Vladimir Majakovski: Minun löytämäni Amerikka

Majakovski teki 20-luvulla matkan Yhdysvaltoihin (yksityiskohdat kerrotaan kääntäjän, Mika Rassin, esipuheessa). Reipasta ja lennokasta tekstiä, jossa korostuu Majakovskin innostus sähköön, sähkövaloihin, maanalaisiin, ilmaratoihin ja muuhun tekniikkaan. Ensi lukemalta tämä Amerikka-innostus tuntuu oudolta, mutta tarkemmin kelaten juuri tätä puolta kehityksessä Stalinin Neuvostoliitto tavoitteli - sähköä, patoja, isoja tehtaita. Majakovskin teksti on mainontaa - tähän on päästy Atlantin takana, yrittäkäämme mekin!

Majakovski oli myös yhteydessä kommunistitovereihin - tällaiselle suomalaiselle ay-ihmiselle kaikki on tuttua ja ymmärrettävää. Ihmeen kepeästi Majakovski otti ongelmansakin, jotka johtuivat kielipulmista ja suoranaisista huijareista, jotka veivät hänen vähiä rahojaan. Nuorekas, innostunut teksti.

Patricia A. McKillip: The Book of Atrix Wolfe

Atrix Wolfe, maailmansa suurin velho, lupautuu lopettamaan sodan loitsulla. Sota todella loppuu - kaikki kuolevat. Taistelukentälle ilmestyy Metsästäjä, jolla on hirvensarviensa välissä musta kuu ja joka ajaa hulluuteen ja kuolemaan kaikki, jotka häntä katsovat.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Pelucirin prinssi Talis, surmayönä syntynyt, opettelee velhotiedettä. Hänen käsiinsä hankkiutuu itsestään loitsukirja, jonka kaikki loitsut ovat vääriä ja tuhoisia, vaikka ne näyttävät helpoilta ja yksinkertaisilta. Talis ottaa kirjan mukansa Peluciriin ja tulokset ovat vähintäänkin outoja. Atrix Wolfe itse yrittää etsiä kirjansa ja kesyttää sen, mutta saa vain Metsästäjän uudelleen liikkeelle. Samaan aikaan Pelucirin linnan keittiössä patoja pesee mykkä Saro, jolla ei ole menneisyyttä. Mistä Saro tuli? Mikä on hänen osuutensa tarinaan? Ja miksi Metsän Valtiatar ryöstää prinssi Taliksen?

Kirja on yksi monista Oberon ja Titania -muunnelmista ja myös McKillipin tarinoista, joissa pohditaan velhon vastuuta. Kiehtova piirre tässä on, että suuri osa tapahtumista nähdään keittiöstä käsin, lukemattomien ruokalajien saattona.Epätavallinen näkökulma sankaritarinaan.

Esko Valtaoja: Ihmeitä

Valtaoja kuljeskelee rannalla jos toisellakin ja mietiskelee asiaa jos toistakin. Rupattelu sivuaa kesämökkiä, pimeänpelkoa, vaimoja ja muita nuoruuden rakkauksia, ja lempeästi johdatellaan lukija kädestä (ikään kuin huomaamatta) kovan tieteen ytimeen, perimmäisten kysymysten äärelle.

Viihdyttävä tapa houkutella lukija oppimaan tieteen salaisuuksia.

Sheri Tepper: Gibbon's Decline and Fall

Tepperin voimakkaimmin feministinen kirja. Kahdeksan nuorta naista päätyy yliopistossa yksiin ja pysyvät yhdessä seuraavat 40 vuotta erilaisista luonteistaan ja elämänkohtaloistaan huolimatta. Voimakkaimmin vaikuttaa mystinen hahmo Sophy, johon jokaisella on erilainen suhde.

Vuonna 2000, siis 40 vuotta myöhemmin, Sophy on kadonnut, otaksutaan kuolleeksi. Muilla seitsemällä on kuitenkin erilaisia vaikutelmia Sophyn läsnäolosta. Maailma on menossa huonoon suuntaan - voimakas mieshahmo Webster on selvästi suunnittelemassa maailman, tai ainakin kaikkien naisten, tuhoa. Ystävysten yhdistys "Decline and Fall", DFC (sai alkunsa puhtaasta vitsistä) alkaa etsiä Websterin tarkoitusta ja taustaa. Yllättäviä asioita paljastuu - perustaksi osoittautuu vanha tarina Jumalasta, Jumalattaresta ja Paholaisesta, ynnä hämmästyttäviä seikkoja Sophysta.

Vahvaa Tepperiä, vaikka tarina voi tarttua kurkkuun niille, jotka eivät Tepperin julistusta (tai feminismiä) hyväksy.

Mercedes Lackey: Bardic Voices

Tapahtumapaikkana on se tavallinen fantasiamaailma - feodaalinen yhteiskunta, ei tekniikkaa. Yllättäen kyllä humanoidirotuja puikkelehtii seassa.

Päähenkilö on Rune, majatalon piian avioton tytär, jonka elämä on kurjaa - paitsi että hänellä on muusikon korva ja lahjaksi saatu viulu. Kun kylän nuoret härnäävät häntä, hän vannoo soittavansa viulua Kallokukkulan aaveelle - kukaan ei ole selvinnyt elossa yöstä Kallokukkulalla. Rune soittaa aamunkoittoon ja aave lahjoittaa hänelle pinon hopeaa. Rune päättää lähteä valtakunnan suurimmilla markkinoilla pidettyihin musiikkikilpailuihin, joissa voittaja pääsee Bardien Killan jäseneksi. Yksi mutta on - vain pojat hyväksytään ja Rune on tyttö.

No, ei liene vaikea arvata, miten juttu etenee. Runen tietä seurataan sitten avioliittoon asti. Rakenne on episodimainen, seikkailu seuraa toistaan. Siitä huolimatta viihdyin Runen, Vapaiden Bardien ja mustalaisten maailmassa.

Jose Saramago: Elefantin matka

Tarina on Saramagon jälkikirjoituksen mukaan totta. 1500-luvulla Portugalin kuningaspari todella lahjoitti Itävallan Maksimianille häälahjaksi Intiasta tuodun elefantin ja Maksimilian nuorikkoineen veivät elefantin Espanjan, Italian ja Alppien kautta Itävaltaan.

Saramago kertoo tarinan leppoisalla tarinankerrontatyylillä. Hänen käyttämänsä rakenne tuo mieleen jutustelun ääneen tai itsekseen - välimerkit, sekalaisesti käytetyt isot ja pienet kirjaimet ja aina väliin sijoitetut, nykyaikaan viittaavat huomautukset pitävät lukijan muistissa kertojan äänen.

Samaan aikaan tarinassa on pieniä pistoja, älykkäitä vivahteita ja näkökulmia - politiikkaa, elefantinhoitajan mielipiteitä ja jopa elefantin puoli tarinasta (vaikka elefantti ei sano sanaakaan). Älykäs kertomus.