Donna Leon: Ylimyksen kuolema

Silloin tällöin tulee automaattisesti poimittua kirjaston hyllystä ennen lukematon Donna Leon. Joka kerran kadun. Ensimmäiset olivat hyviä ja sujuvia. Nykyään kaava on ikuisesti toistuva. On kuin avaisi laatikollisen paperinukkeja ja nostelisi nuket pöydälle taas uuteen leikkiin. Siellä ne kaikki makaavat, kaksiulotteisina ja paperisilmäisinä: Ihastuttava ja pätevä signorina Elettra, häijy ja typerä esimies Patta, aina luotettava apulainen Vianello; luonnollisesti hyveellinen ja älykäs komisrio Guido Brunetti itse ja ja hänen perheensä, vaimo, tytär ja poika.

Juonessa on aina jokin moderni ongelma salakuljetetuista ilotytöistä salakuletettuun ydinmateriaaliin saakka, kuten tässä kirjassa. (Pahoittelen, jos joku haluaa lukea kirjan; ongelman arvaa kuitenkin heti, kun päädymme surmatun henkilön ruumiinavaukseen asti.) Italian yleistä ja kaiken kattavaa korruptoituneisuutta ja tehottomuutta sätitään. Kumma juttu, että molemmat Italiasta kirjoittavat amerikkalaiset, Donna Leon ja Michael Dibdin, kaikesta moittimisestaan huolimatta silti asuvat tässä tuhoon syöksyvässsä laivassa. Kumma juttu sekin, että Italia vielä kelluu, vaikka mikään ei toimi, ei poliisi, sairaalat, liikenne, puhelinlaitos, posti... jatkakaa vapaasti listaa.

Donna Leonilla on ollut hetkensä, joiden vuoksi yritän aina uudelleen. Paras oli krijassa "Aqua Alta" (mikähän sen nimi oli suomeksi?), jossa taidetta keräilevä mafioso oli kaapannut väärennyksen huomanneen taideasiantuntijan ja ennen tappamista esitteli aarteitaan. Mafioson suunnaton järkytys, kun nainen otti käsiinsä ainutlaatuisen kiinalaismaljan ja tyynesti pudotti sen lattialle, oli upea hetki. Sellaista hetkeä "Ylimyksen kuolemassa" ei ollut.