Judith Tarr: Lord of the Two Lands

Pidän Judith Tarrin fantasiaa ja historiaa yhteen sekoittavista kirjoista, mutta hänellä on pieni ongelma. Rehelliselle historioitsijalle (joka hän on) on vaikeaa päättää, mistä historian juoksun katkaisee. Tässä kirjassa Aleksanteri Suuresta pulma tulee erityisen vahvasti esiin.

Kirja käyttää hyväkseen Aleksanterin elämänikäistä ongelmaa. Hänen äitinsä Olympias väitti, että Aleksanteri oli Zeus-jumalan poika. Aleksanteri haki koko ikänsä vahvistusta tälle. Häntä saattoi vaivata se, että hänen isänsä Makedonian Filip otti ja hylkäsi vaimoja koko ikänsä ja aina uusimman myötä julisti Aleksanterin aviottomaksi ja uusimman vaimon mahdollisen pojan lailliseksi perijäkseen. Kahden voimakkaan miehen, isän ja pojan ristiriita ja Filipin ja erittäin voimakastahtoisen Olympiaan elämänikäinen viha-rakkaus-suhde vaikuttivat Aleksanteriin; Olympiasta on jopa syytetty Filipin murhasta.

Tämän jumalan poika -teorian ympärille Tarr on kutonut kirjansa. Meriamon, egyptiläinen papitar ja persialaisten valloittajien lyömän faarao Nektanebon tytär tulee Aleksanterin leiriin heti Issuksen taistelun jälkeen taivuttaakseen Aleksanterin tulemaan Egyptiin kruunattavaksi. Kirja päättyy Aleksanterin käyntiin Ammon-jumalalle (sama kuin kreikkalaisten Zeus) pyhitetyllä Siwahin keitaalla, jossa kreikkalaisten historioitsijoiden mukaan jumala puhui hänelle ja julisti hänet pojakseen. Tämä jättää pois suurimman osan Aleksanterin uraa ja katkaisee sen juuri, kun Aleksanteri kääntyi itään valloittaakseen maat Intiaan asti (ja löi lopullisesti Persian suurkuninkaan). Kirja tuntuu katkelmalta eikä kunnon eeppistä kaarta synny.

Sen sijaan ihmiskuvaus on nautittavaa. Aleksanterista annetaan kuva miehenä, joka on samalla villi poika ja miesten johtaja, ainutlaatuinen historiassa. Hänen avioton veljensä Ptolemaios (josta tuli Egyptin kuningas) ja rakastajansa Hefaistios kuvataan myötämielisellä silmällä. Kuninkaan vähämielinen veli Arrhidaios saa jopa hellän kohtelun. Eläviä henkilökuvia ovat myös hetaira Thais, persialainen Barsine ja monet muut, jopa Aleksanterin koira.

Päänäyttämön valtaavat kuitenkin Meriamon, hänen kissansa Sekhmet ja häntä varjona seuraava Anubis-jumala sekä hänen lemmittynsä, itsepäinen Nikolaos, Ptolemaioksen nuorin veli. Heidän rakkaustarinansa tekee kirjasta romanttisen ja myös hyvin hauskan. Sääli, että Tarr ei kirjoittanut jatkoa Aleksanterin ja Meriamonin seikkailuille.