Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet

Jos joku työssä käyvä nainen miettii parhaillaan, hankkiako lapsia tai - herranen aika - aviomiehen, tämä Maria Wern -kirja on sopivaa lukemista mietinnän avuksi. Kumpaan vaaka kallistuu - mennä murhatutkimukseen (no, muutettavat voi muuttaa - palaveriin, tärkeään asiakastapaamiseen) kauttaaltaan lapsen oksennuksessa, tai pidellä lapsensa lämpöisiä jalkoja rintaansa vasten? Maria tekee molemmat. Niin, ja aviomieheksi voi osua huithapeli, jolla on kammottava äiti.

Puutarhan omistaja Rosmarie Haag tulee valittamaan, että hänen aviomiehensä on kadonnut. Miespoliisit eivät ovat juttua vakavasti, mutta Maria hälyttyy heti. Kun miestä ei vieläkään löydy, mutta sen sijaan muuta miestä alkaa Rosmarien ympäriltä kaatua kuin heinää, poliisilaitos hälyttyy yleisestikin, lukuunottamatta Raivo [lempinimi] Ragnarssonia, jonka mielestä nainen on aina syyllinen. Maria joutuu tiukkaan paikkaan, kun hänenkin henkensä on vaarassa.

Kaiken perhelämmön keskellä ei välttämättä huomaa, miten tiukan juonen ja kolkot käänteet Anna Jansson kirjoihinsa rakentaa. Kyllä näitä lukee.

Garth Nix: Abhorsen

Kolmas osa Nixin sarjaa, suoraa jatkoa Liraelille. Kun tähän zombie-maailmaan alkaa tottua, viimeinen osa on suorastaan jämäkkää luettavaa. Hahmoista miellyttävin on Kuriton Koira. Taas kahlataan mätänevissä vainajissa, joiden silmistä leiskuu tuli, ja muussa seurallisessa joukossa. Mieleni valtaa synkkä epäilys, että Garth Nix aikoo jatkaa ruumiiden seassa rämpimistään; joidenkin henkilöiden kohtalo jäi sen verran auki.

Kovapintaista nykyajan nuoriso, jos nämä ovat nuortenkirjoja.

Judith Tarr: Lord of the Two Lands

Pidän Judith Tarrin fantasiaa ja historiaa yhteen sekoittavista kirjoista, mutta hänellä on pieni ongelma. Rehelliselle historioitsijalle (joka hän on) on vaikeaa päättää, mistä historian juoksun katkaisee. Tässä kirjassa Aleksanteri Suuresta pulma tulee erityisen vahvasti esiin.

Kirja käyttää hyväkseen Aleksanterin elämänikäistä ongelmaa. Hänen äitinsä Olympias väitti, että Aleksanteri oli Zeus-jumalan poika. Aleksanteri haki koko ikänsä vahvistusta tälle. Häntä saattoi vaivata se, että hänen isänsä Makedonian Filip otti ja hylkäsi vaimoja koko ikänsä ja aina uusimman myötä julisti Aleksanterin aviottomaksi ja uusimman vaimon mahdollisen pojan lailliseksi perijäkseen. Kahden voimakkaan miehen, isän ja pojan ristiriita ja Filipin ja erittäin voimakastahtoisen Olympiaan elämänikäinen viha-rakkaus-suhde vaikuttivat Aleksanteriin; Olympiasta on jopa syytetty Filipin murhasta.

Tämän jumalan poika -teorian ympärille Tarr on kutonut kirjansa. Meriamon, egyptiläinen papitar ja persialaisten valloittajien lyömän faarao Nektanebon tytär tulee Aleksanterin leiriin heti Issuksen taistelun jälkeen taivuttaakseen Aleksanterin tulemaan Egyptiin kruunattavaksi. Kirja päättyy Aleksanterin käyntiin Ammon-jumalalle (sama kuin kreikkalaisten Zeus) pyhitetyllä Siwahin keitaalla, jossa kreikkalaisten historioitsijoiden mukaan jumala puhui hänelle ja julisti hänet pojakseen. Tämä jättää pois suurimman osan Aleksanterin uraa ja katkaisee sen juuri, kun Aleksanteri kääntyi itään valloittaakseen maat Intiaan asti (ja löi lopullisesti Persian suurkuninkaan). Kirja tuntuu katkelmalta eikä kunnon eeppistä kaarta synny.

Sen sijaan ihmiskuvaus on nautittavaa. Aleksanterista annetaan kuva miehenä, joka on samalla villi poika ja miesten johtaja, ainutlaatuinen historiassa. Hänen avioton veljensä Ptolemaios (josta tuli Egyptin kuningas) ja rakastajansa Hefaistios kuvataan myötämielisellä silmällä. Kuninkaan vähämielinen veli Arrhidaios saa jopa hellän kohtelun. Eläviä henkilökuvia ovat myös hetaira Thais, persialainen Barsine ja monet muut, jopa Aleksanterin koira.

Päänäyttämön valtaavat kuitenkin Meriamon, hänen kissansa Sekhmet ja häntä varjona seuraava Anubis-jumala sekä hänen lemmittynsä, itsepäinen Nikolaos, Ptolemaioksen nuorin veli. Heidän rakkaustarinansa tekee kirjasta romanttisen ja myös hyvin hauskan. Sääli, että Tarr ei kirjoittanut jatkoa Aleksanterin ja Meriamonin seikkailuille.

Patricia McKillip: Alphabet of Thorn

Hyvin tummilla väreillä maalattu McKillipin kirja. Orpo Nepenthe on kirjaston kääntäjä. Hänelle tuodaan okailla kirjoitettu kirja, joka kiehtoo häntä merkillisesti. Hän piiloittaa sen. Kirja kertoo tarinaa kolmetuhatta vuotta vanhasta valloittajakeisarista Axisista ja hänen naamioidusta velhostaan Kanesta. Rainen kuningaskunta on saanut uuden kuningattaren, 14-vuotiaan Tesseran. Valtakunta on hajoamassa, ja Axisin ja Kanen tarina alkaa uhata maata yhä pahemmin.

Yllättävän ahdistava kirja Patricia McKillipin kirjoittamaksi.

Anna Jansson: Hopealantti

Maria Wern -kirja, jossa on vähemmän perheongelmia kuin tavallisesti. Tarinankuljetus ei ole hassumpaa, mutta yritys yhdistää kirjan tapahtumahetki ja henkiöt Valdemar Atterdagin aikaan on hetkittäin kömpelöä. Onko mahdollista aikuisen ihmisen nukkua vessassa "kädet levällään"?

Maria on ottanut kesälomatöitä Gotlannissa työtovereidensa kanssa. Mies katoaa autolautalta ja sitten löytyy veteen muovipussissa heitetty pikkusormi. Miehen vaimo on osallinen murhaan, tarinaa kuljetetaan henkilöiden kautta niin, että poliisit jäävät sivurooliin.

Anna Janssonin kirjoissa on havaittavissa samaa kuin Åsa Larssonilla: naiset pitävät itseään rumina, lihavina ja epämiellyttävinä, vaikka muut näkevät heidät paljon kauniimpina. Onko ruotsalaisilla naisilla jostakin syystä yleensäkin alemmuuskompleksi, vai vain näillä kahdella kirjailijalla?

Patricia McKillip: Od Magic

Patricia McKillipin kirjat ovat aina olleet suosikkejani ja niitä löytyy hyllystänikin useampia. Hänellä on sanankäyttötaito, joka vie lukijan lumottuun metsään ja hukuttaa sinne. McKillipin kirjoissa magia on asioiden olemukseen uppoamista, lähellä Ursula LeGuinin "tosinimiä". Niinpä hänen velhonsakin ovat usein erikoisia erakkoja, jotka kommunikoivat kivien, puiden ja eläinten kanssa.

"Od Magic" on kirja vapaudesta ja säännöistä, pelosta ja luottamuksesta, ja naisista, joita miehet eivät kuuntele. Velho Od on satoja vuosia sitten perustanut velhokoulun Numisin kuningaskuntaan. Sen jälkeen hän on kadonnut. Kuningas on asettanut koululle tarkat säännöt; magiaa saa käyttää vain opetuksen puitteissa ja opettajien valvonnassa, koska villi magia voi olla valtakunnalle vaarallista. Sääntöjä valvoo nuori, mutta lahjakas velho, kuninkaan neuvonantaja Valoren, jonka kuningas hänen uskollisuuttaan vahvistaakseen on kihlannut tyttärelleen Sulysille. Velho Od itse ilmestyy pohjoisen kylään palkkaamaan nuoren erakon koulun puutarhuriksi. Pääkaupunkiin tulee sirkusseurue, jonka esitys on temppuja ja silmänkääntöä, tai sitten todellista taikuutta. Nämä yhteensattumat - epäilyttävä teatteriseurue, prinsessan kihlaus ja uusi puutarhuri - mullistavat hovin ja kaupungin.

Lempeä ja kaunis kirja.

Darja Dontsova: Talven henkäys

Dontsovan kirjat ovat hauskoja, mutta tätä näytettä en suosittele. Juoni on sekava, kaikki Ninat ja Verat menevät sekaisin, ja koko juttu on slapstick-komediaa: kaikki kompastelevat jalkoihinsa, ja sille kuuluu nauraa.

Salapoliisia esittävä Darja löytää autonsa takakontista ammutun miehen. Se ei häntä pahasti hätkähdytä:

Jatkoin miehen tarkastelua. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka hän oli joutunut autoni takakonttiin? Olin aivan varma siitä, että itse en ollut sinne mitään tuollaista laittanut.

Pääjuoni on kadonneen miehen etsintä. Darjan ystävä soittaa Pariisista. Hänen miehensä on tullut Moskovaan liikematkalle ja kadonnut. Kadonnutta Basilia etsiessään Darja sitten törmäilee merkillisistä henkilöistä ja liikeyrityksistä toisiin. Jotkut ovat täysin uskomattomia, mutta siltä varalta, että joku lukee tämän krijan, en paljasta niitä Yksi jippo on liian hyvä; rikkaille eurooppalaisille myydään elämysmatkoja Venäjälle. Valikoimaan kuuluu kuukausi rangaistussiirtolassa, jakso vankilassa tai joutuminen autioon kylään ilman kulkuneuvoa. Vaikuttaa lähes uskottavalta.

Lopulta Darja, kuten aina, selvittää sekä rikosjuonet että perheensä merkilliset toilailut. Lemmenjuoniakin tarinaan mahtuu puhumattakaan koirista, kissoista ja lahjottavista miliiseistä. Onkohan Villi Itä näin villi?

Karin Slaughter: Merkitty

Neljäs kirja poliisipäällikkö Jeffreystä ja lastenlääkäri Sarasta kertovassa sarjassa. Ilmaisen tämän näin, koska tässä kirjassa kuljetetaan rinnakkain kahta juonta, joista toinen liittyy Jeffreyn ja Saran menneisyyteen ja pyrkii selittämään, miksi Jeffrey on niin raivostuttava.

Heartsdalen poliisiasemalla on normaali aamupäivä ja koululaisten tutustumisretki. Sara on tullut käymään perheriitaa Jeffreyn kanssa. Omapäinen Lena on aloittamassa ensimmäistä työpäiväänsä poliisina (sen jälkeen, kun hänet ristiinnaulittiin sarjan ensimmäisessä kirjassa "Sokaistu").

Asemalle syöksyy kaksi raskaasti aseistettua nuorta miestä, jotka aloittavat verilöylyn. Syy rynnäkköön on ilmeisesti Jeffreyn menneisyydessä, hänen kotikaupungissaan ja sekavissa ihmissuhteissaan. Takaumissa Jeffrey vie Saran tapaamaan lapsuudenystäviään, mutta mikään ei suju niin kuin piti.

Jollakin tavoin kirjassakaan ei kaikki suju niin kuin piti - vai alkaako vain pitkästyttää? Ensimmäinen kirja "Sokaistu" oli melkoinen adrenaliinipaukku. Sen jälkeen sarja on tasaantunut. Toivottavasti Slaughter jättää tämän neljännen kirjan jälkeen Heartsdalen kaupungin rauhaan ja kirjoittaa jostakin muusta.

Elizabeth Kostova: Historiantutkija

Hidas kirja, vaikkakaan ei pitkäveteinen. Hitaus on kunnianosoitus 1800-luvulle, samoin kuin osittainen kirjeromaanin muoto.

Kirjan varsinainen kertoja on 16-vuotias tyttö. Hänen äitinsä on kadonnut, mahdollisesti kuollut. Tyttö kulkee pitkin Eurooppaa isänsä, diplomaatin kanssa. Isä kertoo hänelle tarinoita menneisyydestään. Sitten isä katoaa, mutta jättää tytölle nipun kirjeitä, jotka jatkavat tarinaa. Isä on etsinyt opettajaansa ja tytön äitiä. Äiti ja opettaja puolestaan ovat etsineet Draculaa. Kun tyttökin puolestaan liittyy etsijöihin, kirja vaeltaa verkkaisesti Draculan jäljissä ja Euroopan historiassa 1930-luvulta 1970-luvulle.

Minusta "Historiantutkija" on hyvä kirja, mutta tarvitaan tiettyä mielenkiintoa vampyyreihin. Tai toisaalta alan harrastus voi olla haitaksikin - minua ainakin häiritsi hopean käyttäminen vampyyreita vastaan - hopea on ihmissusille. Draculan hahmo piirtyy kauniisti ja kiinnostavasti eikä verellä ja kulmahampailla mässäillä. "Historiantutkija" ylittää Bram Stokerin "Draculan" ja on lisäksi kauniisti kirjoitettu kirja, jossa viihtyy.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Kirjan alussa meille kerrotaan tapahtumapaikka: noin kahdenkymmenen kilometrin päässä V:n kaupungista Ranskassa sijaitseva pikkukaupunki, jossa on tehdas. Aika: vuosi 1917. Talvi.

Sitten näytetään kaksi kuvaa. Ensimmäisessä on herra Syyttäjä, joka tuomitsee päivittäin ihmisiä kuolemaan, muttei tunne tuomittuja, kun he tulevat käytävällä vastaan. Toisessa kuvassa on 10-vuotiaan pikkutytön ruumis. Hänet on nostettu kanavasta, kuristettuna. Ruumis on peitetty huovalla. Tuomari seisoo ruumiin vieressä ja vaatii puolipehmeiksi keitettyjä kananmunia. Hänellä on nälkä.

Kuvaa laajennetaan. Pikkukaupunki on lähellä taisteluja. Tykkien jyly kuuluu joka päivä. Kukkulalta näkyy kaukainen rintama kuin ukkospilvi; kaukaisia leimahduksia, jyrinää.

Sitten kertoja paljastaa yksityiskohdat, ja sota vyöryy kaupunkiin koko rumuudessaan ja iljettävyydessään. Se tunkeutuu myös ihmisiin ja turmelee kaiken. Mikään ei jää koskematta, ei edes syrjästä tarkkaileva kertoja.

Tämä on kauhea kirja.

Ari Turunen: Tosi on!

Kansanomainen kirja valheista ja petoksista. Lukiessa tuntuu, että näkee turhaa vaivaa; kaikkihan tämän tietävät. Sitten vaihtaa sanomalehteen tai avaa television ja kirja tulee ja potkaisee takavasemmalta polvitaipeeseen. Tuttu politiikka näkyy uudessa valossa (tai yleensä kirkkaassa valossa). Esimerkkejä löytyy, viimeksi vaikka eduskunnan Libanon-keskustelu ja Tamperen pormestarinvaalit.

Ärsyttävä piirre kirjassa ovat muutamat mutkikkaiden lauseiden tavoittelut, josisa taivutusmuodot menevät pieleen, ja runsaat historia-anekdootit, jotka myös menevät pieleen. Tai jotten syyllistyisi kovin pahasti "Jos olemme eri mieltä, niin minä olen oikeassa" -harhaan, niin Turusella on eri kanta kuin minun aikaisemmin lukemastani muodostama.

Jan Guillou: Noitien asianajaja

Jan Guillou ilmoittaa kirjoittaneensa "Noitien asianajajan" toimittajana. Tämä lähestymistapa tekee kirjasta erittäin luettavan, muttei vähääkään vähennä asiatiedon määrää.

Guillou aloittaa Ruotsin noitavainojen kuvauksensa syksystä 1667. 11-vuotias Gertrud Svensdotter lähetettiin 9-vuotiaan Mats Nilssonin kanssa kuttuja paimentamaan. Lapsille tuli leivänpalasta kiista, jonka Gertrud isompana ja vanhempana voitti. Sitten lapset huomasivat, että pari kuttua oli ylittänyt puron. Mats ei uskaltanut kahlata kuttuja hakemaan. Gertrud nouti ne. Matsin pojanylpeyttä oli loukattu. Hän meni kotiin ja kertoi isälleen, että Gertrud oli hakenut kutut noitakonstein. Tämän tarinan vuoksi yli 300 naista koki tuskallisen kuoleman roviolla.

Tarinassa on tietysti pari mutkaa matkalla, mutta 1600-luvun noitavaino alkoi todella tästä kuttujen hakumatkasta. Gertrud joutui papin kuulusteluun ja kertoi Blåkullasta. Ruotsin kansanperinteeseen kuuluivat ilmeisesti Blåkullan-käynnit, jotka eivät olleet kovin pahaenteisiä - Blåkullassa syötiin kaalia. sianlihaa, leipää, voita, maitoa ja juustoa. Isäntänä toimi paholainen, jolla oli korkea hattu ja punaiset polvisukat. Blåkullaan matkattiin nurin päin käännetyn lehmän, hevosen tai muun elukan päällä ratsastaen.

Näistä kansanperinteistä papit kehittivät kammottavia kuvauksia Kyöpelinvuoresta, seksuaalisuudesta ja sopimuksista paholaisen kanssa. Lapset olivat ainoita todistajia - parhaina hetkinä sadat lapset tarinoivat tuomareille ja papeille. Ja yli 300 naista kuoli.

Sitten Guillou panee ruotsalaisen noitavainon kehyksiin kuvaamalla Ruotsin sen hetkistä poliittista tilaa ja muita roviotuomioita (kaksi kertaa suurempi määrä miehiä tuomittiin samana aikana eläimiin sekaantumisesta). Sen jälkeen kirja käsittelee muun Euroopan noitatilannetta herkullisin yksityiskohdin.

Viimeisessä luvussa Jan Guillou ottaa esiin nykyajan noitavainot ja lapsitodistajat, kuten Norjan Bjugnin "satanistisen noitalahkon" ja Ruotsin oikeushistorian nuorimman todistajan, 17 kuukauden ikäisen tytön, jonka äidin tulkitsema todistus esiteltiin täysin vakavasti oikeusistuimessa.

Ja viimeksi kysymys: koska opimme tunnistamaan noitavainot keskuudessamme? Miten itseään koulutettuina ja järkevinä pitävät henkilöt ottavat todesta lasten tarinat lattiassa olevista salaluukuista, Mustanaamioksi pukeutuneista päiväkodin työntekijöistä ja 17 kuukauden ikäisestä tytöstä, jonka väitetään kuvanneen yksityiskohtaisesti homoseksuaalisen aktin, murhan ja silmien grillaamisen? Missä on herkkäuskoisuuden raja?

Arturo Pérez-Reverte: Flaamilainen taulu

Tarina alkaa flaamilaisesta taulusta, jota ei todellisessa maailmassa ole olemassa, ja päättyy toiseen flaamilaiseen tauluun, joka on. Siinä välissä keskustellaan paljon shakkipelistä, peileistä ja kuolemasta. Murhiakin tehdään.

Julia on arvostettu konservoija. Hän saa entisöidäkseen flaamilaisen Pieter van Huysin taulun "Shakkipeli". Taulussa on kaksi miestä syventyneenä shakkipeliin. Taustalla istuu kirjaa lukeva nainen ikkunan edessä. Kohtaus heijastuu tauluun maalatusta peilistä. Julia huomaa röntgenkuvista, että taulussa on peittoon maalattu teksti QUIS NECAVIT EQUITEM eli "Kuka murhasi ritarin?" tai "Kuka löi ratsun?"

Julia lähtee tutkimaan taulun arvoitusta yhdessä antiikkiesineiden kauppiaan Cesarin ja shakkimestari Muñozin kanssa. Taulun esittämien henkilöiden arvoitus ratkeaa nopeasti; siinä ovat Ostenburgin ruhtinas, hänen puolisonsa Burgundin Beatrice ja ystävänsä Roger de Arras. Kun asian selvittänyt historioitsija löydetään kuolleena, peli kovenee. Kun 1400-luvun shakkiarvoitus ja tämän päivän ihmiset liittyvät yhteen, Julia, Cesar ja Muñoz joutuvat penkomaan myös sieluaan.

Se toinen maalaus on Jan Brueghel vanhemman "Kuoleman voittokulku".