasta kerrontaa.

Delhin asukkaita sepoy-kapinan aikaan - tanssityttö Piari Jan ja kaupungissa asuneita afgaanikauppiaita

Robertson Davies: Viides rooli

Olen ostanut "Viidennen roolini" antikvariaatista. Huomasin vasta myöhemmin, että edellinen omistaja on lukenut kirjaa lyijykynä kädessä. Hän ei ole ollut kovinkaan häiritsevä, ja kirjan loppuun hän on merkinnyt kommentin: "taikureiden ja eksentrikkojen romaani".

Se on yksi tapa luonnehtia kirjaa. Oma kommenttini on, että jos uskonto olisi sellaista kuin Robertson Davies sen näkee, voisin harkita uskovaiseksi ryhtymistä. (En tarkoita vain tätä kirjaa, vaan kaikkia suomennettuja.)

"Viides rooli" on eläkkeelle jääneen opettajan oma tilitys elämästään. Hän on kimpaantunut tavasta, jolla häntä eläkejuhlissaan luonnehdittiin, ja haluaa rehtorille osoittamassaan kirjeessä kertoa totuutensa. Dunstan Ramsay on kirpeä kuin talviomena ja hauskempi kuin kopallinen kissoja. Hänen elämänikäinen mielenkiintonsa on pyhimystarinoihin ja taikuuteen, ja koko kirja on maaginen näytös, jossa viimeinen kohtaus paljastaa - yhtä ja toista. Dunstanin elämän tärkeä henkilö on rouva Dempster, "hupsupyhimys". Tätä nimitystä käytetään ihmisistä, jotka kiistämättä ovat pyhimyksiä, mutta tavalla tai toisella onnistuvat turmelemaan kaiken, mihin kajoavat; liiallisella pyhyydellä, älyn puutteella ja muuten vain kompastelemalla. Dunstan tapaa myös paholaisen, tai varsinaisesti kaiketi Mefiston, joka esiintyy Liesl-nimisen naisen hahmossa.

Pieni katkelma Robertsonin tyylistä. Dunstan on menossa Wieniin vanhan ja eksentrisen jesuiittapapin kanssa, joka oli päättänyt varata heille kahdelle koko vaununosaston.

- Anna apua tähän paternosteriin, hän sanoi ja alkoi karjua isämeitää latinaksi niin kovalla äänellä kuin pystyi. Minä yhdyin lausuntaan yhtä äänekkäästi, ja perään me kajautimme pari ave Mariaa ja Agnus Deitä. Tämän hurskaan metelin ansiosta saimme pitää koko vaununosaston itsellämme. Ihmiset kävivät ovella, päättivät että tuota seuraa he eivät kestä, ja lähtivät mutisten pois.
- Kummallista miten haluttomia ihmiset ovat osallistumaan hartaudenharjoituksiin jotka saattaisivat - kentietää? - estää jonkin kaamean onnettomuuden, sanoi Blazon, vilkuttaen minulle juhlallisesti silmää samalla kun junanlähettäjän pilli soi, veturi kirskahti ja asema lipui näkyvistä.

Kirjaan kätkeytyy monenlaista ovelaa. Kuivakkaan oppineen lampaantaljaan voi piiloutua melkoisen monimutkainen susi. Ihmisten taipumus uskontoon johtuu monimutkaisista syistä, jotka eivät ole kaukana ihmisten innosta kokea yliluonnollista yleensä (vaikka sitten korttitemppuja ja poikkisahattuja naisia, paremman puutteessa). Ja ihmeet ovat siellä, missä niitä nähdään. (Niin, ja Arturo Perez-Reverten havainto kirjasta "Yhdeksäs portti": jokaisella on se paholainen, jonka hän ansaitsee.)

Jos joku ajattelee että näin ateistiksi olen kummallisen kiinnostunut uskontoa käsittelevistä kirjoista, myönnän häpeilemättä. Niissä pitää vain olla välkettä, ja se kaikki tehdään peileillä.

Ian McDonald: River of Gods

Intia vuonna 2047. Keinotekoiset älyt - aeait - ovat kaikkialla. Niiden pelätään kehittävän itse kolmanenn sukupoven aeain, ihmistä monin verroin älykkäämmän, tisenäisen älyn. Nyt jo Krishna-poliisit jahtaavat ohjaksistaan irronneita aeaita.

Ilmastonmuutos on pitkällä. Intia kärsii kuivuudesta, monsuuni ei ole tullut kolmeen vuoteen. Vesisodat ovat alkaneet. Intia on jakautunut useisiin valtioihin; Awadhi (nykyinen Uttar Pradesh) ja Bharat (Rajasthan) taistelevat padosta. Sotaa käydään pitkälti robottiasein. Koko Intia katselee saippuaoopperoita, jotka nyt valmistavat ja näyttelevät pelkästään aeait.

Asteroidista on löydetty seitsemän miljardin vuoden ikäinen alienien artefakti, jossa on kolmen ihmisen kuvat. Lisa Durnau ja Thomas Lull ovat virtuaalimaailmoja rakentavia tiedemiehiä; Aj-tyttö on profeetta. Heidän polkunsa risteävät monin tavoin, samoin myös Tal-nuten (nutet ovat mikrobiologisesti muunnettuja, sukupuolettomia ihmisiä), Krishna-poliisin vaimon, afgaanireportterin, stand-up-koomikon, puutarhurin ja parin alamaailman murhaajan.

Kaiken ympärillä on ikuinen äiti Intia, jossa Ganges virtaa (vaikka vähävetisempänä) ja ihmiset elävät kuten aina ja heittävät kehäkukkaseppeleitä virtaan. En usko tekniikan kehitykseen kirjan tasolle vuoteen 2047 mennessä, mutta minun on helppo uskoa, että 40 vuoden kuluttuakin liikenne väistää pyhiä lehmiä kaduilla, uskonnolliset raivopäät polttavat junia ja saddhut istuvat tienristeyksissä. Ja ilmassa tuoksuu joen rannoilla poltettujen ihmisten tuhka.

Rikas, mukaansa tempaava kirja.

Mercedes Lackey: Arrows Fall

Talia-trilogian kolmas osa. Valdemar-sarjaa; tästä alkaa myös nuoren Elsbethin - valtaistuimen perijän - saaga. Talia oli sorrettu maalaistyttö, kun Kumppani Rolan Valitsi hänet Airueksi ja Kuningattaren Omaksi. Isot kirjaimet ovat paikallaan, nämä ovat arvonimiä. Kumppanit ovat hevosen kaltaisia olentoja, mutta hevosia he eivät ole. Airuet ovat Valdemarin valtakunnan suojelijoita ja puolustajia. Jokaisella arvohenkilöllä on oma erityinen Airuensa. Talia on kuningatar Selenayn Oma, mutta hänellä on myös tehtävänä huolehtia siitä, että Elsbeth kasvaa kunnon kuningattareksi.

Tämän kolmannen osan alussa Talia on saanut täyden arvonsa Airuena. Hänen elämänsä ei silti ole helppoa - hovissa on joku korkea-arvoinen juonittelija, joka uhkaa Talian henkeä, ja sitten tulee naapurivaltakunnasta, Hardornista, ehdotus naittaa Elsbeth ja Hardornin kruununprinssi Ancar keskenään. Talia ja Airut Kris lähtevät tutustumaan sulhasehdokkaaseen, ja diplomaattisesta tehtävästä tulee pahempi kuin kukaan osasi aavistaa.

Mercedes Lackey tunkee usein kirjoihinsa tragediaa, sentimentaalisuutta ja sydämen ongelmia melkein enemmän kuin pahvikannet kestävät. Jotenkin juttu ei ihan luiskahda siirapin puolelle. Kyllä nämä aina kioskikirjat voittavat.

Mia Couto: Plumeriaveranta

Maagiseksi realismiksi takakansi tätä mosambikilaisromaania kuvaa. Ehkäpä niinkin; onhan kertojana vainaja.

Ermelindo Muganca on ollut rakentamassa vanhasta portugalilaislinnakkeesta vankilaa siirtomaavallan lopputaisteluissa, kun hän kuolee. Hänet haudataan "väärään maahan"; linnakkeen verannalle ainoan plumeriapuun alle. Paikka on väärä, koska se ei ole Mugancan syntymäkylä eivätkä kotivuoret näy. Niinpä hänestä tulee rauhaton vainaja, joka ei saa lepoa.

Muurahaiskävyt ovat vainajille samaa kuin koirat eläville. Muurahaiskäpy neuvoo Mugancaa siirtymään elävään ihmiseen ja kuolemaan uudelleen tämän mukana. Näin hän saa kunnon hautajaiset ja pääsee rauhaan. Linnoituksesta on tehty vanhainkoti, jota sodan muistona kiertää miinakenttä. Linnoitukseen pääse vain helikopterilla, se on maailmasta erillään. Sadistinen johtaja on murhattu, ja murhaa tutkimaan tulee poliisi, jolla on vain viikko aikaa. Muurahaiskävyn mukaan tämä poliisi kuolee täsmälleen viikon kuluttua, joten Muganca siirtyy hänen nahkoihinsa. Näin hän joutuu myös osallistumaan murhan tutkimuksiin.

Vanhukset kertovat poliisille tarinoita, mutta tämä ei saa niistä irti päätä eikä häntää. Poliisilla on oma todellisuutensa, kaupunkitodellisuus, vanhuksilla omansa, maan vanha historia ja perinteet. "Ette puhu samaa kieltä", varoittaa sairaanhoitaja poliisia, mutta tämä ei usko. Niinpä plumeriapuun alla kerrotaan tarinoita, jotka liikkuvat unen ja valveen välissä. Asiatkin ratkeavat lopulta, jopa kahdessa todellisuudessa yhtaikaa.

Hiljaisesti hämmentävä kirja; me liikumme samassa kaupunkitodellisuudessa kuin tarinan poliisi ja pystymme vain hipaisemaan sitä todellisuutta, jossa vanhukset liikkuvat.

Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi

Olavi Paavolaisen kirjan alku Perun inkoista on minusta tylsä - sen puolustukseksi voin sanoa vain, että 30-luvulla oli ilmeisesti uroteko päästä Peruun asti eikä Suomessa tunnettu inkojen historiaa.

Sen sijaan kirjan toinen puoli, jossa Paavolainen käsittelee natsien ja fasistien suhdetta kristinuskoon, on kylmäävintä luettavaa, mitä käsiini on osunut. Kannattaa muistaa, että kirja julkaistiin 1937, jolloin ilmeisesti sotaa ei vielä osattu pitää uhkana.

Olavi Paavolainen suhtautuu Saksan ja Italian uusiin aatteisiin vastahakoisen innostuneesti. Ne ilmiselvästi kiehtoivat häntä, vaikka - tai koska - ne olivat niin vastakkaiset hänelle ja kaikelle, mitä hän edusti. Hän vertaa näitä aatteita myös Neuvostoliiton kommunismiin, mutta pitää kommunismia kylmempänä ja järkeen vetoavampana aatteena, eikä se häntä innostanut, vaikka hän totesi yhtäläisyydet. Hän tulee kirjassaan ennustaneeksi tulevan maailmansodan huomaamatta sitä itse. Ehkä hän ei halunnut uskoa sitä?

Ensin Paavolainen erittelee natsien ja Saksan luterilaisen kirkon suhdetta. Hitler oli luomassa uutta uskontoa - uuspakanallisuutta. Tämä puoli hänen opeistaan jäi sodan jalkoihin, mutta ennen sotaa se oli voimakkain piirre natsismissa. Nuoruus oli Paavolaisen mukaan näiden oppien liikkeelle paneva voima:

Teon huumaavaa evankeliumia taotaan nuorison päähän! Valtatahto loogillisen järkeilyn edelle! Pois pohtimisen ja teoriain pilvestä! Ei ole ajateltava - on vain toteltava, toimittava ja karaistava itseään... Uuden Jumalan, valtion, ja sen johtajan palveleminen ja käskyjen totteleminen on helppoa. Se on iloista; se on voitonvarmaa, se ei rasita eikä kalva omaatuntoa, se ei aseta mitään vaikeasti ratkaistavia ja mutkallisia älyllisiä ja moraalisia ongelmia. Se on melkein kuin suurta, ainaista sotaanlähdön ja paraatin juhlaa!

Ruumiillinen kunto kärsii lukemisesta ja mietiskelystä, oli tämän opin pääsisältö. Älyn kehittäminen heikentää tarmoa ja päättäväisyyttä. Jopa näinkin jyrkästi Paavolainen sanansa asetteli:

Fascismin tuomio älyn ja yksilöllisyyden viljelystä on ehdottoman jyrkkä. Eikä ihme. Kristillis-intellektuaalisen kulttuurin johto oli jo arveluttavasti luisumassa humanististen vesiparantajien ja älyllisten aivokoneiden haltuun, jotka eivät enää osanneet valloittaa ei naista eikä maailmankatsomusta.

Niin, ja ruumiillisen työn tekeminen tuottaa myös sukupuolista tyydytystä. Ei siinä kaikki; paitsi että nämä uudet nuorukaiset (huomatkaa naisten osuus pelkkinä valloituksen kohteina) osaavat tehdä maatöitä ja lapsia, heidän on myös osattava kuolla, tahdottava kuolla.

Kuolema on elävää nykyisyyttä, jylhä mutta velvoittava läsnäolo! Johonkin "kuolemanpataljoonaan" kuuluminen on jokaisen miehen riemukas, tosi maskuliininen velvollisuus.

Naisen osuus tässä oli olla synnytyskone ja - erityisesti Mussolinin Italiassa - uhrautuva vaimo, äiti ja sisar. Heidän piti inspiroida miehensä uhramaan henkensä sodassa.

Naisihannetta ei esitetä luovana, vaan ainoastaan uhraavana, ja juuri siksi niin suuriarvoisena ja kannustavana tekijänä.

No, mihin muualle tällainen asennoituminen olisikaan voinut johtaa kuin sotaan? Ilman sotaa näistä miehistä olisi tullut keski-ikäisiä perheenisiä, jotka eivät enää olisi halunneet leiriytyä suurin joukoin, kiljua iskulauseita ja liikkua paidattomina ympäriinsä (miehinen, paljas yläruumis kiehtoi Paavolaista niin, että ymmärrän hänen saamansa homoseksuaalin maineen). Kuitenkin Paavolainen kirjoittaa, kuin hän olisi uskonut tällaisen tilan voivan kestää. "Maailma yksinkertaistuu", oli hänen yhteenvetonsa. Kuten hän myös kirjoitti:

Työpalvelu on ehdottomasti vientitavaraksi kelpaava natsilainen aate. Miten ihailtava onkaan varhaisnuoriso, joka 25 Pfenningin päivärahan, asunnon ja ruoan saadessaan suorittaa töitä maalaistaloissa!

Miten tulevat mieleen myöhäisemmät sovellutukset Kambodzasta Pohjois-Koreaan. Samalla pelottava ja hullunkurinen on Paavolaisen siteeraama Mussolinin mielipide:

Fascistinen mies ei saa olla huonompi fascistista nuorukaista. Vaadin, että myöskin läheisimpien miesteni on pytyttävä osoittamaan fyysillistä kuntoisuutta ja esittämään urheilusuorituksia - kuten palavan renkaan läpi ja tanaan asetettujen pistinten yli hyppäämistä...

Ja Mussolini epäilemättä läiskyttämässä ruoskaa renkaan keskellä. (Paavolainen käytti kirjoitusmuotoa "fascisti"; yksinkertaisempi fasisti-muoto kehittyi ilmeisesti vasta myöhemmin.)

Hip hei, aivot narikkaan. Sotahan siitä tuli.

Eric Linklater: Kuussa tuulee

Linklaterin höpsö kirja oli lapsuuteni rakkaita teoksia, jonka luin uudelleen ja uudelleen. Vastikään kirja tuli minua vastaan kirjaston poistomyynnissä, ja luin sen uudelleen. Huomasin osaavani sen lähes ulkoa, ja se huvittaa minua yhä yhtä paljon. Dinahin ja Dorindan kummalliset seikkailut mm. ilmapalloina, tulitikkuina ja kenguruina ja kirjan kiemurainen logiikka ovat mielestäni viihdyttäviä, vaikka englantilainen arvostelija ei pidä siitä tippaakaan. (Arvostelu sisältää juonispoilerin, sikäli kuin juonella merkitystä on.)

Toinen kirjan lakimiehistä (herrat Hobson ja Jobson, jotka yhteisellä sopimuksella voittivat juttunsa vuoropäivinä, toinen syyttäjänä ja toinen puolustajana) yrittää myydä palveluksiaan ovelta ovelle:

"Hyvää huomenta", sanoi herra Hobson rouvalle, joka tuli avaamaan. "Hyvää huomenta, rouva Wella. Oletteko tehnyt mitään rikoksia tänään? Näpistelyä tai varkautta, väärennystä tai pyhyyden loukkausta tai noituutta, kiristystä tai murtoa, päällekarkausta tai pahoinpitelyä, tai päällekarkausta ja pahoinpitelyä?"
"Ei, ei mitään tänään", sanoi rouva Wella.
"Oletteko aivan varma?" kysyi herra Hobson hyvin innokkaalla äänellä. "Oletteko aivan varma, rouva Wella? Muistakaa, että rikoksen itu vaanii aina ihmisessä, aina valmiina näyttäytymään heti kun olosuhteet vain ovat suosiolliset sen kasvamiselle. Oletteko aivan, aivan varma, rouva Wella, että ette ole tehnyt mitään aivan vähäpätöisintäkään laittomuutta viime päivien aikana? Sillä minä olen valmis, nyt kuten aina, puolustamaan teitä kaikkia syytöksiä vastaan, olivatpa ne sitten mitä tahansa, olipa sitten kysymyksessä käräjöinti tai laiton timanttien salakauppa, väärennys tai vääränrahanteko, avioliittolupauksen rikkominen tai aseellinen esivallan vastustaminen pidätettäessä. Oletteko aivan varma, rouva Wella? Entä miten on väärän valan tai murhapolton laita? Varmaankin olette tehnyt jotakin väärää?"

Philip Lieberman: Eeva puhui

Mielenkiintoinen näkemys puhekyvystä ihmisen evoluutiossa. Enpä ole ennen tiennyt, että ihminen on ainoa eläin, joka pystyy "tukehtumaan puppuunsa" (eli saamaan juomaa ja ruokaa henkitorveen) ja että se on hinta, jonka joudumme maksamaan sujuvasta puhekyvystä.

Kiinnostava idea on myös se, että sorminäppäryys riippuu samoista aivojen osista kuin puhetta aikaansaavien suun, nielun ja kurkun lihasten toiminta, joten kun ihmiset kehittyvitä näppäriksi, aivot kehittyivät niin, että puhe seuravaksi pääsi kehittymään. Ja että tämä kaikki tapahtui 150 000 - 200 000 tuhatta vuotta sitten. Ja että "puhuimme Neandertalit kuoliaiksi", eli että sujuva puhe oli se pieni evoluutioetu, ja aiheutti meidän voittomme ja heidän tappionsa.

Joka päivä oppii jotakin uutta. (Tietysti on pidettävä valpas mieli ja muistettava, että muitakin näkemyksiä on...)

Markku Sadelehto (toim.): Englantilaiset aaveet

Antologioissa on se vika, että ne ovat aina väärin koottuja. Kun kyse on englantilaisista kummitustarinoista, jokainen antologia on väärin koottu, koska pidän aljista ja olen keräillyt sitä.

Kun ponnistelen eroon tästä ennakkoluulosta, joudun myöntämään, että tämä ei ole huono esimerkki lajistaan. Kummitustarina ei ole pelkästään aave, joka ilmestyy. Tässä kokoelmassa on kaikenlaisia lajin edustajia Walter de la Maren "Seatonin täti" -tarinasta (jossa on vaikea nähdä kummitusta - vampyyri?) M. R. Jamesin novelliin "Aavepilli" (oudosti nimetty), joka on eräs parhaista Jamesin tarinoista.

Algernon Blackwoodin "Pajut" on hyvä saada suomeksi. Samoin Jamesia ei koskaan voi suomentaa liikaa. Sadelehto on löytäjän ylpeydellä liittänyt kokoelmaansa A.C.Bensonin novellin "Viimeinen ropo". Robert Aickmannilta olisin mieluummin nähnyt Suomeen sijoitetun "Venäläisten talot", jossa on jopa kummitus, toisin kuin novellissa "Tahrat", mutta "Tahrat" on kyllä parempaa kirjallisuutta.

Kokonaisuutena antologia on edustava kummitustarinoiden harrastajalle. Englantilaiset ovat alan huippuja.