Jan Guillou: Noitien asianajaja
Jan Guillou ilmoittaa kirjoittaneensa "Noitien asianajajan" toimittajana. Tämä lähestymistapa tekee kirjasta erittäin luettavan, muttei vähääkään vähennä asiatiedon määrää.
Guillou aloittaa Ruotsin noitavainojen kuvauksensa syksystä 1667. 11-vuotias Gertrud Svensdotter lähetettiin 9-vuotiaan Mats Nilssonin kanssa kuttuja paimentamaan. Lapsille tuli leivänpalasta kiista, jonka Gertrud isompana ja vanhempana voitti. Sitten lapset huomasivat, että pari kuttua oli ylittänyt puron. Mats ei uskaltanut kahlata kuttuja hakemaan. Gertrud nouti ne. Matsin pojanylpeyttä oli loukattu. Hän meni kotiin ja kertoi isälleen, että Gertrud oli hakenut kutut noitakonstein. Tämän tarinan vuoksi yli 300 naista koki tuskallisen kuoleman roviolla.
Tarinassa on tietysti pari mutkaa matkalla, mutta 1600-luvun noitavaino alkoi todella tästä kuttujen hakumatkasta. Gertrud joutui papin kuulusteluun ja kertoi Blåkullasta. Ruotsin kansanperinteeseen kuuluivat ilmeisesti Blåkullan-käynnit, jotka eivät olleet kovin pahaenteisiä - Blåkullassa syötiin kaalia. sianlihaa, leipää, voita, maitoa ja juustoa. Isäntänä toimi paholainen, jolla oli korkea hattu ja punaiset polvisukat. Blåkullaan matkattiin nurin päin käännetyn lehmän, hevosen tai muun elukan päällä ratsastaen.
Näistä kansanperinteistä papit kehittivät kammottavia kuvauksia Kyöpelinvuoresta, seksuaalisuudesta ja sopimuksista paholaisen kanssa. Lapset olivat ainoita todistajia - parhaina hetkinä sadat lapset tarinoivat tuomareille ja papeille. Ja yli 300 naista kuoli.
Sitten Guillou panee ruotsalaisen noitavainon kehyksiin kuvaamalla Ruotsin sen hetkistä poliittista tilaa ja muita roviotuomioita (kaksi kertaa suurempi määrä miehiä tuomittiin samana aikana eläimiin sekaantumisesta). Sen jälkeen kirja käsittelee muun Euroopan noitatilannetta herkullisin yksityiskohdin.
Viimeisessä luvussa Jan Guillou ottaa esiin nykyajan noitavainot ja lapsitodistajat, kuten Norjan Bjugnin "satanistisen noitalahkon" ja Ruotsin oikeushistorian nuorimman todistajan, 17 kuukauden ikäisen tytön, jonka äidin tulkitsema todistus esiteltiin täysin vakavasti oikeusistuimessa.
Ja viimeksi kysymys: koska opimme tunnistamaan noitavainot keskuudessamme? Miten itseään koulutettuina ja järkevinä pitävät henkilöt ottavat todesta lasten tarinat lattiassa olevista salaluukuista, Mustanaamioksi pukeutuneista päiväkodin työntekijöistä ja 17 kuukauden ikäisestä tytöstä, jonka väitetään kuvanneen yksityiskohtaisesti homoseksuaalisen aktin, murhan ja silmien grillaamisen? Missä on herkkäuskoisuuden raja?
Guillou aloittaa Ruotsin noitavainojen kuvauksensa syksystä 1667. 11-vuotias Gertrud Svensdotter lähetettiin 9-vuotiaan Mats Nilssonin kanssa kuttuja paimentamaan. Lapsille tuli leivänpalasta kiista, jonka Gertrud isompana ja vanhempana voitti. Sitten lapset huomasivat, että pari kuttua oli ylittänyt puron. Mats ei uskaltanut kahlata kuttuja hakemaan. Gertrud nouti ne. Matsin pojanylpeyttä oli loukattu. Hän meni kotiin ja kertoi isälleen, että Gertrud oli hakenut kutut noitakonstein. Tämän tarinan vuoksi yli 300 naista koki tuskallisen kuoleman roviolla.
Tarinassa on tietysti pari mutkaa matkalla, mutta 1600-luvun noitavaino alkoi todella tästä kuttujen hakumatkasta. Gertrud joutui papin kuulusteluun ja kertoi Blåkullasta. Ruotsin kansanperinteeseen kuuluivat ilmeisesti Blåkullan-käynnit, jotka eivät olleet kovin pahaenteisiä - Blåkullassa syötiin kaalia. sianlihaa, leipää, voita, maitoa ja juustoa. Isäntänä toimi paholainen, jolla oli korkea hattu ja punaiset polvisukat. Blåkullaan matkattiin nurin päin käännetyn lehmän, hevosen tai muun elukan päällä ratsastaen.
Näistä kansanperinteistä papit kehittivät kammottavia kuvauksia Kyöpelinvuoresta, seksuaalisuudesta ja sopimuksista paholaisen kanssa. Lapset olivat ainoita todistajia - parhaina hetkinä sadat lapset tarinoivat tuomareille ja papeille. Ja yli 300 naista kuoli.
Sitten Guillou panee ruotsalaisen noitavainon kehyksiin kuvaamalla Ruotsin sen hetkistä poliittista tilaa ja muita roviotuomioita (kaksi kertaa suurempi määrä miehiä tuomittiin samana aikana eläimiin sekaantumisesta). Sen jälkeen kirja käsittelee muun Euroopan noitatilannetta herkullisin yksityiskohdin.
Viimeisessä luvussa Jan Guillou ottaa esiin nykyajan noitavainot ja lapsitodistajat, kuten Norjan Bjugnin "satanistisen noitalahkon" ja Ruotsin oikeushistorian nuorimman todistajan, 17 kuukauden ikäisen tytön, jonka äidin tulkitsema todistus esiteltiin täysin vakavasti oikeusistuimessa.
Ja viimeksi kysymys: koska opimme tunnistamaan noitavainot keskuudessamme? Miten itseään koulutettuina ja järkevinä pitävät henkilöt ottavat todesta lasten tarinat lattiassa olevista salaluukuista, Mustanaamioksi pukeutuneista päiväkodin työntekijöistä ja 17 kuukauden ikäisestä tytöstä, jonka väitetään kuvanneen yksityiskohtaisesti homoseksuaalisen aktin, murhan ja silmien grillaamisen? Missä on herkkäuskoisuuden raja?
posted by Mette | 5:00 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home