Ruth Rendell: Veden lumo

Olipa kerran kaksi sisarusta, Ismay ja Heather. Heidän isänsä kuoli, mutta Beatrix-äiti tapasi nuoren, komean miehen nimeltä Guy, rakastui ja meni naimisiin. Seurasi tragedia. Guy sairastui kuumetautiin, ja ollessaan heikko toipilas meni kylpyyn ja löydettiin hukkuneena kylpyammeesta. Beatrix-äiti menetti järkensä. Hänen sisarensa Pamela muutit taloon yläkertaan huolehtimaan sisarestaan, ja alakerran jakoivat sisarukset. Molemmat sisaret löysivät itselleen lemmityt; Ismay Andrewin ja Heather Edmundin.

Kaikki ei ollut aivan hyvin. Ismay ei saa mielestään, että Guy pyrki lemmiskelemään häntä, vaikka hän oli vasta 15-vuotias, ja että 13-vuotias Heather oli kotona, kun Guy kuoli, ja hänen mekkonsa helma oli märkä.

Tarina kiertelee ja kaartelee alkuasetelmaa. Useat henkilöt liittyvät tarinaan - Marion, joka pyrkii saamaan iäkkäiden ihmisten luottamuksen päästäkseen heidän testamenttiinsa (ja tarjoillakseen heille morfiinia), kaunis Eva, joka esiintyy lehtikuvassa Ismayn Adrewin kanssa, ja Marionin veli, joka oudolla tavalla löytää tavaroita, joiden omistajat eivät tiedä edes kadonneen.

Ruth Rendellin teema ovat tällä kertaa ne valheet, joita ihmiset itselleen kertovat. Vakaita ja rehellisiä oat vain Heather ja hänen Edmundinsa - mutta onko Heather murhaaja? Ja kuka surmasi kauniin Evan?

Rendellin tyylinen kirja, jossa murhajuoni on runko, johon ihmisten moninaiset merkillisyydet kietoutuvat.

Iain M. Banks: Tähystä tuulenpuolta

Kulttuuri-sarjan kirja, jossa ihmiset jäävät sivuun tapahtumista ja päärooleissa on kolme cheliläistä (jossakin määrin tiikerimäinen rotu), yksi homomdalainen (kolmijalkainen) ja Masaqin kiertomaailman Keskiönä toimiva Mieli. Muitakin hahmoja on, muun muassa oudon ilmamaailman jättiläisolennot, joiden rooli tuntuu melko irralliselta loppuun asti.

Päätarina on traaginen. Cheliläiset ovat käyneet erittäin tuhoisan sisällissodan ja syyttävät siitä Kulttuuria. Chelit ovat olleet voimakkaasti kasteihin perustuva, raivokkaan sotilaallinen saalistajarotu. Kulttuuri on muiluttanut johtajaksi lahjuksilla ja muilla ovelilla keinoilla tasa-arvoa kannattavan presidentin ja tyytyväisenä todennut Chelin taipuvan kastien poistamiseen. Huomiotta jäi, että tasa-arvo ei tyydytä alistettuja - he haluavat kostoa. Osa haluaa myös kostaa Kulttuurille, jonka he mieltävät syyllisiksi sisällissotaan. Koston välikappaleeksi värvätään Quilan, joka sodassa menetti puolisonsa ja rakastettunsa ja haluaa vain kuolla. Tarkoitus on tuhota Masaqin kiertomaailman Keskiö, jolloin tuhoutuisi myös melkoinen osa Masaqin asukkaita. Tekosyynä on Masaqilla tahallisessa maanpaossa asuvan cheliläisen säveltäjän Zillerin taivuttelu palaamaan kotiplaneetalleen. Syrjästä tarkkailee Kabe, homombalainen lähettiläs. Osoittautuu, että myös Masaqin Mieli on vakavasti vaurioitunut - se oli ennen sota-alus ja koki kovia aikaisemmassa sodassa. (Ai niin, se kolmas cheliläinen on sijoitettu Quilanin aivoihin tarkkailijaksi.)

Sillä aikaa kun Masaqin ihmisasukkaat leikkivät kuin lapset tietämättä heitä varjostavasta draamasta, kirjassa käsitellään vakavia asioita kuten elämää ja kuolemaa, rakkautta ja kostoa. Kun draama on näytelty loppuun, viimeisen sanan sanovat ilmamaailman olennot - hyvin paljon myöhemmin, jolloin kaikki on unohtunut ja draaman näyttelijät tuskin muisto.

Banks verhoaa syviä filosofiasia aiheita monimutkaiseen, viihteelliseen valepukuun. Lukemisen jälkeen huomaa kirjan tulevan uniin ja kaivautuvan myöhempään päivätajuntaan erilaisissa, yllättävissä muodoissa ja tilanteissa. Hänen kirjoihinsa pitäisi painaa etulehdelle varoitus: "Saattaa aiheuttaa ajattelua."

Ari Turunen: Ei onnistu!

Vastustamisen kulttuurihistoriaa. Hupaisa katsaus kaikkeen siihen, mitä ihmiset ovat halunneet vastustaa - jopa vastustamistakin on vastustettu.

Joitakin pieniä erimielisyyksiä löysin kirjoittajan kanssa, mutta vika voi olla minun tiedoissani yhtä hyvin. Muuten kirja on aarreaitta. Tiedonjyväset sellaiset kuin että tuleva kuningatar Kristiina sai äidiltään selkäsaunan juotuaan käsienpesuvettä, koska vesi oli epäterveellistä (niin se siihen aikaan saattoi ollakin). Ja koska nyt kirjaa luemme, niin lukeminen katsottiin aikoinaan vielä epäterveellisemmäksi kuin nykyään tietokonepelit. Kansanvalistaja Beyer katsoi vuonna 1795, että "lukeminen johtaa aistillisuuteen, velttouteen, herkkätunteisuuteen ja eläimellisiin vietteihin".

Kepeää ja kiinnostavaa.

Simon Sebag Montefiore: Stalin - Punaisen tsaarin hovissa

Montefiore kirjoitti ensin tämän Stalin-elämäkerran ja sitten jatkoi aineistonsa parissa ja kuvasi nuorta Stalinia. Stalinit tuntuvat tavallaan eri henkilöiltä - nuori georgialainen valkoisessa viitassaan ja leveälierisessä hatussaan, ikääntyvä itsevaltias repaleisessa manttelissa piippuineen.

Sama mies on kyseessä. Vaikka toisen maailmansodan voittaja marisi politbyroolle, joka halusi koristella hänet generalissimuksen arvonimellä ja kultaviittaisella univormulla, Stalin lopulta farssimaisten kuvioiden jälkeen hyväksyi kultaiset epoletit ja tittelin. Kyse oli vain kuvasta, jonka itsevaltias halusi itsestään antaa. Stalinin kissamainen hahmo on silti jäänyt salaperäiseksi. Miten sovittaa yhteen mies, joka valitti, että kukaan ei tule juomaan hänen kanssaan lasillista teetä, ja joka kutsui vanhoja georgialaisia laulamaan hänen kanssaan kansanlauluja, mieheen, joka antoi pidättää ja surmata lähimpien työtovereidensa vaimot ja työskenteli aviomiesten kanssa silmäänsä räpäyttämättä? Mies, joka allekirjoitti kuistilla lounaan aikana tuhansien tappomääräyksiä, ja mies, joka otti limusiinin kyytiin tien reunaa kulkeneita lapsia ja osti heille makeisia? Sanalla sanoen, mies, joka käyttäytyi samanaikaisesti usealla eri tavalla - kiltti isä ja isoisä, viehättävä naistenkaataja ja tyranni, runoilija ja elokuvien ystävä ja "vankileirien saariston" keksijä.

Samanlaisia muotokuvia kirja on täynnään. Berija hakkasi henkilökohtaisesti työpäivänsä ajan ihmisiä ja lähetti heidät ammuttaviksi, raiskasi ainakin 79 naista ja meni sitten kotiin, vaihtoi tohvelit jalkaan ja katseli rakastavan vaimonsa kanssa lännenfilmejä. Näitä tarinoita olisi mahdoton uskoa - elleivät ne olisi totta.

F.M.Dostojevski: Sorrettuja ja solvattuja

Olen lukenut paljon, mutta täydellisen pahaa ihmistä en ole löytänyt kuvatun ennen tätä Dostojevskin kirjaa. Kaiken lisäksi "paha ei saa palkkaansa" - kirja on karua luettavaa.

Heti alussa paljastuu, että onnellista loppua ei tule. Kertoja, nuori kirjailijanalku Vanja, odottaa kuolemaan umpinaisessa, pölyisessä kopperossa tukahduttavassa Pietarissa. Vanjan tautia ei mainita, mutta luultavasti kyseessä on tuberkuloosi. Vanja kertoo kasvattivanhempiensa, heidän tyttärensä Natashan ja orpotyttö Nellyn tarinan. Vanja on orpona otettu hyväsydämisen parin huostaan. Hän rakastuu heidän tyttäreensä, ja nuori pari kihlautuu. Väliin tulee naapurimaatilan rikkaan ruhtinaan hiukan yksinkertainen, mutta rakastettava poika Aljosha, joka voittaa Natashan rakkauden. Kiukustunut ruhtinas sepittää oikeusjutun, joka riistää vanhusparilta heidän maatilansa ja rahansa.

Tukahduttavassa ja synkässä Pietarissa vanhukset koettavat taistella asiastaan. Natasha on muuttanut Aljoshan luokse odottaen avioliittoa tämän kanssa. Vanja on luopunut omista toiveistaan ja tyytyy huolehtimaan muiden ongelmista, mitä se hänelle maksaakin. Hän törmää synkkään tarinaan; vanha kerjäläinen kuolee kirjaimellisesti hänen jalkoihinsa yhdessä ikälopun koiransa kanssa. Vanja saa selville, että vanhuksella oli juuri sellainen huone, jota Vanja on etsinyt. Hän muuttaa sinne, ja törmää eräänä iltana Nellyyn. Nellyä yrittää parittaja myydä lapsiprostituoiduksi. Vanja saa avukseen juopon juonittelijan, ja Natashan, Nellyn ja Vanjan elämä kietoutuu yhteen. Lienee tarpeetonta mainita, että Aljoshan ruhtinas-isä on se kuvaamattoman paha hahmo. Ei mitään jylhää pahuutta kuten jossakin vampyyrikirjassa, vain ainutlaatuisen alhaista. Ja niin hyvät ihmiset sortuvat juuri hyvyyteensä ja luottavaisuuteensa, ja paha käyttää hekumoiden hyväkseen niitä ominaisuuksia, joita hän halveksii - ylpeyttä, kunniantuntoa, velvollisuudentunnetta.

Hirvittävä tarina.

Norman Mailer: Adolfin linna

Kirja hämmensi minut niin, että luin muitakin arvosteluja siitä. Hämmennyin lisää. Halusin nimittäin tietää, mitä hemmettiä Mailer halusi sanoa, ja mitä hemmettiä kirja yritti kertoa. Kumpaankaan kysymykseen ei tullut vastausta.

OK. Kirja on kertomus Adolf Hitlerin lapsuusvuosista - myös ja pääasiassa hänen isänsä elämästä ja sivujuonena myös Venäjän Nikolai II:n kruunajaisista - paholaisen näkökulmasta. Tarkkaan ottaen alemman tason paholaisen. Tarina loppuu Adolfin isän kuolemaan. Paljon puhutaan myös mehiläisistä.

Siinä se siten olikin. Adolf Hitler oli insestin tulos suvussa, joka harrasti insestiä. Tämä ei ole suuri uutinen. Hitlerillä oli vain yksi kives. Tämäkään ei ole suuri uutinen. Hitler oli kiinnostuneempi pojista kuin tytöistä. Ei hämmästytä sekään.

And so what? Siinä koko juttu. Miksi oikeastaan vaivaudun silloin tällöin yrittämään lukea Norman Maileria? Siinä todellinen arvoitus, jonka ratkaisua en vielä tiedä.

Niin, se hämmennys. Ongelma on, mitä Mailer halusi sanoa, jos mitään.

Yasmina Khadra: Attentaatti

Amin Ja'fari on palestiinalainen, joka on hankkinut Israelin kansalaisuuden saadakseen opiskella ja työskennellä kirurgina. Hän on saanut mainetta ja omaisuutta ja viisitoista vuotta hän on ollut naimisissa kauniin Sihamin kanssa, joka on onnellinen ja tyytyväinen eikä salaa mieheltään mitään. Tai niin tämä luulee siihen päivään asti, jolloin Tel Avivissa tehdään itsemurhaisku ja Siham osoittautuu syylliseksi.

Amin lähtee matkalle helvettiin koettaessaan selvittää, miten tämä on voinut tapahtua ja miten vaimo, jota hän rakasti niin paljon, on voinut elää kaksoiselämää ja räjäyttää hengiltä itsensä lisäksi 17 koululaista. Amin oppii asioita Israelista ja palestiinalaisista, jotka hän on salannut itseltään koko ikänsä.

Kirja on voimakas, järkyttäväkin. Kirjoittaja on myös epätavallinen. Todellinen kirjailija on algerialainen Mohammed Moulessehoul, joka on käyttänyt kirjoissaan vaimonsa nimeä ("vihreä jasmiini") turvallisuussyistä. Moulessehoul oli ammattiupseeri Algerian armeijassa ja kirjat olisivat vaarantaneet hänen henkensä. Hän paljasti salaisuutensa vasta muutettuaan Ranskaan salaiseen paikkaan.

On hyviä syitä otaksua, että kirjailija tietää, mistä kirjoittaa.

Patricia McKillip: Fool's Run

Patricia McKillip on luonut oman fantasiamaailmansa, joka perustuu sanamagiaan ja aivan omaan tapaan käyttää keiltä, niin että itse kerrontatyylikin on maaginen. Vähitellen kustantajatkin ovat alkaneet löytää hänen kirjansa; kaksi on suomennettu.

Yllättävästi McKillip on kirjoittanut yhden scifi-kirjan, tämän "Fool's Run". Tosin sekin käyttää samaa linjaa; tässä kirjassa soitetaan tietokoneille Bachia (niin minä aina koen kirjan).

Eletään tulevaisuutta, jossa maapallo on yhdistynyt yhdeksi valtioksi. Länsirannikon sektorilla pitää yökerhoa Sidney Halleck, joka on musiikillinen nero ja keräilee vanhoja soittimia. Hänen yökerhossaan soittaa "Nova", jonka johtaja tunnetaan nimellä Maagikko. Maagikon omin soitin on piano, jolla hän yhdistelee klassista musiikkia ajan moderneihin sovituksiin. Yllättäen Halleckilta pyydetään yhtyettä soittamaan planeettaa kiertävään rangaistussiirtolaan, jossa kärsii elinkautista Terra Viridian, maailman vaarallisin vanki, joka surmasi 1509 ihmistä. Terra ei suostu sanomaan muuta kuin että "se ei kuulu näkyyn".

Mystinen, kasvonsa kullanvärisiksi maalaava rumpali "Queen of Hearts" tulee paikkaamaan "Novan" eronnutta rumpalia matkan ajaksi. Aaron Fisher, poliisi, joka menetti vaimonsa Terran joukkomurhassa, rakastuu "Queen of Heartsiin". Ja Maagikko alkaa myös nähdä näkyjä, samaa näkyä, jonka Terra näki.

Jutussa on myös kokeileva tietokone, jolla saadaan ajatukset näkyviksi, lastenloru tai pari, ja - niin - Maagikko soittaa rangaistussiirtolan tietokoneille Bachia. "Fool's Run" on niitä kirjoja, jotka tarttuvat lempeästi lukijan sydämeen eivätkä päästä irti.

Harry Martinson: Aniara

Minua hämmästyttää aina uudelleen, miten tämä vuonna 1956 kirjoitettu, Aila Meriluodon vuonna 1963 kääntämä runoteos on kestänyt aikaa. Runoelman ongelmakysymykset ja inhimillisyys ovat, jos mahdollista, vain korostuneet.

OK, Martinsonin luoma "tekninen" kieli on aina vaivannut minua - vaikka ajatuksen ymmärtää, on vaikea siteerata kohtia, joiden ajatusta muuten haluaisi lainata.

Mystikko, lukumääräfilosofi,
mies alefluvun koulukuntaa saapuu
kysymyskortteineen luo goptalaitteen...

Tämänkin runon ajatus on selkeä:

Jos lukumääräuniversumiksi
Kaikkeus ajatellaan, kysymys
siis koski ihmefrekvenssiä sen.
Vaan sama frekvenssi on Sattumalla;
näin sattuma ja ihme yksiin lyövät.

Silti Aniara on täynnä pysähdyttäviä kohtia:

Ja syksyn suuren tuhlauksen: kaiken kullan
joka kesän hautaan viskattiin.
Kuin mustalaisen hautajaiset, sanottiin,
sen keltainen, sen punainen
repalekatselemus
ja Ispahanin viirit kultaiset.

Aniara on ainoa teos, joka saa minut kadehtimaan ruotsinkieltä hallitsevia. Aila Meriluoto itse valitti, että hän ei kyennyt ilmaisemaan runoelman muodollista hienoutta suomenkielellä. Hän joutui jättämään riimit useissa kohdin ja nojaamaan mittaan, koska suomen kielessä on pitempiä sanoja kuin ruotsissa. Joskus kuitenkin osui:

Ja sargofagissamme kiitämään
me jäimme merta loppumattomuuden
hautamme ympärillä ikiyö
kuin holvi lasinkirkkaan hiljaisuuden.

Alfred Bester: Synergisti

Alfred Besterillä on ollut jonkinlainen maine scifi-piireissä kahden kirjan takia - joista tämä ei ole kumpikaan. "Synergisti" edustaa paremminkin sitä hilpeänpuoleiseksi tarkoitettua, B-luokan space operaa, jota Heinlein kirjoitteli nuorisolle. Riittänee, kun kerron, että henkilöinä ovat Titanian Keiju ja Titanin (ei saa sekoittaa Titaniaan) Kuolonruhtinas, ja että miespuolinen päähenkilö taistelee Ganymedeen mammutteja vastaan säilyttääksen maorikuninkaan arvonimensä.

Tunnen myötätuntoa Matti Rosvallia kohtaan kääntämisurakasta - jouduin aikoinani kuuntelemaan aiheellisia valitusvirsiä Book Studion tavasta maksaa suomentajilleen - tai pikemminkin olla maksamatta. Siitä huolimatta Rosvall on tehnyt lukemisesta tuskaa. Olisi käännöksen kai sentään yhden kerran voinut lukea läpi säästääkseen lukijan edes osasta taivutus-, lauserakenne- ja kirjoitusvirheistä. Mutta se on Book Studiota teille.

Guy Gavriel Kay: Tigana 2 - Verenperinnön hinta

Koska tässä kakkososassa Tiganan ruhtinas Alessanin laatimat juonet alkavat laueta, en rupea kuvaamaan juonen yllättäviä käänteitä - pilaisin jonkun ilon.

Sen sijaan hehkutan sitä, että "Tigana" ei ole pelkkää "kootaan hyvät yhteen ja mennään hakkaamaan paha" -kirja. Päinvastoin. "Tigana" on kirja sellaisista tärkeistä teemoista kuin rakkaus ja suru, ja ihmisten mielen merkilliset syvyydet. Vihasta siinä ei, kumma kyllä, ole jälkeäkään. Monella henkilöllä olisi oikeus vihata, mutta he eivät saa sitä aikaiseksi.

Kahdesta noitakuninkaasta Alberigolla on ahne palkkasoturin sielu, mutta Brandin on monimutkainen henkilö ja koko ajan loppua kohti käy monimutkaisemmaksi. Koko kirjan käynnistävän tuhonkin hän langetti Tiganan valtion ylle rakkaudesta poikaansa kohtaan.

Riselkalla on "Tiganassa" moninainen tehtävä, ja kirjan lopussa tämä olento tekee hämmästyttävimmän ja mietityttävimmän ilmestymisensä. Minua se ainakin vaivaa. "Jos kolme miestä näkee riselkan..."

Guy Gavriel Kay: Tigana 1 - Sieluun isketty tikari

Pidän Kayn muunnetun historian kirjoista eniten, muta Tigana monimutkaisine juonikuvioineen ja henkilöineen on myös täysipainoista luettavaa.

Tapahtumapaikkana on niemimaa, joka kartassa näyttää kädeltä, jossa on peukalo ja kaksi sormea. Muotonsa vuoksi niemimaa on saanut nimekseen Kämmen. kahdeksantoista vuotta ennen kirjan tapahtuma-aikaa Kämmenen yhdeksästä kaupunkivaltiosta kahdeksan on valloitettu - neljä on vallannut Ygrathin noitakuningas Brandin ja neljä Barbadiosin keisarikunnan yritteliäs noita ja sotaherra Alberigo, joka havittelee keisarin kruunua. Sisukkaimmin puolustautui Tigana, kuuluisa taiteilijoistaan ja musiikistaan. Ygrathin Brandin oli antanut armeijansa johdon lempipojalleen Stavenille, jota hän ajatteli Kämmenen hallitsijaksi. Ensimmäisessä taistelussa Tiganasta Staven kaatui.

Brandinin kosto oli hirvittävä. Hän ei tyytynyt lyömään Tiganaa ja tuhoamaan sen verellä ja tulella. Hän luo taian, joka hävittää Tiganan nimen kaikilta niiltä, jotka eivät ole syntyneet siellä. Hän pidentää elämäänsä taioillaan ja aikoo hallita Chiarasta, Kämmenen pääkaupungistaan, kunnes viimeinenkin Tiganassa syntynyt on kuollut - silloin valtion nimi ja maine ovat iäksi kuolleet.

Tiganan pääkaupungissa Avallessa kaikki viisitoista vuotta täyttäneet miehet lähtivät viimeiseen taisteluun ja useimmat kaatuivat siellä. Ruhtinas Valentinin nuorin poika Alessan oli vasta täyttänyt 14 vuotta ja hänet onnistui piilottamaan Eannan pappi. Alessan ja saman ikäinen Braed omistavat elämänsä Tiganan nimen palauttamiseen. He eivät tyydy siihen, he haluavat tuhota molemmat noitahallitsijat samanaikaisesti ja vapauttaa koko Kämmenen. Heihin liittyy pari muuta nuorta, laulaja Devin ja kalastajan tytär Catriona, jonka isä oli perheineen paennut ennen taistelua. Braedin tietämättä hänen sisarensa Dianora on hankkiutunut Brandinin haaremiin kosto mielessään.

Juoni on monimutkainen, mutta 18 vuoden kuluttua se alkaa purkautua. Kay on kutonut - tapansa mukaan - tarinaansa myös maagisen olennon, riselkan (tuttu Itä-Euroopan kansantarinoista, tässä eri tavoin kuvattuna) ja Italian keskiajalta tunnetun lahkon, joka viljan kylvöaikaan taistelee pahoja voimia vastaan sadon auttamiseksi. Tiganan ensimmäinen osa päättyy juuri, kun Alessanin luoma salaliitto alkaa toimia ja asiat kärjistyvät.

Philip K. Dick: Lies, Inc.

Philip K. Dick käytti huumeita, mm. LSD:tä. Myöhemmin hänellä diagnosoitiin skitsofrenia. Tässä kirjassa ei voi olla huomaamatta asiaa. Suuri osa kirjasta on LSD-näkyjen kyllästämää.

Ihmisiä on maapallolla tolkuttomasti liikaa. Onneksi on löydetty ihastuttava, idyllinen maan kaltainen planeetta ja keksitty teleportaatiolaite, jolla sinne pääsee. Tosin laite toimii vian yhteen suuntaan. Takaisin tulee videokuvaa.

Jotkut eivät usko idylliin ja yrittävät useilla tavoilla päästä paljastamaan harhan ja lähettämään takaisin todenmukaisia viestejä. Sitten henkilöt pyörivät erilaisissa para- ja meta-maailmoissa ja useat onnistuvat kuolemaankin useita eri kertoja. Kirjaan on myös sijoitettu useita saksalaisia (ja paljon saksankieltä) ja yksi urhea juutalainen.

Minä kyllä kykenen harhailemaan rinnakkaismaailmoissa, mutta jotakin tolkkua niissä saisi olla. Tämä vaikuttaa siltä kuin Dick olisi kirjoittanut kirjan pahan tripin aikana ja paiskannut se sellaisenaan kustantajalle. Ja sitten se on vielä suomennettukin - vaivan haaskuuta.

Fred Saberhagen: The Dracula Tape

Vampyyreistä kiinnostuneet tuntevat varmasti Bram Stokerin "Draculan". Monet ovat varmaan huomanneet kirjan virheetkin; juoni on reikäisempi kuin lahnaverkko. Saberhagen ainakin huomasi ja päätti tehdä asialle jotakin. Tuloksena on "The Dracula Tape", tarina Draculan itsensä kertomana.

Virheetön ei tämäkään tarina ole, mutta riemukkaasti on osoitettu, missä Stoker meni pieleen. Miksi esimerkiksi Styokerin krijan huippukohdassa kreivi surmattiin kukriveitsellä, vaikka selkeästi ja moneen kertaan oli kerrottu, että vain puuvaaja tappaa vampyyrin?

Saberhagenin kreivi ei ollut edes paikalla monissa kohdissa, joissa hänen oletettiin tehneen pahojaan. Kaunis Lucy esimerkiksi kuoli, koska van Helsing siirsi hänen suoniinsa neljän raavaan miehen verta aikana, jolloin veriryhmistä ei tiedetty mitään. Mina Harker oli Draculan ainoa todellinen lemmitty ja tässä kirjassa uskollinen salaliittotoveri. Kreivillä oli silti hankalat hetkensä, esimerkiksi Idän Pikajunassa.

Viihtyisästi uudeleen käsitelty kauhuklassikko.