Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Rebecca oli totinen opiskelijatyttö, joka oli kihloissa Willin, totisen opiskelijapojan kanssa, jonka hän oli tuntenut lapsuudestaan asti. Sitten hän poikkesi juhliin ja törmäsi Joeen, eronneeseen mieheen, jolla oli kolme tytärtä. Rebecalta menivät jalat alta. Kuusi vuotta myöhemmin hän oli nuori leski, jolla oli huolenaan iso, vanha talo, pitopalvelu ja suuri määrä omituisia ihmisiä, joista kukaan ei oikeastaan ollut hänelle edes sukua.

Yli 50-vuotias Rebecca näki unta pojasta, joka unessa oli hänen, mutta joka ei koskaan ollut syntynyt. Rebecca tajusi, että hänestä oli tullut täysin eri ihminen, joku, jota hän ei tuntenut. Hän tarttui puhelimeen ja soitti Willille...

On ihan mukavaa lukea kirjoja nuorista tähtisilmistä, mutta joskus on oikein hyvä lukea varttuneista ihmisistä, joilla on varttuneiden ihmisten tunne-elämä. Anne Tyler on hyvä kuvaamaan tavallista elämää.

"Tuohon minä en totu ikinä", Rebecca sanoi. Hän otti Troylta viinilasin ja istuutui sohvalle Willin viereen, ei kuitenkaan ihan kylkeen kiinni. "Kun kertoo ihmisille että minä tein sitä ja sitä puoli vuosisataa sitten, tai että en ole tavannut sitä ja sitä neljäänkymmeneenviiteen vuoteen... Siinä tulee ajatelleeksi: mitä minä oikein puhun? Olenko tosiaan elänyt niin kauan?

Teki mieleni kommentoida kirjasta: mukava tavata, mutta ei jäädä asumaan. Sitten huomasin, että oloni kävi jotenkin oudoksi. Niinkuin olisin elänyt kahta elämää, Rebeccan ja omaani. Niin että: mukava tavata. Mutta ei jäädä asumaan. Rebeccalla ja minulla, meillä molemmilla on oma elämämme, ei jotakin, mikä olisi voinut olla. (Kirjan lukenut ymmärtää tämän lauseen.)