Luetut 2006-2011

Diane Wynne Jones: Taikuuden taakka

2011-09-13T06:17:00.000-07:00

Jostakin syystä kirja on saanut merkityksettömän suomennosnimen; alkuperäinen nimi on "The Pinhoe Egg", joka kieltämättä olisi hankala tulkittava - Pinhoe on sukunimi.

Kirja kuuluu Chrestomanci-sarjaan. Kissa Chant on keskeisiä henkilöitä (tuttu kirjasta "Noidan veli"). Chrestomanci on arvonimi; arvonimen kantajan tehtävä on valvoa taikuuden väärinkäyttöä. Hänen nenänsä alla on vuosiatoja kukoistanut joukko kyliä, joiden asukkaat ovat hilpeästi käyttäneet taikuutta väärin ja piiloittaneet sen tosiseikan, kunnes kaksi sukua alkaa käydä ankaraa kaksinkamppailua ja Kissa joutuu sen keskelle.

Varsin hyvä Diane Wynne Jones -kirja, jossa on kaikkea, mitä kunnon velhokirjassa tarvitaan: yksisarvinen, luudalla ratsastusta, ympäriinsä sinkoilevia taikoja ja aarnikotkan muna.

Jack Higgins: Myrskyvaroitus

2011-09-10T07:06:00.000-07:00

Higgins 70-luvulta, jolloin kirjailija vielä yritti tosissaan eikä tehtaillut tasaista tahtia kevyitä viihdekirjoja (ei sillä, etteikö "Myrskyvaroitus" olisi myös viihdettä, se on vain paremmalla otteella tehtyä).

Toisen maailmansodan lopussa Brasilia julisti sodan Saksalle. Kirjassa Brasiliassa oleskelevat saksalaiset livahtavat ikivanhalla purjelaivalla satamasta ja suuntaavat kohti Saksaa. Laiva on naamioitu ruotsalaiseksi. Mukana on 22 merisotilasta, viisi nunnaa ja Saksan Brasilian-lähettiläs vaimoineen. "Deutschland"-laivan matkaa seurataan ja sen rinnalla muita juonikäänteitä, joista kiinnostavin on saksalainen sukellusvenekapteeni, joka joutuu englantilaisten vangiksi, mutta karkailee koko ajan. Lopulta kaikki päätyvät samaan pisteeseen, Hebrideille ankarassa myrskyssä.

Oikein mukava merisotakirja, jossa siviilien panos tulee voimakkaasti esiin. Meripelastusveneen siirto maitse satamasta toiseen on tiettävästi todella tapahtunut, joskaan ei kirjan kuvaamassa tilanteessa. Nuorena käytännöllisesti katsoen hukkasin sydämeni sille saksalaiselle sukellusvenekapteenille - todellinen sankari.

Lee Child: Terässeinä

2011-09-09T05:50:00.000-07:00

Jack Reacher on kuljeksinut pitkin Yhdysvaltoja jo kymmenen vuotta. Hän sattuu pikkukaupunkiin nimeltä Despair, ksoka häntä inhottaa kävellä takaisin jo kulkemiaan jälkiä. Despairissa hänet pidätetään ja passitetaan kaupungin rajan taakse, ja hän suivaantuu vieläkin enemmän.Naapurikaupungista, Hopesta, löytyy apua ja selvitystä Despairin tilanteeseen.

Despairin kierrätyskeskus ja terässeinä tuovat mieleen varhaiset scifi-filmit (Metropol yms.) Väki on kuin robotteja, koko asetelma kuin dystopiat. Valitettavasti Despairin tilanne alkaa purkautuessaan olla nykypäivän Yhdysvaltoja eikä jotakin mielenvikaista tulevaisuuden kuvaa. Politiikkaa ja uskontoa, ei robotteja.

Melkoinen kirja tämäkin.

Jack Higgins: Huonoa seuraa

2011-09-07T05:38:00.000-07:00

Nimi on enne - tämä Higgins on huonoa seuraa. Tulee mieleen, että perheellä on ollut tilapäisesti rahasta pulaa, ja Higgins istui kirjoituskoneensa ääreen ja kirjoittaa paukutti kirjan aamupäivän aikana.

Pitkähkö sepustus Hitlerin bunkkerista, jostakin oletetusta sankarista nimeltä Max von Berger, Hitlerin salaisesta päiväkirjasta, joka oli piiloitettu Bergerien kotikappeliin ja väliaikaselostusta Rashidin suvusta, jonka kimpussa Higgins on nakertanut kuin koira luun. Sitten päästetään Dillon irti, kaapataan kenraali Ferguson, käydään vapauttamassa hänet ja tapetaan vähän lisää. Ja mennään takaisin Lontooseen syömään lihaperunalaatikkoa samppanjan kanssa. Dillon parka, kukaan ei ole kiitollinen eikä kunnioittava, vaikka hän joutuu hoitamaan kaikki tapot yksin (tai yhdessä gangsterikaverinsa kanssa). Elämä on epäreilua.

John Le Carré: Single & poika

2011-09-06T06:10:00.000-07:00

Tiikeri Singlen poika on saanut tarpeekseen sokeasti ihailemansa ja rakastamansa isän petollisista liiketoimista ja ilmiantanut hänet tullilaitokselle. Poika on neljän vuoden aikana elänyt uuden elämän muunnetulla henkilöllisyydellä - saanut uuden ammatin, mennyt naimisiin, eronnut ja tullut isäksi. Ja sitten Tiikeri löytää hänet. Oliver elää uudelleen mutkikkaan tiensä isänpettäjäksi ja lähtee pelastamaan isäänsä niiden miesten käsistä, jotka ovat tappaneet jo kerran ja voivat tappaa uudelleen.

(Tämä vaikuttaa ihan Higginsin juoniselostukselta. Siitä ei ole kysymys.) Jokainen kirjan henkilö joutuu pohtimaan suhdettaan luottamukseen ja petokseen. Jotkut sortuvat mieleltään, jotkut kuolevat; toiset jaksavat rakastaa ja luottaa ja selviävät labyrintin läpi.

(No, nyt meni paremmin.) Täyteläinen kirja, hyviä luonnekuvia, ja Oliver on oudoimpia henkilöitä, jonka olen tavannut jännityskirjassa. Vauhtia ja ironista huumoria. Kirjan nimi ei ihan sattumanvaraisesti viittaa Dickensin kirjaan "Dombey ja poika", jossa on itsekeskeinen isä ja häntä rakastavat lapset - kuvio on sama ja tyyli dickensmäinen nykyaikaisella vauhdilla.

Lee Child: Tappaja

2011-09-04T06:19:00.001-07:00

Parkkitaloon on ajanut valkoinen pakettiauto. Autosta on noussut mies, joka asettuu tarkkailemaan töistä lähteviä ihmisiä. Hän ampuu nopeaan tahtiin kuusi laukausta ja tappaa viisi ihmistä, neljä miestä ja naisen. Poliisi löytää hämmästyttävän nopeasti aukottomat todisteet ja miehen nimeltä James Barr. Barr kieltäytyy sanomasta mitään muuta kuin yhden lauseen: "Haluan Jack Reacherin."

Reacher on jo kuullut uutisista tapoista ja on tulossa paikalle. Hän muistaa James Barrin - 14 vuotta aikaisemmin Barr ampui parkkitalosta käsin neljä miestä Kuwait Cityssä ja Reacher tutki tapauksen. Tällä kertaa kaikki ei näytä oikealta, ja Reacher alkaa käydä uudelleen läpi todistusaineistoa. Ensimmäinen kysymys on, miksi James Barr yleensä haluaa paikalle miehen, joka aikaisemmin todisti hänet syylliseksi ja lisäksi toi esiin voimakkaan vastenmielisyytensä joukkomurhaajaa kohtaan. Reacherilla on muitakin ongelmia kuin asetelman outous - nuori nainen murhataan ja poliisi etsii häntä.

Hyvää, vakaata Lee Childiä. Loppurytinä panee miettimään, kumpaa kirjan nimi tarkoittaa, parkkitalon murhaajaa vai Reacheria itseään.

Kirjasarjalla on tyylikäs ulkomuoto, pelkistetty ja samalla näyttävä. Hyvää työtä, Karisto.

Jack Higgins: Tappotanner

2011-09-01T06:12:00.000-07:00

Taas ovat Sean Dillon ja kumppanit vauhdissa. Tällä kertaa on kidnapattu 13-vuotias Sara naitettavaksi Irakiin. Dillon ja Billy Salter lähtevät hakemaan tytöä takaisin, mutta homma ei heti onnistu - syntyy vain ruumiita. Samaan aikaan presidentti Putin (muuten ainoa kirjoissa mainittu valtionpäämies - Yhdysvaltojen presidentti on kuvitteellinen hahmo ja Britannian pääministeri mainitaan vain arvonimellä) vaatii, että nämä hankalat tyypit on tapettava pois jaloista kuljeksimasta.

Higginsin ideologia on selkeää. Vanhat IRA-miehet ovat palkattavissa tai sitten brittien palkoissa. Venäläiset ovat värvättävissä brittien puolelle. Islaminuskoiset ovat aina vihollisen puolella ja terroristeja - kaikki, joiden toinen vanhempi on islaminuskoinen, ovat loppujen lopuksi terroristien agentteja. Selvä kuin mikä.

Edelleenkin aivot narikkaan -kirjallisuutta.

Lee Child: Tappotahti

2011-08-31T05:39:00.000-07:00

"Tappotahti" on ensimmäinen Lee Childin kirjoittama Jack Reacher-kirja. Tässä on klassinen yksinäinen mies, joka tulee tuntemattomasta ja poistuu tuntemattomaan. Heti alussa Reacher kävelee neljä tuntia Georgian sateessa, saapuu Margrave-nimiseen pikkukaupunkiin ja pidätetään murhasta. Kaupungin poliisipäällikkö ilmoittautuu silminnäkijäksi.

Meno on kovaa alusta asti. Reacherilla on silti tilaisuus solmia rakkaussuhde naispuoliseen konstaapeliin. Kaupungilla on salaisuutensa; sen omistaa kokonaan Kliner-niminen mies. Kun murhattu osoittautuu Reacherin ainoaksi veljeksi, hän saa myös henkilökohtaisen syyn selvittää Margraven synnit. Ja ruumiita kasaantuu kirjan nimen mukainen määrä - tappotahti on todella nopea.

Childin psykologinen silmä on hyvä ja luja. Reacherin luonne perustellaan hyvin kirjan mittaan - hänen halunsa liikkua kulkurina, hänen piittaamattomuutensa taloudenhoidosta, hänen nimettömyytensä - ei papereita, vain tukku rahaa taskussa. Hänen rakkautensa blues-musiikkiin. Vahvasti rakennettu luonne. Minulla on tunne, että tämän oli tarkoitus olla ainoa Reacher-kirja, mutta lukijat mieltyivät ja kirjailija mieltyi itsekin, joten Reacher-kirjoja on jo toista tusinaa.

David Hewson: Mysteerien huvila

2011-08-30T05:51:00.000-07:00

Roomaan sijoittuva dekkari. Amerikaklaispariskunta on lomalla Roomassa. Mies on ärtynyt naapuriin, joka oli tuonut Välimeren lomaltaan marmoriveistoksen pään; hän päättää lyödä naapurin laudalta ja vuokraa metallinpaljastimen. Turvesuolla Ostiassa paljastin hälyttää. Pariskunta löytää nuoren tytön veistoksen, mutta kun mies alkaa hakata päätä irti lapiolla, he tuijottavat täysin aitoa ihmisen anatomiaa.

Patologi arvelee kyseessä olevan antiikin aikaisen suoruumiin, mutta tytön kielellä on 16 vuoden takainen kolikko. Vainaja tunnistetaan amerikkalaisen mafiapomon tytärpuoleksi, joka katosi 16 vuotta aikaisemmin. Miksi tyttö on pukeutunut antiikin ajan vaatteisiin? Ja onko jutulla yhteys toiseen tyttöön, jonka äiti on juuri ilmoittanut kadonneeksi - ja joka on täsmälleen suoruumiin näköinen?

Roomalainen mafiapäällikkö sekoittaa pakkaa aloittamalla uudelleen mafiasodan 16 vuoden takaisen tjytön isäpuolen kanssa. Kohta kuolee ihmisiä ja räjäytellään pommeja.

Tarina käy monimutkaisemmaksi koko ajan ja tekee lopullisen kiepsahduksen ihan lopussa. Kiinnostavaa juonenrakentamista.

Jack Higgins: Mustaa oikeutta

2011-08-29T05:49:00.000-07:00

Taas kerran Yhdysvaltojen presidentti yritetään murhata. Tappajaehdokas nauttii syanidia. Jäljet johtavat englantilaiseen moskeijaan, joten Sean Dillon pannaan asialle.

Moskeijan imaami kidnapataan, jutun takana on venäläinen miljonääri ja hänen venäläiset avustajansa. Vauhdilla kuljetaan Irakin ja Irlannin välillä - tietenkin asialla ovat vanhat IRA-miehet ja Lontoon gangsterit.

Nämä pahuksen Dillon-kirjat menevät mielessä sekaisin, vaikkei olisi kuin päivä tai pari lukemisen välillä. Tärkeintä on juoda Bushmills-viskiä ja syödä lihaperunalaatikkoa, ne miehen tiellä pitävät. Ja ampua vastapuolta suoraan silmien väliin vanhalla luotettavalla Walthersilla. Ja rentoutua välillä soittamalla Gerswininä pianolla. Naisia lähinnä ihaillaan kauempaa. Kainoa joukkoa nämä.

Jack Higgins: Kaksintaistelu

2011-08-28T04:39:00.000-07:00

Sean Dillon näyttää erämaataistelutaitojaan ja sukeltajanlahjojaan. Kolme veljeä ja sisar ovat puoliksi skotlantilaista aatelissukua, puoliksi beduiineja ja maailman rikkaimpia ihmisiä. Amerikkalaiset ja venäläiset öljy-yhtiöt käyvät jakamassa lupaa kysymättä heidän aavikkovaltakuntansa öljyvaroja. Lisäksi venäläinen kaksoisagentti tappaa liikenteessä juovuspäissään heidän äitinsä. Vanhin veli julistaa kostavansa maailmalle ja suunnittelee murhauttaa Yhdysvaltojen prsidentin, Venäjän presidentin ja aavikkovaltion kaikki sheikit. Vaatimattomina työkaluina on joukko arabeja ja nippu vanhoja IRA-miehiä. Siinä sitten vastapuolella taistoon käyvät Sean Dillon ja kaksi Lontoon gangsteria.

Viskiä ja shamppanjaa kuluu, Platonia siteerataan, sukellellaan foinikialaisella aarrelaivalla (ja katkotaan vastapuolen ilmaletkuja) ja käydään erämaasotaa kuin vanhoissa elokuvissa, joista leukaillaan - "Casablanca", "Hyökkäys erämaalinnakkeeseen" ja niin edelleen. Ja ammuskellaan ihmisiä silmien väliin vanhalla mukavalla Waltherilla ja vähän Uzillakin. On tämä mukavaa.

Jack Higgins: Kovalla kädellä

2011-08-27T07:45:00.001-07:00

Higgins on kirjoittanut kokonaisen sarjan Sean Dillon -kirjoja. Dillon on entinen IRA:n iskumies, joka on vasten tahtoaan värvätty Englannin salaiseen iskuryhmään. Iskuryhmän tapa on aina, kun he tappavat jonkun, kutsua paikalle tuhoamisosasto, joka puolessa tunnissa muuttaa ruumiit kolmen kilon paketiksi tuhkaa. Siistiä. Muita jatkuvasti vastaan tulevia maneereja on tapa ampua vastapuolen edustajia silmien väliin, mieluiten Waltherilla tai nilkkakotelossa pidetyllä Colt .22:lla, jossa on onttokärkiset luodit. Niin, ja noin 50 sivun välein joku humalainen mies putkahtaa kourimaan ja käpälöimään jotakin naista niin, että kulloinkin paikalla oleva sankari pääsee hakkaamaan käpälöijän tainnuksiin. Eli siis samalla kaavalla tehtyjä kirjoja tyyliin "aivot narikkaan".

Dillon itse on 165 cm pitkä, pellavapäinen mies, joka osaa kaikkea, ihan kaikkea. Sukeltaa, lentää mitä laitetta tahansa, tappaa millä keinolla hyvänsä, osaa englannin ja iirin lisäksi venäjää ja arabiaa, soittaa Gerswiniä pianolla, runoilee ja tuntee filosofit. Ei vehtaa naisten kanssa, mutta juo Bushmills-viskiä mihin vuorokauden aikaan tahansa ja väliaikoina Krug-shamppanjaa lihaperunasoselaatikon painimeksi. Toisin sanoen erittäin ärsyttävä tyyppi.

Silti kirjoihin tulee jonkinlainen himo kuten pussilliseen lakritsaa - pakko lukea kerralla loppuun ja ruveta hakemaan ympäriltään lisää samaa. Tämän kertaisessa tapauksessa venäläiset tuppautuvat rajan yli Kosovoon polttamaan moskeijoita ja raiskaamaan alaikäisiä tyttöjä ja tämän kirjan erikoissankari Miller ampuu joukko-osaston luutnanttia silmien väliin. Putin itse antaa käskyn tappaa Miller ja varmemmaksi vakuudeksi Dillon - kaikki haluavat tappaa Dillonin. Erikoismauste: tässä kirjassa Dillon rakastuu 40-vuotiaaseen leskeen, joka on Cambridgen professori. Rakastuminen onkin paras puoli - suuri sankari on lempijänä ujo.

Alistair Maclean: Särkyneen sydämen sola

2011-08-25T06:05:00.000-07:00

"Särkyneen sydämen solan" elokuvasovitus - Deakinina Charles Bronson

"Särkyneen sydämen sola" oli 70-luvun lännentarina, joka myös filmattiin varsin kelvollisesti. Siihen aikaan luettiin Alistair Macleania - kirja vuodessa. Tyyli on tuttu, vaikka kirjailijat ovat vaihtuneet. Macleanista olen kuullut, että hänen kirjansa vaihtelivat hänen kulloisenkin sihteerinsä mukaan. Tämän kirjan aikainen sihteeri oli melkoinen huuliveikko, joten kirja on jäänyt mieleeni, ja nyt se tuli luettua uudelleen.

"Tämä on hirveää!" Marican ääni tärisi, mutta se johtui kylmästä eikä pelosta. "Me jäädymme kuoliaaksi täällä ylhäällä."
"Älkää puhuko pahaa junanvaunun katoista", Deakin sanoi moittivasti. "Niistä on tullut minulle eräänlainen toinen koti."

Tarinassa mennään siis junalla pitkin länttä. Junassa on joukko-osastollinen sotilaita, kaksi vaunullista hevosia, lääkäri, pastori, eversti, osavaltion kuvernööri veljentyttärineen ja etsintäkuulutettu roisto (päähenkilö, Deakin) ja häntä vahtiva sheriffi. Matkan syy on eristyneessä linnakkeessa riehuva kolera, jonne pitää viedä korvausmiehistö. Sitten alkaa väkeä junassa kuolla.

Kelvollista vauhtia yllä pitävä kirja, jossa on kaikki lännentarinassa tarvittavat ainekset - etsintäkuulutettu, sheriffi, Yhdysvaltojen ratsuväki, intiaaneja ja kultalöytö (silkkaa spoilausta, mutta olkoon).

Janet Evanovich: Neljäs kerta toden sanoo

2011-08-24T06:36:00.000-07:00

Palkkionmetsästäjä Stephanie Plumilla on taas helppo tapaus, jota ei saa millään kiinni. Lisäksi Stephanien niljakas esimies on palkannut samaan tehtävään toisenkin naisen - sen hutsun, jonka kanssa Stephanien aviomies aikoinaan petti Stephanieta keittiön pöydällä. Onneksi Stephaniella on puolellaan entinen ilotyttö Lula, joka on kätevä tainnutusaseen käyttäjä.

Kiinni otettava on nainen, joka kyllästyi miesystäväänsä ja pihisti tältä auton. Mutta miksi naisen vanavedestä löytyy väärennettyjä seteleitä? Ongelmaa täydentää Stephanien uusin auto, joka taas tuttuun tapaan räjähtää. Ainakin seksikäs poliisi Joe Morelli on ympäristössä ja tositoimissa hänkin.

Aina yhtä hauskoja nämä kirjat. Minua naurattaa eniten se tapa, jolla kaikki vanhat ja ontuvat vetelevät esiin toinen toistaan raskaampaa aseistusta niin kampaajalla kuin kosmetologillakin.

Ari Turunen: Ettekö tiedä, kuka minä olen

2011-08-22T05:14:00.000-07:00

Kirja ylimielisyydestä. Erinomainen kulttuuripsykologinen teos. Esimerkkejä notkeasti ja sujuvasti yli koko tunnetun historian, selkäsanainen ja täydellisen ymmärrettävä. Panee miettimään omia virheitäänkin - ei tosin niin, että nokkiintuisi ja panisi kirjan pois, vaan niin, että juttu jää mieleen.

Erinomaisen suositeltava, eniten historiasta pitäville, mutta suositeltava vaikkapa firmoissa pientäkin valtaa pitäville - eikä ole haitaksi niillekään, jotka monottavat lähimmäisiään naapurustoista kapakoihin.

Lukekaa!

Lee Child: Henkensä kaupalla

2011-08-20T06:09:00.000-07:00

Erinomainen Jack Reacher -kirja. Jack jää liftauskyydistä Nebraskassa keskellä ei mitään. Pelkkää talvista aavaa, lumen peittämiä maissipeltoja. Yksi motelli on näkyvissä, ja sinne Reacher suunnistaa juomaan kahvia. Koko paikassa on yksi asiakas, umpijuovuksissa oleva lääkäri. Kun Reacher juo kahviaan, lääkärille soittaa nainen, jonka nenäverenvuoto ei lakkaa. Sekä Reacher että lääkäri ymmärtävät, että naista on hakattu. Reacher pakottaa lääkärin lähtemään potilaan luo - Reacher ajaa autoa, koska lääkäristä ei siihen ole. Tällä teollaan Reacher tulee sohaisseeksi ampiaispesään.

Koko aluetta hallitsee neljän Duncanin kopla, kolme noin 60-vuotiasta ja heidän ottopoikansa. Kukaan ei tee mitään vastoin Duncanien tahtoa - heillä on kuljetusliike ja kaikki maanviljelijät ovat heidän otteessaan. Jos Duncanit kieltäytyvät kuljettamasta satoa, maanviljelijä menettää kaiken. Hakattu nainen on ottopojan, Seth Duncanin, vaimo. Lääkäriä on kielletty hoitamasta häntä. Reacher saa töitä - Duncaneilla on palkkalistoillaan kymmenen yli kaksimetristä jalkapalloilijaa, jotka alkajaisiksi hakkaavat lääkärin auton pirstaleiksi ja yrittävät tehdä saman Reacherille. Sitten paljastuu, että Duncaneilla on muutakin meneillään. Salaperäinen kuljetus on tulossa Kanadasta, kolme Las Vegasin gangsteriryhmää odottaa kuljetusta, ja ne kaikki lähettävät miehiä vauhdittamaan tapahtumia.

Paljastuu myös, että 25 vuotta aikaisemmin erään maanviljelijäpariskunnan 8-vuotias tytär on kadonnut ja Duncaneja epäiltiin. Tytön äiti ei ole vieläkään antanut periksi. Yksinäinen ratsastajamme, Jack Reacher, ryhtyy panemaan uusiksi vanhoja ja nykyisiä vääryyksiä ja paikkakunnan nokkimisjärjestystä. Vauhtia riittää koko matkan. Ja mystinen pakettiauto salaperäisine lasteineen lähestyy koko ajan...

Niille, jotka vauhdikkaita äijäkirjoja rakastavat, tässä on 10+ tarina.

Joy Chant: Red Moon and Black Mountain

2011-08-19T06:53:00.000-07:00

"Red Moon and Black Mountain" sai Mythopoeic Fantasy Awardin vuonna 1972. Epäilin vahvasti kirjoittajan nimen olevan harkitusti valittu kristillinen viite (ilovirsi), mutta kyllä se perustuu kirjailijan omaan nimeen (Eileen Joyce (Joy) Rutter (nee Chant).

Kristillisyys on nimittäin vahvasti esillä C.S.Lewisin Narnia-sarjan henkeen. Tarinassa kolme lasta joutuu toiseen maailmaan, jossa hyvä ja paha kamppailevat keskenään. Kaksi muuta osallistuu jossakin määrin toimintaan, mutta vanhin poika, joka lisäksi kantaa kaulassaan Pyhän Kristoforoksen medaljonkia, ensin lyö taistelussa pahan ja sen jälkeen tarjoutuu vielä vapaaehtoiseksi uhrilampaaksi. Kirjoitustyyli on kovasti lordi Dunsanya.

Kirja on silti miellyttävää luettavaa - se on runollinen ja kaunis, siinä on seikkailuja ja rakkautta ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Vahinko, että brittiläisen Unwin-kustantamon Unicorn-sarjan Steve Westernin piirtämää kansikuvaa ei neitstä löydy - se on upea.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukan

2011-08-17T06:20:00.000-07:00

Adichie tuli suomalaisten(kin) tietoisuuteen romaanillaan Biafrasta - "Puolikas keltaista aurinkoa". Hyvä, että tuli. Häneltä on sen jälkeen käännetty "Tulipunainen hibiskus" ja nyt tämä novellikokoelma, kaikki täyttä luettavaa.

Novellit ovat Nigeriasta, Yhdysvalloista tai muutosta toisesta maasta toiseen. Mikään ei ole suorastaan optimistinen ja jotkut ovat kerta kaikkiaan synkkiä - "Naimakauppojen järjestäjät" tai ironisia - "Loikkivan apinan kukkula". Täyteläisen inhimillisiä ovat kaikki.

Ehkä pitäisi mainita, mistä pitää eniten? Se on vaikeaa. Novelli "Aaveita" kulkee kahden maailman rajalla. "Jäljennös" kertoo realistisesta naisesta, joka kohtaa aviokriisin ja panee sen järjestykseen ilman pahaa sanaa. "Ykkösselli" tuo mieleen romaanin "Tulipunainen hibiskus". Vaikea valita - hyviä kaikki.

Lee Child: Viides matkustaja

2011-08-15T07:59:00.000-07:00

Jack Reacher matkustaa aamuyöllä New Yorkin metrossa vaunussa, jossa on hänen lisäkseen neljä muuta. Yksi osoittaa kaikkia itsemurhapommittajan merkkejä. Reacher huolestuu ja menee puhuttelemaan naista. Tämä ampuu päänsä tohjoksi.

Tästä alkaa tarina, jossa Reacherilla on vihollisia joka suunnalla Yhdysvaltojen presidentistä terroristiryhmään asti. Ei niin hyvä Reacher kuin aikaisemmin lukemani - jostakin syystä terroristit saavat aina kirjailijan sekoamaan kliseisiin. Ärsyttävää on myös, että kaikki neljä muuta vaunussa olijaa ovat yhteydessä toisiinsa, Reacher onnistuu olemaan ainoa sivullinen. Miten hän sattuukin aina tuppaamaan itsensä jonkin mahdottoman tilanteen keskipisteeseen viattomana kuin vauva? Teräsmies hän onneksi ei ole - tässä käy ilmi, että hän ei ymmärrä yhtään mitään kännyköistä eikä tietokoneista, vaikka kirjan alkuperäinen julkaisuvuosi on 2009.

Huonompaakin on luettu, parempaa onneksi myös.

Helene Tursten: Yökierto

2011-08-14T06:21:00.000-07:00

Pienessä ruotsalaisessa yksityissairaalassa tulee sähköhäiriö yövuoron aikaan. Edes varageneraattori ei toimi. Lääkäri ja iäkäs sairaanhoitaja yrittävät selvittää häiriön syytä - hengityskoneessa oleva potilas kuolee ja teho-osaston hoitaja on kadonnut. Vanha hoitajatar pyörtyy - hän on nähnyt sairaalassa kummittelevan hoitajattaren, joka 25 vuotta aikaisemmin oli hirttäytynyt ullakolle. Kun kadonnut hoitajatar löytyy sabotoidun generaattorin päältä kuristettuna, poliisikin haluaa tietää enemmän aaveesta ja toisestakin hoitajasta, joka on hävinnyt samana yönä.

Turstenin poliisi Irene Huss joutuu tutkimaan sotkuista juttua. Hänellä on myös kotona pikku ongelma. Toinen hänen tyttäristään on ruvennut vegaaniksi ja äiti epäilee hänen liittyneen eläinaktivisteihin.

Pohjoismaisissa riksoromaaneissa kiinnitetään runsaasti huomiota myös poliisien perhe-elämään. Hyvä juttu - useimmilla on sellainen ja se todella vaikuttaa myös työhön. Muuten Turstenin kirjat ovat peruskamaa - niitä lukee ihan sujuvasti ja sitten pari kuukautta myöhemmin ei muista mitään.

Thomas Enger: Valekuollut

2011-08-13T04:55:00.000-07:00

Uusi, kiinnostava norjalaisdekkaristi. Kirjan päähenkilö on toimittaja Henning Juul. Kaksi vuotta aikaisemmin hän on menettänyt poikansa tulipalossa. Hän on sisäisesti ja ulkoisesti arpeutuneena palannut työpaikalleen, nettiuutislehteen. Heti ensimmäinen tehtävä on tutkia nuoren opiskelijatytön karmeaa murhaa. Tyttö löydetään teltan sisältä, puoliksi maahan kaivettuna, kuoliaaksi kivitettynä, ruoskittuna ja toinen käsi katkaistuna. Poliisi epäilee heti kunniamurhaa ja tytön pakistanilaista poikaystävää, mutta Juul ei oikein usko; teon rituaalipiirteet eivät sovi tunnettuihin tosiseikkoihin. Juul joutuu itsekin pulaan törmättyään toiseenkin ruumiiseen ja lisäksi todella pahaan oslolaisjengiin.

Toimittajanäkökulma on antoisa. Toinenkin yksityiskohta on erikoinen - Juulilla on ollut nimetön tiedonantaja Internetissä, ilmeisesti poliisi, ja nyt hän ottaa taas yhteyttä. Engerin teksti on soljuvaa ja persoonallista ja hänen otteensa toimittajan työhön ja valokuvaukseen on lujaa ja ammattimaista. Toivottavasti häneltä saadaan lisää suomennoksia.

Janet Evanovich: Kolmas kovanokka

2011-08-12T04:38:00.000-07:00

Stephanie palkkionmetsästäjä saa helpon tehtävän - koko kaupungin rakastama makeiskauppias, Mo-setä, on unohtanut tulla oikeuteen. Tosin hän näyttää kadonneen kokonaan, kaikki alkavat inhota Stephanieta, koska hän kehtaa jahdata rakastettua vanhusta, ja jostakin syystä kuolleita huumekauppiaita kellahtelee Stephanien päälle, minne hän sitten meneekin. Ja autoista on taas harmia.

Ihan kelvollinen Stephanie-kirja, mutta hiukan on yty poissa. Kelpaa silti.

Tess Gerritsen: Katoaminen

2011-08-11T05:25:00.000-07:00

Hukkunut nainen herää henkiin ruumishuoneella. Hänet viedään kiireellä teho-osastolle, missä hän virkoaa odottamattomaan toimintaan - hän tappaa ylleen kumartuneen vartijan ja ottaa useita panttivankeja. Yksi panttivangeista on synnyttämässä oleva poliisi. Piirityksen aikana tuntematon mies onnistuu kävelemään saartorenkaan läpi ja liittymään aseella uhkailevaan naiseen.

Tarinaan on lomitettu Ukrainasta tuotujen naisten tarinaa - he ovat luulleet pääsevänsä töihin Yhdyvaltoihin, mutta löytävätkin itsensä seksiorjuudesta. Melko äkkiä paljastuu, että "hukkunut" on eräs näistä naisista - mutta miksi korkeat viranomaiset panevat kaikin voimin kapuloita tutkijoiden rattaisiin? Ja kuka oli ammuttu vartija ja paikalla ollut lääkäri? Kummastakaan ei ole mitään tietoja sen paremmin sairaalassa kuin henkilörekistereissäkään.

Panttivankina olevan poliisin, Jane Rizzolin, FBI-aviomies ja kuolinsyyntutkija Maura Isles tekevät voitavansa selvittääkseen tilanteen ennen kuin Jane ja vauva menehtyvät. Arvoituksen avain on toinen nainen, joka pakeni bordellivankilasta.

Ihan mukiinmenevä, vaikka jotenkin tavanomainen dekkari. Korkea-arvoiset poliitikot ovat pahoja, poliisit hyviä, ja lopulta oikeus voittaa. Lukeehan näitä.

Mary Elgin: Myöhäinen onni

2011-08-10T06:16:00.001-07:00

Osuipa käsiin romantiikkaa 60-luvun alkupuolelta. Nainen oli mennyt naimisiin sodan aikana. Sitten hänelle valkeni, että aviomiehellä oli suhde hänen veljeensä, sekosi tilapäisesti kesken Lontoon pommitusten ja rakastui päätä pahkaa mieheen, joka oli menossa itsemurhatehtävään. Seurasi lyhyt romanssi ja paluu avioliittoon.

20 vuotta ja kolme lasta myöhemmin sankaritar saa tietää, että lemmitty ei kuollutkaan, vaan tarvitsee sihteerin. Tietäähän sen, kuinka siinä käy - pari päätyy uudelleen yhteen.Jutussa takkuaa kummankin temperamentti ja se, että heillä on yhteinen lapsi, joka ei ole ollenkaan mukava tyyppi.

Kiinnostavaksi kirjan tekee puolen vuosisadan takainen moraali. Homoseksuaalinen suhde on ilmeisesti kammotus suoraan helvetistä. Ongelmia tuottaa myös se, että sankaritar on 40-vuotias. Mitä sen ikäinen nainen enää rakkaudella tekee? No, lasten suhtautuminen saattaa olla tänä päivänäkin sama - äiti, joka on aina ollut tuki ja turva, menee ja rakastuu. Eikä vain rakastu, vaan panee vielä ripsiväriäkin ja menee tanssimaan lemmittynsä kanssa. Säädytöntä!

Molempien kiivas luonne tekee kirjasta hauskan - ei pelkkää lemmestä lirutusta, vaan aivan kunnollisia yhteenottoja (ei lyömistä sentään).

Barbara Nadel: Kristallihäkki

2011-08-08T04:25:00.000-07:00

Barbara Nadelin edellisessä käännetyssä kirjassa "Belsassarin tytär" komisario Ikmenin vaimo oli kiukkuinen, koska hän odotti yhdeksättä lastaan. Ikmen poltti joka paikassa ja joi brandyä taskussaan kuljettamastaan pullosta. Hänen liian komea apulaisensa Suleyman suri, koska hänet haluttiin naittaa serkulleen.

Tässä kirjassa Ikmenin nuorin on nelivuotias. Hänen vaimonsa on kiukkuinen, koska hänellä on myoomia, jatkuvia kipuja ja verenvuotoa. Esimies on kieltänyt Ikmeniä juomasta työaikana, joten hän kuluttaa iltansa ja yönsä kurjissa baareissa. Tupakoida hän kuitenkin voi esimiehen kiusaksi - tämä on tupakkalakossa. Suleyman on nainut serkkunsa ja molemmat ovat epätoivoisen onnettomia.

Ja tällä kertaa ongelma ei ole juutalaisissa, vaan armenialaisissa. Tyhjästä talosta löytyy nuoren miehen ruumis. Tapaus on outo. Talon on naapuruston tietojen mukaan vuokrannut armenialainen, tavoiltaan moitteeton, ulkomuodoltaan silmiinpistämätön. Ja kadonnut. Ikmenin paras ystävä on armenialaislääkäri, joka ei yhtään halua keskustella armenialaisongelasta. Ja kaunis naiskonstaapeli on epätoivoisen rakastunut Suleymaniin.

Kyllä hitto soikoon elämä on vaikeaa Istanbulissa. Palaan lukemaan Orhan Pamukia, jonka Istanbul on sentään usein veijarimaisen hauska.

Muuten, "Kristallihäkki" on ainakin juoneltaan mutkikas - jotakin hyvää.

Lee Child: Kovemman kautta

2011-08-07T06:40:00.000-07:00

Jack Reacher on löytänyt New Yorkista mieleistään kahvia ja istuu juomassa kadunvarsipöydässä. Hän sattuu huomaamaan miehen kävelevän kadun poikki liikenteen seassa ja nousevan palopostin eteen pysäköityyn autoon.

Seuraavan päivän kahvitauko keskeytyy, kun Reacheria vaaditaan aseella uhaten nousemaan kyytiin ja hänet viedään palkkasoturipomon luo kertomaan näkemästään. Kyseessä oli lunnasrahojen luovutus pomon kaapatusta edustusvaimosta ja Reacher on ainoa, joka näki rahojen noutajan läheltä.

Reacher auttaa sieppausdraaman selvittelyssä. Hänen mielessään herää useita kysymyksiä - miten vaimo tiedettiin siepata ostoskeskuksen edestä niin nopeasti ja siististi? Minne katosi autonkuljettaja? Miksi palkkasoturipomo ei heti mainitse, että mukana siepattiin myös vaimon tytär edellisestä avioliitosta? Ja mikä outo sattuma - myös edellinen vaimo siepattiin ja löydettiin murhattuna.

Reacher joutuu tutkimaan juttua kovemman kautta, nollasta lähtien ja askel askeleelta. Avukseen hän saa edellisen vaimon sisaren, joka on pakkomielteenomaisesti jäljittänyt sisarensa aviomiehen askeleita - hän uskoo tämän murhaajaksi. Apua antaa myös yksityisetsivä, joka oli FBI-etsivänä tutkinut murhaa ja pelkää yhä tehneensä itse ratkaisevan virheen.

Juttua selvitellessään Reacher törmää yksityiseen palkkasoturitoimintaan, jonka USA rahoittaa maailman syrjäisissä kolkissa. Hän joutuu toimimaan paitsi psykopaattisen pomon, myös kovan luokan tappajajengin kanssa. Kirja jää joksikin aikaa pyörimään mieleen - hypnoottinen, takova kirjoitustyyli tarttuu aivoihin. Kuolemaa kovempi kohtalo - alkaa ajatella kuin Lee Child - tai kuin Jack Reacher. Kovaa viihdettä.

Riikka Forsström: Kaunis turhuus

2011-08-06T06:48:00.001-07:00

Riikka Forsström on kirjoittanut monipuolisen, kattavan ja äärettömän luettavan teoksen 1700-luvun Ranskan ylhäisön kulutusinnostuksesta muodista arkkitehtuurin kautta ruokiin. Kirjassa esitellään aikakausi Ludvig XIV ajan alusta Ranskan vallankumouksen giljotiineille. Kulutus oli vuosisadan sana, shoppailu keksittiin ja - vaikka miehet komeilivat punaisissa koroissa ja peruukeissa - naisista tuli muodin ja kevytmielisyyden vertauskuvia.

Kuva esittelee joitakin 1700-luvun keksinnöistä: kureliivit, pannierit, jotka kohottivat hametta sivuilta, viuhkan ja puuteroidun, erittäin korkean hiuslaitteen. Myös lemmikkilintu kuului varusteisiin samoin kuin itämaistyyppinen lintuhäkki. (Kuvaa voisi pitää vertauskuvana - Bourbon-prinsessa on aivan samoin koristeelliseen häkkiin suljettu lintu kuin hänen lemmikkinsäkin.)

Forsström muistuttaa, että ajan tekniset keksinnötkin auttoivat muotia. Peililasia opittiin valmistamaan isoina ruutuina. Tuloksena ei ollut vain Versaillesin peilisali, vaan myös modistien liikkeet, joissa niin kunnialliset kuin kevytmielisetkin naiset oppivat viihtymään aamusta iltaan kuten nykyajan ostoskeskuksissa, samoin toki miehetkin. Ylhäisille ja rikkaille aikakausi muistutti hämmästyttävästi nykyaikaa.

Tässä kirjassa on viihdykettä ja ajattelun aihetta samanaikaisesti.

Louis Bromfield: Sateet tulivat

2011-08-05T06:01:00.000-07:00

40-luvun hitti oli Suomessa Bromfieldin Intia-kirja, joka on kirjoitettu 30-luvun lopulla. Kirja on mahdottoman sentimentaalinen ja dramaattinen kertomus ajalta ennen Intian itsenäistymistä - sitähän ei edes ajateltu krijan kirjoitusaikaa. Sotien välisen ajan pessimismi on vahvana esillä - länsimaat ovat kuolemassa omaan turmeltuneisuuteensa, Intiaa vaivaa hindu-uskonto ja yleinen köyhyys ja saamattomuus. Yleissävy on selvästi fasismia suosiva - tarvitaan uutta maailmaa, mutta sitä ei saa mistään.

Kirja on silti jatkuvasti luettava. Henkilökirjo on laaja ja tapahtumat vauhdikkaita. Itsenäinen valtio Intiassa on noussut maharadzan elinikäisen työn avulla kurjuudesta modernimpaan elämään - on sähköä, koulutusta ja sairaala. Valitettavasti monsuunisateiden alkaessa tulee maanjäristys, ja nämä kaksi sattumaa yhtaikaa luhistavat padon, joka tuottaa sitä sähköä. Tulva huuhtoo mukaansa pääkaupungin - sen, mitä maanjäristys jätti jäljelle. Siten leviävät taudit, rutto ja kolera.

Tarinaan on saatu solmittua kaksi mahdotonta rakkaustarinaa. Rikas ja äärettömän vastenmielinen englantilainen on tullut aatelisen vaimonsa kanssa ostamaan hevosia. Vaimo rakastuu sairaalan intialaiseen lääkäriin. Valtioon majoittunut varakas englantilainen on tuntenut ladyn nuoruudessaan Hän kuluttaa aikaansa juopottelemalla, mutta silti häneen rakastuu lähetyssaarnaajaperheen tytär.

Näitä vanhoja kirjoja kannattaa lukea edelleenkin. Niissä on jotakin.

Niccoló Ammaniti: Juhla alkakoon

2011-08-03T07:52:00.000-07:00

Neljän hengen satanistilahko Abaddonin pedot - normaalihahmoissaan luusereita - päättää saada mainetta hankkiutumalla miljonäärin omituisiin juhliin tappamaan ensin tunnetun pop-tähden ja sitten itsensä. Juhla ylittää kaikki odotukset, kun miljonäärin ostamat sirkuseläimet - juhlissa on tarkoitus pitää ketunmetsästys, tiikerin ampuminen norsujen selästä ja leijonajahti - pääsevät irralleen, kaikki kolme metsätystä sotkeutuvat toisiinsa ja irti pääsevät myös puiston alaisissa katakombeissa sukupolvia eläneet neuvostoliittolaisurheilijoiden jälkeläiset. He luulevat Neuvostoliiton vallanneen Rooman ja juhlivan sitä. Kun maanalaiset kummajaiset nousevat maan päälle sotimaan, mieleen tulee Tarzan-kirjojen Oparin väki.

Lopulta käy sääliksi satanistiluusereita, jotka loppujen lopuksi osaavat kuolla urheasti toisin kuin juhliin kerätyt julkkikset. Kirja lyö lujaa yli, mutta sen kummia kuvioita tekee silti mieli seurata lopun apokalyptiseen vedenpaisumukseen asti.

Johan Theorin: Verikallio

2011-08-02T05:42:00.000-07:00

Kolmas suomennettu Theorinin Öölanti-kirja. Tapahtumapaikka on jälleen sama kylä kivilouhoksen lähellä, ja louhoksellakin on osansa tarinassa - kalkkikivessä on punainen juomu, jota paikalliset kutsuvat "verikallioksi". Vendelan - joka vietti lapsuutensa täällä - mielestä veri on tullut kiveen, kun keijukaiset ja peikot sotivat keskenään. Vendelalla on ollut onneton lapsuus eikä hänen avioliittonsakaan ole kaikkein auvoisin - niinpä hän kuluttaa aikaansa haaveilemalla keijukaisista alvarilla (Öölannin nummella).

Vendelan ja Max-aviomiehen naapurina asuu Per Mörner, jonka isä on ollut pornokeisari. Per on yrittänyt pitää isänsä erossa perheestään, mutta kirjan alussa hän saa isältään oudon puhelinsoiton ja lähtee katsomaan, mistä on kysymys. Jerry on entisenä pornostudiona toimineessa talossa liikuntakyvyttömänä - häntä on lyöty. Per haistaa bensiinin hajua ja raahatessaan isänsä ulos hän näkee liekkien leimuavan. Talo on sytytetty tuleen. Per kuulee myös avunhuutoja. Hän kiipeää toiseen kerrokseen vaarasta välittmättä ja ehtii huomata, että talossa on kaksi muutakin ihmistä. Hän ei kuitenkaan voi auttaa heitä, hyvä, kun itse pääsee ulos.

Per vie isänsä mökilleen Öölantiin - minne muuallekaan hän tämän panisi. Kuolemanvaara seuraa heitä, ja Per alkaa selvittää isänsä sotkuista emnneisyyttä. Toisella taholla 83-vuotias entinen laivuri pohtii menenisyyttä vaimonsa päiväkirjan avulla.

Vendelan keijukaiset, vanhan Gerlofin vaimon peikkopoika ja Jerryn menneisyyden aaveet sekoittuvat toisiinsa loppukliimaksiin saakka.

Theorinilla on vakuuttava tapa panna kirjoihinsa ripaus yliluonnollista ja rakentaa samalla vankka jännitysjuoni. Epätavallisin Ruotsin jännityskirjailijoista.

Janet Evanovich: Kahta kovemmin

2011-08-01T05:13:00.000-07:00

Palkkionmetsästäjä Stephanie Plum törmää aina juttuihin, jotka eivät olekaan kivoja eivätkä helppoja. Nyt pitäisi napata kiinni luuseri, jonka tiedetään käyvän lemmittynsä luona - paitsi että lemmitty varoittaa. Sitten luuseri ei olekaan luuseri, vaan sotkeutunut todella kivikoviin rikoksiin, kuten asevarkauksiin Yhdysvaltojen armeijalta. Ja lisäksi Stephanielle luvataan korvaus kadonneiden ruumisarkkujen löytämisestä. Kuka varastaa 24 ruumisarkkua kaikkein halvinta mallia - arkkujen, joissa kaupungin asukkaat eivät halua näyttäytyä kuolleinakaan?

Lisäksi Stephanien äiti yrittää anittaa hänet hautaustoimsiton pitäjälle, ja lopuksi isoäiti yritetään pakastaa elävänä. Taas on vauhtia ja autojakin romutetaan.

Hauskaa.

Lawrence Block: Kuoleman kutsu

2011-07-31T05:45:00.000-07:00

Varakas pariskunta palaa kotiin teatterista ja löytää asunnostaan kaksi miestä odottamasta. Murtovarkaita? Aviomies surmataan heti, vaimolle tehdään iljettävää väkivaltaa ja sitten hänetkin tapetaan.

Kahden miehen todetaan poistuneen talosta kantaen täyteen sullottuja tyynyliinoja. Ennen kuin poliisi ehtii päästä minnekään tutkimuksissaan, ruppaisesta asunnosta löytyy kaksi kuollutta miestä - toinen on ampunut toisen ja sitten itsensä. Ja varastetut tyynyliinat ja tvarat löytyvät samasta huoneesta. Siististi selvitetty juttu.

Blockin yksityisetsivä Matt Scudder ei oikein usko tarinaan ja alkaa penkoa. Paljastuu monimutkainen juoni. Scudder käy AA-kerhon kokouksissa, ajaa metrolla (New Yorkin metro tulee kirjan mittaan tutuksi) ja ratkoo tapausta.

Voisi sanoa, että tarina on mielenkiintoinen, mutta minä jupisen. Minusta kirja on lähinnä pikkunäppärä. Huomasin lukemisen mittaan, että olen lukenut kirjan aikaisemminkin enkä muistanut - kertoo jotakin sen tasosta.

Saman lukuajan voi kuluttaa johonkin, joka todella ansaitsee tulla luetuksi tai on edes hauska.

Lee Child: Painostaja

2011-07-30T04:36:00.000-07:00

Ensimmäinen lukemani Lee Child. Yksinkertaisia päälauseita, jotka sopivat kertojan, Jack Reacherin, henkilökuvaan. Reacher on yksinäinen kulkija, joka joutuu koviin paikkoihin. Tällä kertaa tarina alkaa mafiapäällikön pojan kidnappauksesta, jonka Reacher onnistuu estämään. Korvaukseksi hänet palkataan päällikön yksinäiseen, tarkoin suojattuun linnaan töihin. Kohta paljastuu, että tarina on mutkikkaampi; Reacherin on ollut tarkoitus päästä linnaan eikä kidnappaus ole sitä, miltä näyttää.

Reacher on kova jätkä, mutta ei varsinainen Teräsmies. Hän toteaa itse, että on kokonsa vuoksi vähän hidas eikä mikään kiipeilijä. Tässä kirjassa hän päätyy mereen ja melkein hukkuu; lisäksi hän löytää itseään vahvemman ja nopeamma vastustajan - huonosti on vähällä käydä. Naisten kanssa hän ei pärjää. Tavallaan sympaattista.

Mukavasti sujuvaa äijäkirjallisuutta. Kelpaa kyllä naisellekin, josta olen selvä esimerkki.

Hilary Mantel: Susipalatsi

2011-07-28T04:24:00.000-07:00

Thomas More

Olen arvostellut "Wolf Hallin", ja nyt luin suomennoksen. Kaisa Siveniuksen käännös antaa lisää makua kirjalle. Hänen käyttämänsä kieli, joka ei ole ihan vanhahtavaa, mutta käyttää lauserakenteita ja sanoja, jotka vivahtavat vahnaan keileen, on juuri oikea tälle kirjalle. Esimerkkinä olkoon kohta, jossa Thomas Cromwell keskustelee Jane Seymourin kanssa tämän jäykästä Edward-veljestä:

- Mestari Cromwell, veljeni Edward hymyili viime viikolla.
- Siunatkoon. Kuinka hän niin räväkäksi heittäytyi?

Uusintalukemisessa korostui uskonnollisten fanaatikkojen ja sopeutuvan Cromwellin ristiriita. Cromwell yrittää jopa pelastaa Thomas Moren, joka on kiduttanut intohimolla erimielisiä ja nauttinut heidän ja heidän läheistensä tuskista. Cromwell ei silti ole mikään pehmolelu, hän vain tietää, että ajat muuttuvat, ja ihmisissä voi olla paljon ihailtavaa, vaikka he olisivat miten vastenmielisiä tahansa.

Vuoden upein suomenkielellä julkaistu kirja.

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja

2011-07-26T08:06:00.000-07:00

Valtaoja on tähän kirjaan koonnut lyhyitä kirjoituksiaan vuosikymmenten ajalta. Nykypäivään tekstit palauttavat jokaisen luvun loppuun lisätyt täydennykset.

Valtaoja on nautittava kirjoittaja, koska hän on huumorintajuinen, avoin ja reippaasti tyylilajista toiseen hypähtelevä - ja tekstin aihe pysyy silti tiukasti hyppysissä, käytiinpä avaruuden äärillä tai kesämökin laiturilla.

Suosittelen jokaiselle, joka haluaa tietää jotakin tästä kosmoksesta, jossa elämme.

Carlos Lucarelli: Almost Blue

2011-07-25T08:26:00.001-07:00

Oudon runollinen jännityskirja Italiasta. Sarjamurhaaja esiintyy aina edellisenä uhrinaan. Naispoliisi, jota miehespoliisit tylyttävät, pitää naurunalaisenakin kiinni tästä teoriasta ja löytää avukseen syntymäsokean miehen, joka istuu huoneessaan kuuntelemassa poliisiradiota ja matkapuhelinten viestejä - tai oikeastaan sokea mies ottaa ensin yhteyttä. Hän kuvittelee äänet väreinä, joita hän ei koskaan ole nähnyt. Naispoliisin ääni on hänen mielestään sininen - kaunein ääni, jonka hän on koskaan kuullut. Murhaajan äänestä hän ei pidä.

Kun murhaaja on sanonut seuraavalle uhrilleen tapaavansa tämän yleisötilaisuudessa, poliisi ja sokea lähtevät kuuntelemaan ihmisiä. Mutta murhaaja huomaa sokean, joka mitään näkemättä näkee hänen lävitseen. Niin alkaa epätasainen kissa ja hiiri -leikki.

"Almost blue" on jazzkappale, jota sokea Simone rakastaa.

Janet Evanovich: Ensin rahat

2011-07-23T06:57:00.000-07:00

Tällä tavoin Stephanie Plumista tuli maailman kehnoin palkkionmetsästäjä; hän tarvitsi rahaa ja hänen serkullaan Vinniellä on takuufirma. Ensimmäiseksi tehtäväksen hän saa tavoittaa Joe Morenon, joka on sukua puolelle kaupungista ja lisäksi Stephanien entinen poka - tosin Joe Moreno on kaupunginkuulu naistenkaataja. Pulma on, että Moreno on poliisi, jota syytetään aseettoman miehen tappamisesta, eikä hän halua joutua kiinni, ennen kuin hänen syyttömyytensä on todistettu.

Stephanie on onneton tapaus, vaikka häntä opastaa kokenut Ranger, joka sanoo: "Tämä professori Higgins -homma on jotenkin mielenkiintoinen." Ainakin Stephanie ottaa opikseen parista erehdyksestä ja opettelee ampumaan - häntä jahtaa hullu raskaan sarjan nyrkkeilijä. Niin että vuoroon Stephanie ajaa takaa Morenoa ja vuoroon Moreno pelastaa Stepahnien. Myös autoja tärvätään.

Vauhtia päällä tässä ensimmäisessäkin Plum-kirjassa.

Dougas Preston: Isku

2011-07-22T05:27:00.000-07:00

Jännityskirja, jossa aluksi tyttö näkee meteorin putoavan. Nokkela nuori nainen, osaa käyttää tähtitieteellisiä koordinaatteja, kaukoputkea ja tietokonetta, laskee putoamispaikan ja lähtee isänsä hummeriveneellä etsimään meteoria - ollaan Mainessa. Samaan aikaan toisella puolella maailmaa markkinoille ilmestyy laittomia jalokiviä, epätavallisen kauniita, mutta voimakkaasti radioaktiivisia. Yksityinen tutkija lähetetään etsimään kaivosta - kyseessä on maapallon syvyyteen ulottuva aukko.

Tästä eteenpäin syyllistyisin spoilaamiseen juonta selostamalla, mutta vinkkinä kerrottakoon, että juttu on aika tavalla scifiä - Maine ja Kambodza liittyvät yhteen.

En ole ennen tavannut kirjaa, jossa hummeriveneet esittäisivät niin suurta osaa. Varsin kiva jännäri, suositeltavaa kesälukemista.

Janet Evanovich: Luuvitonen

2011-07-21T06:10:00.001-07:00

Kirja on ilmeisesti jo viides palkkionmetsästäjä Stephanie Plumista kertovassa sarjassa, mutta ensimmäinen lukemani. Ei jää viimeiseksi - Stephanie on viihdyttävä naisihminen. Viihdyttäviä ovat myös hänen kiinnostuksensa miehiset kohteet, poliisi Joe Moreno ja palkkionmetsästäjä Ranger. Stephaniella on lisäksi sekopäinen puolalais-italialainen suku ja outoja tuttavuuksia, kuten työtoveri ja entinen ilotyttö Lula. Sukulaisista erikoisin on rämäpäinen isoäiti Mazur.

Vauhti on kova ja autoja romutetaan urakalla - onneksi Ranger on hyvä hankkimaan lisää. Stephanie kuvaa aina, mitä hänellä on yllään, mutta kumma kyllä, tarina ei hyydy näihin kuvauksiin, vaan ne tuntuvat vain asiallisilta - mitä ammatilleen omistautunut palkkionmetsästäjä missäkin tilanteessa päälleen vetää. Miessuhteisiinkaan ei ehditä uppoutua, näköjään Stephanien elämän kiintein suhde on hänen hamsterinsa Rex.

Hauska kirja.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

2011-07-20T04:46:00.000-07:00

Jean Le Flambeur on vankilassa, jossa hän kuolee koko ajan uudelleen. Epämiellyttävää. Yhtäkkiä hänet vapauttaa avaruusalus ja sen lentäjä, jonka nimi on Mieli (ja Mieli muistelee Sydäntä... ehkä tämä kaikki selviää jatko-osissa). Le Falmbeur joutuu suorittamaan vaikean tehtävän Marsin liikkuvassa kaupungissa nimeltä Oubliette. Kaupungin nimi on hiukan enteellinen, mutta ie juonipaljastuksia - tärkeintä on, että asukkaat ovat koko ajan yhteydessä toisiinsa enemmän tai vähemmän, yksityisyyden taso on kaiken aikaa valittavissa. Lisäksi myös Oublietten asukkaat kuolevat säännöllisesti, mutta eivät ihan yhtä tiuhaan kuin Le Flambeur vankilassa.

Epätavallista. Jotkut arvostelijat vertaavat "Kvanttivarasta" Alistair Reynoldsin kirjoihin, mutta minulle tulee mieleen Iain M. Banks. Olkoon kumpi tahansa, moderneissa scifi-piireissä liikutaan.

Pidin lukiessani, mutta kun tässä on kulunut vähän aikaa, niin oudosti on kirja pyyhkiytynyt mielestä. Lukiessa se sentään koukutti, joten ottakaa vinkkinä.

Husein Muhammed: Yhtä erilaiset

2011-07-19T08:05:00.000-07:00

Kirja islamfobioisille ja islamista kiinnostuneille; todellinen kuva islamista ja islaminuskoisista Suomessa.

Muhammed muistuttaa, että maltillinen ja maallistunut islam on jyrkkää siipeä paljon tavallisempi, varsinkin Suomessa. Hän ottaa esiin islamin peruspylväät ja osoittaa, miten niitä sovelletaan tavallisten ihmisten elämässä. Muhammed muistuttaa myös, miten moninainen uskonto islam on eri suuntineen ja lahkoineen ja miten ihmisten kotipaikka ja kulttuuri muovaavat uskontoa eikä päinvastoin.

Uutta tietoa, vaikka tuntisi henkilökohtaisesti islaminuskoisia. Kannatettavaa lukemista.

Margaret Atwood: Velka ja vaurauden kääntöpuoli

2011-07-18T04:16:00.000-07:00

Margaret Atwood kirjoittaa esseessään velan käsitteestä niin, että tavallinenkin ihminen ymmärtää. Velka, velkaantuminen, korko. Terävää ja kiinnostavaa.

Viimeisessä osassa minun mielenkiintoni lipsui, valitettavasti. Siinä Atwood kirjoittaa ihmisen velasta luonnolle ja maapallolle käyttäen tarinan rakenteena Dickensin Joulutarinaa saituri Scroogesta. Ekokiinnostuneille tämä osa on varmasti kirjan kiehtovin; minusta taloustiede oli rakentavinta.

Mercedes Lackey: The Eagle and the Nightingales

2011-07-17T05:18:00.000-07:00

Kolmas osa Bardi-trilogiasta. Nightingale-niminen gypsymuusikko lähtee katsomaan, mikä vaivaa ylikuningasta, joka on jättänyt valtakuntansa retuperälle. Apunaan Nightingalella on lintumies T'fyrr - heidän välilleen syntyy jopa fyysinen rakkaussuhde, koska lintumiehellä on (äärettömän epätodennäköistä, mutta olkoon) asiaankuuluvat elimet.

Vakoilukuvaus on hyvää ja mukaansatempaavaa - Nightingale vetää kaksoisroolia köyhänä soittajana, joka kerjää palatsin keittiössä, ja eksoottisena esiintyjänä pääkaupungin kalleimmassa huvihuoneistossa. Lopulta taistellaan magialla.

Luotettavaa Lackeytä. Jos tästä pitää niin pitää - minä satun pitämään, vaikka tämä ei maailman parasta kirjallisuutta olekaan.

Conn Iggulden: Tasankojen susi

2011-07-16T05:52:00.000-07:00

Iggulden on iskenyt historialliseen aiheeseen, jossa ei tarvitse antaa faktojen liian paljon häiritä - Tsingis-kaaniin. En tarkoita, etteikö hän olisi pysynyt aiheessaan, mutta mielikuvitukselle on todella tilaa. Aikamoista draamaa hän onkin saanut aikaan.

Jotakin tekee mieli kummastella - miksi nämä mongolit juovat mustaa arrakkia, mutta eivät kumissia? Kumissi tehdään hevosenmaidosta, jota mongoleilla oli; arrakki taas valmistetaan riisistä, sokerista ja kookoksesta, joista ainuttakaan mongolit eivät tunteneet (ainakaan ennen Tsingis-kaanin valloituksia).

Muuta draamaa on tarinaan saatu. Klaanipäällikkö surmataan ja hänen uskollisin miehensä tekee vallankaappauksen ja jättää entisen pomonsa lesken ja lapset arolle kuolemaan. Nämä eivät suostu vainajiksi, vaan voittavat lopulta petturin ja Tsingis alkaa kerätä klaaneja kokoon. Sitten alkaa maailmanvalloitus.

Romantiikka tarinasta puuttuu - tuskin mongolit kovin romanttisia yksilöitä olivatkaan. Avio- sun muita liittoja kyllä solmitaan, mutta tunnetta ei tarinassa ole. Kelpaa kyllä luettavaksi, eksoottinen aihe.

Michael White: Firenzen salaliitto

2011-07-15T06:30:00.000-07:00

Taas yksi Da Vinci Koodi -klooni. Tällä kertaa salaisuus on Cosimo de'Medicin ja hänen vaimonsa hallussa ja on ilmeisesti (seuraa juonipaljastus) solumyrkky, joka eri tavoin annosteltuna joko tappaa tai parantaa. Hemmettiin juonipaljastukset, säästyttepähän kirjan lukemiselta.

Loppukohtaus tuo mieleen vampyyrikirjat hautakammioineen ja on epäuskottavin, jonka olen lukenut ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Kiinnostavin (ja vampyyrimaisin) on italialainen aatelinen, joka on rikas, omituinen, seksikäs ja tietää kaiken. Ja selviytyy jopa selvästä kuolemastakin. Koskahan mahdamme saada lisää venetsialaisen Roberto Armatovanin seikkailuja, joista selviää, että hänen isoäitiään on kreivi Dracula purrut?

Vesa Puuronen: Rasistinen Suomi

2011-07-14T03:41:00.000-07:00

Taas kirja, jonka pitäisi olla pakollista luettavaa juuri niille, jotka eivät sitä lue. Puuronen analysoi rasismia Suomessa mm. eduskunnan puheiden ja Internet-kirjoitusten kautta. Hän laajentaa tämänhetkistä maahanmuuttokriittistä keskustelua tutkimalla mm. historiallista venäläisvihaa ja saamelaisten asemaa Suomessa. Käsite "monikulttuurisuus" saa järkevämmän sisällön kuin nettikeskusteluissa.

Paitsi ehdotus tehdä tästä pakollista luettavaa maahanmuuttokriitikoille (no, mitään kirjaa ei saa Suomessa pakolliseksi paitsi peruskoulun oppikirjoja), kirja on myös antoisaa luettavaa niille, jotka haluavat tietää, mistä oikein on kysymys.

Ehdottomasti suositeltava.

Barbara Nadel: Belsassarin tytär

2011-07-12T04:24:00.000-07:00

Dekkari istanbulista - vanha juutalainen löydetään kammottavalla tavalla surmattuna, ja seinään on piirretty hakaristi uhrin omalla verellä. Viharikos. Vai onko?

Poliisipari, komisario Cetin Ikmen ja hänen alaisensa ylikonstaapeli Suleyman ovat epätavallisia tutkijoita. Varsinkin Ikmen, joka tupakoi ja kulkee ympäri brandypullo taskussaan (laseja ei tarvita) ei ole tavallisimpia tutkijoita - eikä hänen kotielämänsäkään. Miten monella kirjan poliisilla on vaimo ja kahdeksan tenavaa, yhdeksäs tulossa? Liian kaunis ylikonstaapeli, jota selvästi epäillään homoksi, miesparkaa - hän ei ole - on vaivautunut esimiehensä vuoksi.

Itse rikos lyö kyllä yli, kaikki viitteet Venäjän vallankumoukseen ja muuhun romantiikkaan ovat hiukan turistimaisia. Toivottavasti Nadelin uusi suomennettu kirja malttaa jättää tsaariperheet ja vanhat juutalaiset tarinan ulkopuolelle. Ne vievät arviotani selvästi alaspäin. Jätän mieltymykseni avoimeksi.

Belinda Bauer: Hautanummi

2011-07-11T02:33:00.000-07:00

Mistähän johtuu, että englantilaiset kurjuuden kuvaukset ovat niin paljon kurjempia kuin minkään muun maan?

Steven Lamb asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa brittislummissa Dartmoorin nummen reunalla. Mummi odottaa joka päivä ikkunassa kotiin poikaansa Billyä, jonka kaappasi lapsia tappava pedofiili. Syyllinen, Arnold Avery, on jo vankilassa, mutta ei ole suostunut paljastamaan kaikkien uhriensa kätköpaikkoja. Steven on päättänyt kaivaa nummea ylös, kunnes löytää enonsa ruumiin. Ehkä silloin isoäidistä tulee normaali ja äiti lakkaa olemasta niin kiukkuinen ja vaihtamasta miehiä.

Stevenillä on muitakin huolia - toiset pojat kiusaavat ja pahoinpitelevät, eikä omasta parhaasta kaveristakaan ole iloa, vaan tämä aina syö Steveninkin eväsleivistä sen yläpuolen. Silti Steven tuntee vastuuta kerheestään ja ystävästään, ja lopulta ryhtyy uhkarohkeaan hankkeeseen - kirjoittaa Arnold Averylle vankilaan.

Juoni käy kovaksi, kun Arnold ensinnäkin onnistuu selvittämään hänelle kirjoittavan S.L:n henkilöllisyyden ja sitten pakenemaan vankilasta. Ja Steven valmistautuu uhraamaan mieluummin itsensä kuin ystävänsä tai pikkuveljensä.

Uhrimielestään huolimatta Steven on normaali ja uskottava, ja Averynkin ajatuksiin pääsee sisälle (Luoja varjelkoon). Ei muuten tarvita niitä yksityiskohtaisia kuvauksia kidutuksesta ja mruhasta, joita amerikkalaiset alan kirjat ovat pullollaan - lukijan mielikuvitus kyllä täyttää aukot ja tehokkaammin. Loppukohtaus on kylmä ja pimeä kuin Dartmoorin sumu.

Jos haluatte väristyksiä, tämä on se kirja. Ja erilainen jännityskirja.

Mercedes Lackey: The Robin and the Kestrel

2011-07-10T05:28:00.000-07:00

"Bardic Voices" oli ensimmäinen kirja Alandan maailmasta ja vapaista bardeista. Tässä kirjassa mustalais-Robin ja entinen prinssi Sional, nyt nimellä Kestrel, matkaavat mustalaisvankkureissa tutkimaan, mitä on tapahtunut Gradfordin katedraalikaupungissa.

Bardi-sarjassa Mercedes Lackey antaa todella kyytiä järjestyneelle uskonnolle ja ylimielisille byrokraateille. Gradfordissa vallanhimoinen arkkipiispa osoittautuu huijariksi, joka tekee "ihmeitä" petollisen mustalaisklaanin avustuksella jakääntää koko kaupungin - ja mahdollisessa tulevaisuudessa koko Alandan kahdenkymmenen kuningaskunnan - elämän kurjaksi. Kaksi älykästä ja urhoollista kulkuria nousee vastarintaan.

Mukavaa viihdettä.

Meg Gardiner: Pahuuden piiri

2011-05-22T04:10:00.000-07:00

Gardiner on löytänyt uuden oudon ammatin jännityskirjansa sankarittarelle: kuolleiden kallonkutistaja. Jo Beckett tekee kuolleille psykologisia profiileja selvittääkseen, oliko kuoleman syynä onnettomuus, itsemurha vai murha. Vastapuolena on San Franciscon kaupungin kerman ylläpitämä Likaisten Salaisuuksien Klubi, jonka jäsenet alkavat kuolla.

Vauhdikas kirja, johon on konnien ja juonenkäänteiden lisäksi sijoitettu myös parikin maanjäristystä. Pieni valitus: juoni solmitaan lopussa sellaista reipasta vauhtia, että murhien liittyminen yhteen jää hiukan huteraksi. Henkilöissä ei ole valittamista eikä äkkikäänteissäkään - tarinakehittely tuo mieleen TV-sarjat autojen romuttamisineen.

Ei hassumpaa.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

2011-05-02T00:32:00.000-07:00

Ishiguron viisi novellia kuuluvat yhteen - niissä on samoja henkilöitä eri elämäntilanteissa. Kaikkiin liittyy myös musiikki.

Tarinat ovat jollakin kiehtovalla tavalla vinksahtaneita, jotkut selvää slapstick-komediaa (novelli, jossa eroa hankkiva pariskunta pompottaa välissään vanhaa ystäväänsä, joka lopulta taivutellaan tuhoamaan asuntoa kuin se olisi tehnyt naapurin iso koira, ja tulos on hämmentävä ja riemastuttava, ja kertomus, jossa palkintojuhlan pääpalkintoa piilotellaan sinne tänne).

Tarinoihin liittyvät tietysti myös rakkauden monet muodot - tai pikemminkin ne monet muodot, joilla ihmiset onnistuvat sekoittamaan ja tuhoamaan mahdollisuutensa aitoon rakkauteen.

Surullinen, haikea ja hilpeä kirja.

Vladimir Majakovski: Minun löytämäni Amerikka

2011-04-30T05:56:00.000-07:00

Majakovski teki 20-luvulla matkan Yhdysvaltoihin (yksityiskohdat kerrotaan kääntäjän, Mika Rassin, esipuheessa). Reipasta ja lennokasta tekstiä, jossa korostuu Majakovskin innostus sähköön, sähkövaloihin, maanalaisiin, ilmaratoihin ja muuhun tekniikkaan. Ensi lukemalta tämä Amerikka-innostus tuntuu oudolta, mutta tarkemmin kelaten juuri tätä puolta kehityksessä Stalinin Neuvostoliitto tavoitteli - sähköä, patoja, isoja tehtaita. Majakovskin teksti on mainontaa - tähän on päästy Atlantin takana, yrittäkäämme mekin!

Majakovski oli myös yhteydessä kommunistitovereihin - tällaiselle suomalaiselle ay-ihmiselle kaikki on tuttua ja ymmärrettävää. Ihmeen kepeästi Majakovski otti ongelmansakin, jotka johtuivat kielipulmista ja suoranaisista huijareista, jotka veivät hänen vähiä rahojaan. Nuorekas, innostunut teksti.

Patricia A. McKillip: The Book of Atrix Wolfe

2011-04-29T05:03:00.000-07:00

Atrix Wolfe, maailmansa suurin velho, lupautuu lopettamaan sodan loitsulla. Sota todella loppuu - kaikki kuolevat. Taistelukentälle ilmestyy Metsästäjä, jolla on hirvensarviensa välissä musta kuu ja joka ajaa hulluuteen ja kuolemaan kaikki, jotka häntä katsovat.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Pelucirin prinssi Talis, surmayönä syntynyt, opettelee velhotiedettä. Hänen käsiinsä hankkiutuu itsestään loitsukirja, jonka kaikki loitsut ovat vääriä ja tuhoisia, vaikka ne näyttävät helpoilta ja yksinkertaisilta. Talis ottaa kirjan mukansa Peluciriin ja tulokset ovat vähintäänkin outoja. Atrix Wolfe itse yrittää etsiä kirjansa ja kesyttää sen, mutta saa vain Metsästäjän uudelleen liikkeelle. Samaan aikaan Pelucirin linnan keittiössä patoja pesee mykkä Saro, jolla ei ole menneisyyttä. Mistä Saro tuli? Mikä on hänen osuutensa tarinaan? Ja miksi Metsän Valtiatar ryöstää prinssi Taliksen?

Kirja on yksi monista Oberon ja Titania -muunnelmista ja myös McKillipin tarinoista, joissa pohditaan velhon vastuuta. Kiehtova piirre tässä on, että suuri osa tapahtumista nähdään keittiöstä käsin, lukemattomien ruokalajien saattona.Epätavallinen näkökulma sankaritarinaan.

Esko Valtaoja: Ihmeitä

2011-04-27T06:02:00.000-07:00

Valtaoja kuljeskelee rannalla jos toisellakin ja mietiskelee asiaa jos toistakin. Rupattelu sivuaa kesämökkiä, pimeänpelkoa, vaimoja ja muita nuoruuden rakkauksia, ja lempeästi johdatellaan lukija kädestä (ikään kuin huomaamatta) kovan tieteen ytimeen, perimmäisten kysymysten äärelle.

Viihdyttävä tapa houkutella lukija oppimaan tieteen salaisuuksia.

Sheri Tepper: Gibbon's Decline and Fall

2011-04-24T07:03:00.000-07:00

Tepperin voimakkaimmin feministinen kirja. Kahdeksan nuorta naista päätyy yliopistossa yksiin ja pysyvät yhdessä seuraavat 40 vuotta erilaisista luonteistaan ja elämänkohtaloistaan huolimatta. Voimakkaimmin vaikuttaa mystinen hahmo Sophy, johon jokaisella on erilainen suhde.

Vuonna 2000, siis 40 vuotta myöhemmin, Sophy on kadonnut, otaksutaan kuolleeksi. Muilla seitsemällä on kuitenkin erilaisia vaikutelmia Sophyn läsnäolosta. Maailma on menossa huonoon suuntaan - voimakas mieshahmo Webster on selvästi suunnittelemassa maailman, tai ainakin kaikkien naisten, tuhoa. Ystävysten yhdistys "Decline and Fall", DFC (sai alkunsa puhtaasta vitsistä) alkaa etsiä Websterin tarkoitusta ja taustaa. Yllättäviä asioita paljastuu - perustaksi osoittautuu vanha tarina Jumalasta, Jumalattaresta ja Paholaisesta, ynnä hämmästyttäviä seikkoja Sophysta.

Vahvaa Tepperiä, vaikka tarina voi tarttua kurkkuun niille, jotka eivät Tepperin julistusta (tai feminismiä) hyväksy.

Mercedes Lackey: Bardic Voices

2011-04-19T22:53:00.000-07:00

Tapahtumapaikkana on se tavallinen fantasiamaailma - feodaalinen yhteiskunta, ei tekniikkaa. Yllättäen kyllä humanoidirotuja puikkelehtii seassa.

Päähenkilö on Rune, majatalon piian avioton tytär, jonka elämä on kurjaa - paitsi että hänellä on muusikon korva ja lahjaksi saatu viulu. Kun kylän nuoret härnäävät häntä, hän vannoo soittavansa viulua Kallokukkulan aaveelle - kukaan ei ole selvinnyt elossa yöstä Kallokukkulalla. Rune soittaa aamunkoittoon ja aave lahjoittaa hänelle pinon hopeaa. Rune päättää lähteä valtakunnan suurimmilla markkinoilla pidettyihin musiikkikilpailuihin, joissa voittaja pääsee Bardien Killan jäseneksi. Yksi mutta on - vain pojat hyväksytään ja Rune on tyttö.

No, ei liene vaikea arvata, miten juttu etenee. Runen tietä seurataan sitten avioliittoon asti. Rakenne on episodimainen, seikkailu seuraa toistaan. Siitä huolimatta viihdyin Runen, Vapaiden Bardien ja mustalaisten maailmassa.

Jose Saramago: Elefantin matka

2011-04-07T01:30:00.000-07:00

Tarina on Saramagon jälkikirjoituksen mukaan totta. 1500-luvulla Portugalin kuningaspari todella lahjoitti Itävallan Maksimianille häälahjaksi Intiasta tuodun elefantin ja Maksimilian nuorikkoineen veivät elefantin Espanjan, Italian ja Alppien kautta Itävaltaan.

Saramago kertoo tarinan leppoisalla tarinankerrontatyylillä. Hänen käyttämänsä rakenne tuo mieleen jutustelun ääneen tai itsekseen - välimerkit, sekalaisesti käytetyt isot ja pienet kirjaimet ja aina väliin sijoitetut, nykyaikaan viittaavat huomautukset pitävät lukijan muistissa kertojan äänen.

Samaan aikaan tarinassa on pieniä pistoja, älykkäitä vivahteita ja näkökulmia - politiikkaa, elefantinhoitajan mielipiteitä ja jopa elefantin puoli tarinasta (vaikka elefantti ei sano sanaakaan). Älykäs kertomus.

Veli-Pekka Lehtola: Presidentin kyyditys

2011-03-30T05:36:00.000-07:00

Vuonna 1930 presidentti Ståhlberg (jo eläkkeellä) ja hänen vaimonsa kaapattiin aamukävelyltä ja kyyditettiin Joensuuhun. Juttu oli uskomattoman amatöörimäisesti järjestetty. Homma huipentui jatkokuljetuksen puutteeseen - muiluttajat häipyivät ja Ståhlbergit jäivät etsimään yösijaa Joensuusta. Lehtola tiivistää tarinan - ilmeisen oikeutetusti - Suomen historian suurimmaksi farssiksi.

Kirja on selkeä, tiivis tapahtumaselostus. Lehtola tuo heti alussa esiin mielipiteensä kenraali Walleniuksen viattomuudesta, ja pakko olla samaa mieltä, koska korkein oikeus tuli lopulta samaan tulokseen. Näin tamperelaisena huvittaa muiluttajien autonkuljettajan paikalliskontakti - Janné oli Pispalan poikia ja Valtion Lentokonetehtaan työntekijä. Joka paikkaan ne valmettilaisetkin tuppautuvat.

Michael Meyer: Ihmisten vuosi 1989

2011-03-17T04:15:00.000-07:00

Yhdysvalloissa on varmaan neljännesvuosisadan ajan ollut erittäin turhautunut toimittaja. Vuonna 1988 nimittäin Michael Meyerille tuli soitto Newsweekiltä, ja hänelle ehdotettiin tehtävää Itä-Euroopassa. Meyer tiesi, että tehtävää oli jo tarjottu toiselle toimittajalle, ja kysyi, mitä tapahtui. "Hän piti sitä liian vaarallisena." Uutismaailmassa tämä ei tarkoita lentäviä luoteja, vaan paikkaa, jossa ei tapahdu yhtään mitään - ammatillista itsemurhaa ikävystymällä. Meyer otti tehtävän vastaan - ja sitten alkoi tapahtua. Unkari, Puola, Itä-Saksa, Tsekkoslovakia, Romania.

Meyerin näkökanta on kiinnostava. Hän on kirjoittanut kirjan amerikkalaisille, jotka näkivät kommunismin kaatumisen omalta puoleltaan. Meyer muistuttaa koko ajan ärhäkästi, että kommunismia eivät kaataneet amerikkalaiset, ei Ronald Reagan eikä kumpikaan Bush, vaan maiden omat asukkaat. Hän kertoo myös unohtuneista sankareista, kuten muutamista unkarilaisista, jotka juonittelivat Itä-Saksan rajan avaamisen - monimutkainen, täsmällisesti ajoitettu salaliitto, johon osallistui myös Gorbatsov.

Meyer osaa myös luoda teräviä henkilökuvia tapaamistaan johtajista ja toisinajattelijoista. Kiinnostavaa.

Darren Naish: Kiehtovimmat dinosauruslöydöt

2011-03-13T05:43:00.000-07:00

Näyttäviä kuvia, asianharrastajien kirja. Kirjan rakenne on esittää löydöt aikajärjestyksessä virheitä peittelemättä:

Monet sen yksityiskohdista ovat kuitenkin virheellisiä. Koska Brown piti Ankylosaurusta stegosaurina, hän täydensi puuttuvat kappaleet stegosaurin luurangon osilla. Kuvan Ankylosauruksella on stegosaurin jämerät etujalat, ja lantion alueella sekä suoli- että häpyluussa on ohut, eteenpäin työntyvä uloke. Brown lisäsi dinosaurukselle lyhyen roikkuvan hännän, jossa on suippo kärki. Myöhemmät fossiililöydöt osoittivat näkemyksen vääräksi.

Tarinointia kirjassa ei ole, vaan joka lajista löytöpaikka, löytäjä, kuvaus ja kuvauksen ensin tehnyt tutkija. Kiinnostavinta on uusimpien löytöjen esittely 1990-luvun alusta nykypäivään. Dinosaurustutkimus on todella edistynyt huimasti.

L.M.Montgomery: Sininen linna

2011-03-11T07:37:00.000-08:00

Tämä kirja on niin rakas, että on pakko ensin luetella virheet. Huolimattomuutta esiintyy koko kirjan mitan. Pahin tapaus on Valancyn (sankarittaren) käynti takamaiden tanssiaisissa. Juhlat ovat hauskat kello yhteentoista asti, jolloin miehet alkavat olla juovuksissa. Barney (sankari) tulee pelastamaan Valancyn. He ajavat autolla tiehensä, mutta bensiini loppuu. Pari istuu autossa kolme tuntia. Minun laskuoppini mukaan kello on kaksi aamuyöllä, mutta hupsis - kelo onkin kymmenen illalla, ja eräs Valancyn sukulainen tulee kutsuilta kotiin ja antaa bensiiniä.

Toinen ärsytyspiste ovat luontokuvaukset, joille olen aina ollut jossakin määrin allerginen.

Sen jälkeen tulevatkin ne hurmauspisteet. Valancy täyttää 29 vuotta. Hän on koko sukunsa sortama, edessä ja takana pelkkää pelkoa ja masennusta - mitä mahdollisuuksia on vanhallapiialla, jolla ei ole rahaa? Sitten lääkäri kertoo, että hänellä on vakava sydänvika ja vuosi elinaikaa. Valancy vapautuu. Miksi enää pelätä? Vapautensa huipuksi hän kosii kylän lurjusta. Kerta kaikkiaan ihastuttava kuvaus. Kuorrutusta tulee ehkä liikaakin, kun lurjus osoittautuu miljonäärin pojaksi, mutta miksi jarruttaa? Antaa palaa. Valancyn vapautus on upeaa kuvausta
ja rakkaustarina on loistokas.

Isaac Babel: Odessalaisia

2011-03-09T05:17:00.000-08:00

Tutustuin Odessaan, sen värikkäisiin ihmisiin ja Isaac Babeliin Konstantin Paustovskin elämäkertasarjassa "Kertomus elämästä". Tutustuin suurella ilolla Benja Kuninkaaseen, yksisilmäiseen Froim Gratsiin ja muihin eloisiin henkilöihin, joita jo Paustovski oli kuvannut.

Valitettavasti novellikokoelma on koottu joko kirjoitus- tai julkaisujärjestyksessä ilman väliotsikoita. Kirja hyppii edestakaisin Pietarin, Odessan, Ranskan rintaman ja ilmeisesti Ukrainan välillä. Tarinat vaihtelevat täysiverisistä novelleista parin sivun lehtiartikkeleihin ja jonkinlaisiin runollisiin vinjetteihin.

Olisipa kirja toimitettu kunnolla, mikä ilo sen lukeminen olisikaan ollut! Esipuhe, jossa olisi käyty lyhyesti läpi Babelin elämä, joitakin kappaleita Venäjän vallankumouksesta. Tarinat ryhmitelty lajinsa mukaan - "Odessa", "Punainen ratsuväki", "Ranskan rintama".

Näin ei ole suotu. Voi.

Ben Rice: Pobby ja Dingan

2011-03-08T06:09:00.000-08:00

Tarinan kertoo isoveli Ashmol. Kahdeksanvuotiaalla pikkusisko Kellyannella on koko ikänsä ollut kaksi mielikuvitusystävää, Pobby ja Dingan. Ashmol käyttäytyy kuin ainakin isoveli; härnää, kiusaa, on nolo. Sitten juopunut isä saa päähänsä mennä leikkiin mukaan. Hän on ottavinaan Pobbyn ja Dinganin mukanaan opaalikaivokseen ja kadottaa heidät.

Kellyanne uskoo Pobbyn ja Dinganin kuolleen, lakkaa syömästä ja sairastuu. Ashmolin on ryhdyttävä toimeen pelastaakseen siskonsa. Siinä koetellaan kaupungin yhteistyöhalua ja Ashmolin aikuistumista.

Australialaiskirja on hiljaisen haikea ja kevyesti fantastinen. Ashmol kasvaa sankariksi huomaamattaan. Ehjä ja mieleenpainuva pikku tarina.

Eleanor Porter: Rakkaus ratkaisee

2011-03-07T02:06:00.000-08:00

Blogin lukijat eivät taida olla ikäluokkaa, joka muistaa suorastaan pakkomielteisen optimistisen Pollyannan - onnekseen. Pollyannan kirjoittajalta on käännetty myös aikuisten hömppäromaani, joka joka vuonna 1920 suomennettiin nimellä "Oi raha, raha" ja vuonna 1971 julkaistiin uudelleen nimellä "Rakkaus ratkaisee".

Kirja on herttainen satu miljonääristä, joka alkaa surra, mitä hänen rahoilleen hänen kuoltuaan tapahtuu. Hänellä on kolme serkkua, joita hän ei ole koskaan tavannut. Hän lahjoittaa kohtalaisen summan jokaiselle (vuonna 1920 100 000 dollaria oli ilmeisesti rikkaus) ja asettuu salanimellä tarkkailemaan tilannetta. Kaikki kolme tietenkin mokaavat eri tavoin, mutta onneksi paikkakunnalla asuu myös kaikki maailman hyveet omistava nainen.

On aina hauskaa lukea kirjaa, jossa keski-ikäisetkin voivat rakastua - miljonääri on yli 50-vuotias ja Maggie 45-vuotias. Söpö kirja.

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

2011-03-05T02:23:00.000-08:00

Framboise on yli 60-vuotias leski, joka uskaltautuu palaamaan lapsuudenkotiinsa Les Lavoisesin kylään ja avaamaan ravintolan. Perhe joutui pakenemaan kylästä sota-aikana, kun Framboise oli 9-vuotias.

Framboise kertoo tarinansa itse. Hän on hapan kuin villiomena ja kova kuin luumunkivi. Samanlainen oli ollut hänen äitinsäkin, sotaleski, joka yksin vei eteenpäin kolmea lasta. Äiti jätti pojalleen perinnöksi maatilan, toiselle tyttärelleen viinikellarinsa ja Framboiselle päiväkirjansa, jossa olivat kaikki hänen kuuluisat reseptinsä ja salakirjoituksella kirjoitettu päiväkirja.

Framboise yrittää salata perhetaustansa, taistella ahneita sukulaisiaan vastaan ja muistelee kesää, jolloin hän rakastui 9-vuotiaana saksalaiseen sotilaaseen ja kylä suistui tragediaan.

Kirja on maukas, vaikkakin kitkerä. Framboiseen on pakko mieltyä. Kirjan nimi johtuu äidin migreeneistä - migreeniä edelsi aina appelsiinin tuoksu, joten Framboise aina halutessaan saada äidin pois tieltään ujutti taloon appelsiininkuoria. Äiti hoiti epätoivoissaan päänsärkyjään oopiumilla - Framboise tajusi vasta aikuisena, millaista vahinkoa hän oli aiheuttanut. Framboisen saksalainen jää vietteleväksi hahmoksi, uhkaavaksi, rakastettavaksi, huiputtavaksi. Oopperahahmo, ja loppukohtaus kylässä on myös suoraan oopperasta.

Bill Bryson: At Home

2011-03-03T06:32:00.000-08:00

Bill Bryson on tullut tunnetuksi kirjoittamalla lähes kaikesta, paitsi keittiön tiskipöydästä. Nyt hän kirjoitti siitä keittiön tiskipöydästäkin.

No, vitsit pois. Kirjan alaotsikko on "A Short History of Private Life". Bryson aloittaa 1800-luvun englantilaisesta pappilasta, jossa hän asuu, ja käy huone huoneelta läpi teemaan liittyvät asiat - "Nursery" -luvussa käsitellään lapsuutta ja niin edelleen. Bryson käsittelee Englantia ja Yhdysvaltoja eikä suinkaan rajoitu 1800-lukuun. Kirja on ilahduttava. Se on täynnä yllättäviä anekdoottteja ja englannin kielen termien selvitystä. Bryson on erityisen mieltynyt yllättäviin henkilöihin, jotka ovat tehneet outoja keksintöjä - ja vielä parempi, jos he ovat kupsahtaneet nenälleen, kuolleet köyhyydessä tai menettäneet maineensa jollekin muulle, taloudellisesti lahjakkaammalle ihmiselle (esimerkkinä vaikkapa Eli Whitney ja puuvillaloukku, joka oli kohtalokkaan helppo kopioida).

Alku on yllättävä - Crystal Palace ja syy, miksi englantilaiset vanhat kirkot näyttävät vajonneet maan sisään (kirkot eivät ole vajonneet, mutta kirkkomaille on haudattu sellainen massa ihmisiä, että maaperä on noussut). Yhteys näiden kahden asian välillä kulkee kasvihuoneiden ja Capability Brownin kautta. Tällä tavoin kirja etenee - aina yhtä viihdyttävänä ja täynnä tietoa. (Jos haluatte tietää, kuka oli Capability Brown ja miksi hänellä oli sellainen nimi - lukekaa kirja.)

P.C.Hodgell: Bound in Blood

2011-02-24T21:10:00.000-08:00

Hodgellin Kercyrath-sarja on ehtinyt viidenteen osaansa - 25 vuoden odotuksen jälkeen. Viipymisen syy on ollut Hodgellin työ yliopistossa ja vaikeus saada kustantajia - hitaasti keräämäni osat ovat viideltä eri kustantajalta ja viidellä eri tyylillä painettuja. (Vain yksi kunnollinen kansikuva.) Nyt kirjailija on ryhtynyt päätoimiseksi ja taitaa saada osia nopeammin ulos.

Valitettavasti on sanottava, että taso laskee samalla, jos tämä viides osa mitään todistaa. Alkuosat ovat olleet mielikuvituksellisia, sydämellä kirjoitettuja, rakkaita lapsia. Tämä maistuu seikkailuromaanilta. Juonen pulmia ratkotaan kiihtyvällä vauhdilla, merkilliset ihmisluonteet käyvät tavanomaisemmiksi eikä outoja, yliluonnollisia hahmoja ilmesty.

Tosin muistutan, että vertaan sarjan aikaisempiin osiin, en useimpiin muihin fantasiakirjoihin, joita markkinoilla pyörii. Kercyrath-sarja on edelleenkin aivan omassa tasossaan. Kannattaa hankkia, jos pitää oudosta fantasiasta ja kirjoja ilmestyy uusina painoksina.

Richard Wrangham: Tulella kypsennetty

2011-02-21T03:06:00.001-08:00

Kirja on todella kiinnostava hypoteesi ihmiseksi kehittymisestä valmistetun ruuan voimin. Pehmeän ruuan vaikutus anatomiaan (pienemmät leuat, lyhyempi suolisto) vaikutti energian määrään, joka voitiin käyttää aivojen koon kasvattamiseen, ja tässä me olemme. Valmistetusta ruuasta saa enemmän energiaa, ja syömiseen kuluu vähemmän voimia ja aikaa. Kaikki on perusteltu pätevästi sikäli kuin ymmärrän.

Toinen tekijä on, että tästä kehityksestä ovat maksaneet naiset joutumalla nyrkin ja hellan väliin. Ruuan valmistaja tarvitsee suojelua tai nälkäiset ja isommat kaappaavat ruuan mukaansa; siksi avioliitto. Ja mies voi aina piestä vaimonsa, jos vaimo haluaa jakaa roolit paremmin. Tämä on vähintään kiinnostava ajatuskulku.

Ehdotan kirjan lukemista ja kommentointia.

E.M.Forster: Talo jalavan varjossa

2011-02-17T03:41:00.000-08:00

Englantilaisuutta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Saksalaisiakin sivutaan ajalta, jolloin Saksa tarkoitti Goethea ja Schilleriä.

Yllättävän hyvä klassikko siihen nähden, että kirjaa ei usein mainita. Schengelin sisarukset sivuavat Wilcoxin perhettä yhden kesäöisen suudelman vuoksi, ja kaikkien elämä muuttuu. Kirjassa on hillittömän hauskoja kohtia, välillä juututaan filosofoimaan, ja tarinan taustana on Howards End, suomennoksen "talo jalavan varjossa", vaikka suurimmaksi osaksi tapahtumat sattuvat aivan muualla. Tätä ei voisi tapahtua nykyaikana (suudelma heittää kaksi sukua kaaoksen valtaan), mutta silti kirjassa on paljon nykyaikaankin sopivaa - herra Wilcoxin iskulause on "aina on köyhiä ja rikkaita", ja sillä oikeutuksella hän jättää köyhät yksilöt kohtalonsa huomaan. Ja löytää heidät omalta tieltään, muuttamassa oman perheensä elämän.

Suosittelen.

Markku Turunen: Juuston pimeä puoli

2011-02-12T02:13:00.000-08:00

eli Kosminen Virtahepo saapuu Maata kiertävälle radalle

Markku Turusen hilpeä kirja on osaksi erittäin tarkkaa dokumenttia Neuvostoliiton avaruusohjelmasta ja muusta sitä sivuavasta (ynnä sivuhyppyjä kaikkeen Castrosta Yhdysvaltojen elokuvatuotantoon), ja osaksi fantasiaa siitä, mitä Kosminen Virtahepo sai selville salaisesta robottiohjelmasta.

Yrittämättä pahemmin spoilata - kävi niin, että ensimmäinen avaruuteen lähetetty kosmonautti ei päässytkään avaruuteen. Vostok 1 -raketti nousi niin korkealle, että hiukan ylemmäs, ja se olisi törmännyt Moskova - Alma Ata -reittikoneeseen. Uutta rakettia ei siihen hätään saatu mistään, mutta edes uusi kosmonautti tilattiin Uuden Ihmisen Instituutista. Siitä se vauhtiin lähti.

Kirjan osatekijät menevät niin somasti päällekkäin ja rinnakkain, että lopulta lukija lakkaa pähkäilemästä ja ottaa vain kaiken vastaan naurunkyyneleet silmissä. Tosin lopun todellisen lemmenparin kohtalo on suorastaan liikuttava.

Kirjaan antavat lisäviehätystä Kertojan (tai Kosmisen Virtahevon - kuka tietää?) tekemät kuvakollaasit. Lukijan ei kannata jättää aivojaan narikkaan, niille on käyttöä. Suosittelen hyvää avaruusmatkaa!

Anne McCaffrey - Elizabeth Ann Scarborough: Power Play

2011-02-08T04:14:00.000-08:00

Petaybeen, älykkään planeetan kohtaloiden kolmas osa. Tieto planeetasta on levinnyt, ja yksi ja toinen pyrkii osille. Tulee uskonnollisia palvojia, luonnonvarojen varastajia ja ihmisiä, jotka arvelevat löytävänsä kadonneita omaisiaan. Planeetan voimavarat alkavat loppua. Lisäongelma syntyy avaruusrosvoista, jotka kidnappaavat tärkeimmät ihmiset lunnasvaatimusten vuoksi.

Niipä vain Petaybee ja sen asukkaat onnistuvat taistelemaan ja selviytymään. Hiukan hutaisten tehty, mutta herttainen loppu jättää (lähes) kaikki onnellisiksi.

Robert Dessaix: Kirjeitä yöstä

2011-02-01T21:55:00.000-08:00

Hieronymus Boschin "Maisten ilojen puutarha" (yksityiskohta maalauksesta)

"Kirjeitä yöstä" on kirjeromaani, rakennettu taitavasti siihen kerrokselliseen tyyliin, jota 1700-1800-luvulla suosittiin (tunnustan, että olin mennä vipuun ja tarkistin ensin, että kirjailija ei ole kuollut). Romaani koostuu sarjasta kirjeitä, jotka "R" - muuta nimitystä hänestä ei ole, ja sekin viimeisen kirjeen allekirjoituksena - on kirjoittanut Venetsiassa 20 päivän aikana ja lähettänyt Melbourneen vastaanottajalle, joka jää tuntemattomaksi (tai niin ilmoittaa esipuheen ja oletettavasti kirjeiden lopussa olevien huomautusten kirjoittaja Igor Miazmov, joka kuvaa rooliaan näin:

Olen myös selkeyttänyt joidenkin kirjoittajan tapaamien italialaisten ja saksalaisten käyttämää englantia. Koska en puhu englantia äidinkielenäni, pidin itseäni erityisen sopivana tällaiseen tehtävään.

Sitaatti kuvaa kirjan tyyliä yleisemminkin. Lukijalta odotetaan tarkkuutta. Lienee myös aiheellista huomauttaa, että kirjeiden kirjoittajan asuinkumppani on nimeltään Peter.

Kirjoittaja on melbournelainen mieshenkilö, joka on saanut kuulla sairastavansa vakavaa tautia, joka väistämättä johtaa kuolemaan. Naiviudessani oletin ensin kyseessä olevan syövän, mutta luonnollisesti tauti on AIDS. Kirjoittaja ei kerro, miksi hän menee juuri Venetsiaan kirjeitä kirjoittamaan, mutta hän viittaa Mannin kirjaan "Kuolema Venetsiassa".

Kirjeissä kirjoittaja kuvaa yksityiskohtaisesti keskustelujaan outojen henkilöiden kanssa, jotka hän on tavannut Italian eri kaupungeissa. Nämä kertovat hänelle Italian historiaan sijoittuvia, monimutkaisia tarinoita kauniista naisista, jotka tekevät heitä rakastavat miehet perusteellisesti onnettomiksi. Tarinat päättyvät aina rappioon ja kuolemaan ja niissä on aina mukana pahantahtoista noituutta. Tarinassa on myös pitkä kuvaus tuhoisasta junamatkasta - ensin tarina on täysin realistinen; matkustaja huomaa, että hän on ylittänyt valtakunnan rajan eikä hänellä ole tarvittavaa valuuttaa. Hänellä on nälkä eikä rahaa. Rahanvaihtopisteet ovat kiinni, hotellit täynnä, ja matkalaukusta katkeaa kahva. Kaikki matkaajat ovat tavanneet tällaisia ongelmia. Sitten tilanne moninkertaistuu; hän menee toiseen junaan (millä rahalla?), toiseen kaupunkiin, tarina kertautuu; sitten kolmanteen ja neljänteen. Kaupungeissa ja rautatieasemilla on kiiluvasilmäisiä varkaita, ryöstäjiä, prostituoituja, transvestiitteja, houreinen helvetti - ja koko ajan on keskiyö.

Tällä kohdalla viittaan Hieronymus Boschin maalauksiin, erityisesti "Maisten ilojen puutarhaan", johon kirjoittaja viittaa tuon tuostakin, ja Danten "Jumalaiseen näytelmään". Kun kirjoittaja pääsee "Paratiisin" loppuun, hän päättää kirjan ja kirjeensä lauseeseen "Olen tulossa. R."

Älkää ottako selostusta spoilauksena, kyseessä on matkaopas - ja ehkä täysin virheellinen, en tiedä. Kirja on luettava useamman kerran, se sisältää tahallista harhautusta, ovelia viitteitä ja kirjallisia vihjeitä. Mottona ei suotta ole Danten aloitus:

Elomme vaelluksen keskitiessä
mä harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös mä löysin sieltä,
kerrata muutkin tahdon tapaamani.

(Suom. Eino Leino)

Hannu Raittila: Marsalkka

2011-01-29T02:58:00.000-08:00

Raittilan Mannerheim on se Mannerheim, josta olen aina halunnut lukea, ja kirja on se Raittila, jota olen odottanut - kristallinkirkkaasti nappiin. Olen todella odottanut - "Atlantis" oli melkein sitä, mutta siinä maistui naisviha. "Marsalkassa" on naishahmo, Martha Gellhorn, joka on elävä ja kunnioituksen arvoinen.

Romaanin rakenne voisi olla häiritsevä keskellä kirjaa olevine katkoineen, jossa Raittila itse kertoo kirjan synnystä Renny Harlinin elokuvakäsikirjoituksen rinnakkaisluomuksena, mutta sen sijaan, että se rikkoisi kirjan, se antaa sille uskottavuutta kertomalla, mikä on fiktiota ja mikä ei - kirjan vuosille 1950 ja 1954 sijoittuva loppuosa antaa lukijalle tilaisuuden itse pohtia, mikä on fiktiota ja luo jylhän uskottavan taustan kuvaukselle Mannerheimin hautajaisista, joissa Martha Gellhorn ei ole voinut olla läsnä, mutta kuvaus on totta.

Kirjan alkuosassa siis Mannerheim vuonna 1948 on Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun kohde - tarinaa kertovat Martha, joka on värvätty tekemään Hollywoodille elokuvakäsikirjoitus Mannerheimista, Aladar Paasonen virallisen elämäkerran kirjoittajana ja Mannerheim itse, jonka mielipiteet ovat herkullisia. Ukkoa ei huijata hetkeäkään. Loppuosassa - Raittilan puheenvuoron jälkeen - ollaan vuodessa 1950, ja lopulta vuonna 1954 Martha antaa Paasoselle silminnäkijäkuvauksensa hautajaisista - kukaan ei ole suostunut ostamaan hänen reportaasiaan, koska kukaan ei enää ole kiinnostunut Mannerheimista.

Vuonna 1950 Mannerheim alkaa jo ajelehtia henkisesti. Kuvaan tulee myös Ernest Hemingway, ilmeisen fiktiivinen henkilö - kävikö Mannerheim todella vuonna 1950 Venetsiassa, vai onko se tarinaa? Joka tapauksessa Martha sanoo Hemingwaylle: "Jos olet kiinnostunut Pietarista [1918], sinun olisi parasta mennä heti puhumaan ukolle - hän uskoo olevansa siellä." Pikku sivuhuomautus: Vuonna 1950 Martha ei todennäköisesti olisi käyttänyt kaupungista nimeä Pietari - hän olisi puhunut Leningradista.

Upea, monitasoinen kirja, jossa lukija saa itse koetella kykyään erottaa faktaa ja fiktiota. Iäkäs Mannerheim hykertelee.

Clive Cussler: Takaa-ajo

2011-01-26T05:00:00.000-08:00

Luin ja arvostelin aikaisemmin Clive Cusslerin ja Justin Scottin kirjan "Hävitys". Väärä lukujärjestys; tämä "Takaa-ajo" on alkuperäinen, "Hävitys" toisinto.

Tässä kirjassa ajetaan takaa julmaa pankkiryöstäjää, joka tappaa kaikki silminnäkijät. Tarinassa on myös uhkea kaunotar, joka tuntuu olevan yhteydessä ryöstäjään, Van Dornin agentti Isaac Bell, hänen suuri rakkautensa Marion ja lisäksi San Franciscon maanjäristys. Junilla, autoilla ja moottoripyörillä ajetaan koko ajan ja hurjasti, derringerillä ja Colteilla on käyttöä. Loppukohtaus (ja alkuluku) tapahtuvat yli 40 vuotta myöhemmin, kun järven syvyyksistä nostetaan veturi ja tavaravaunu, jotka sisältävät vainajia ja aarteen.

Vauhtia, komeita miehiä, kauniita naisia eikä yhtään suvantopaikkaa. Vanhan ajan seikkailudraamaa.

Georgette Heyer: Faro's Daughter

2011-01-24T02:34:00.000-08:00

Regency-kauden romaani ajalta, jolloin yksityishenkilötkin saattoivat pitää pelitaloa - talon puolesta tarjottiin ilmainen ruoka ja juomat, ja kun pelipöytä voitti, talon ylläpitäjä nettosi summan.

Kirjan idea on, että pelihuoneita pidettiin ilman muuta kunniattomina (mitä ne tietenkin useimmiten olivatkin). Tässä kirjassa jännite rakennetaan sen ympärille, että pelitaloa pitää yllä aivan kunniallinen leski, hyvästä perheestä, jolla on kaunis veljentytär. (Faro on aikakauden korttipeli.) Kun alaikäinen nuori mies rakastuu veljentyttäreen ja haluaa naida tämän, suku tietenkin nousee ankaraan vastarintaan. Nuoren miehen serkku, komea ja tietenkin rikas, päättää irroittaa syöjättären sukulaispojastaan keinoja kaihtamatta tietämättä, että nuori nainen on - tietenkin - kunniallinen ja täysin päättänyt, ettei aio naida kyseistä alaikäistä.

Kirjassa on Heyeriksikin epäuskottavia juonikuvioita, pari muuta nuorta paria ja muutama varsin mehukaskin kohtaus, ja lopussa kaikki oikeat henkilöt saavat toisensa. Tietenkin.

Kirja olisi roskaa ilman niitä paria aika mehukasta kohtausta (enkä tarkoita seksiä, vaan keskustelujännitteitä).

Amos Oz: Älä kysy yöltä

2011-01-23T03:01:00.000-08:00

"Älä kysy yöltä" vaikuttaa aluksi avioliittodraamalta. Mies provosoi naista torjumalla, nainen hyökkäämällä. Sama asetelma oli kirjassa "Musta laatikko", joskin jäntevänä, jopa rajuna. Tapahtumapaikkakin vaikuttaa Ozin kibbutzikirjojen eristäytyneeltä yhteisöltä.

Jonkin ajan kuluttua alkaa paljastua, että virta on poissa. Tel Kedar on aavikkokaupunki, jossa kaikki hukkuu kuumuuteen ja hiekkaan. Asukkaat ovat väsyneitä, elävät uupuneesti ja pysähtyneinä. Israel ei ole aikoihin sotinut, nuoret menevät armeijaan velvollisuudesta. Myös kirjan pariskunta, Theo ja Noa, ovat menettäneet hehkunsa. Noa yrittää huumeisiin kuolleen oppilaansa Immanuelin muistoksi perustaa kaupunkiin huumeklinikan. Immanuelin isä on luvannut rahaa. Rahaa ei kuulu; Theo suostuu vastahakoisesti ostamaan klinikaksi raunioituneen talon, johon hän oudosti mieltyy, mutta mitään ei tapahdu. Lopulta kaikki hajoaa hiekkaan, Theo ja Noa jatkavat pysähtynyttä elämäänsä.

Syvän alakulon kirja.

Anne McCaffrey - Elizabeth Ann Scarborough: Power Lines

2011-01-15T02:19:00.000-08:00

Kirjasta "Powers That Be" alkanut älyllisen planeetta Petaybeen ja sen asukkaiden taistelu riistävää Yhtiötä vastaan kiihtyy. Yhtiö lähettää korkea-arvoisten neuvoshenkilöiden ryhmän päättämään, voiko planeetta olla älyllinen vai onko kaikki vain alkuasukkaiden juonittelua. Pelissä on koko väestön henki ja planeetan uusi elämä - jos ihmiset siirretään muualle, he kuolevat, koska heidän elimistönsä on sopeutunut vain Petaybeen oloihin. Planeetta taas halutaan raapia paljaaksi kivi- ja jäämöhkäleeksi.

Lisäongelmaksi muodostuu muutaman avaruusrosvon keksimä keino vaientaa planeetan ääni ja esiintyä shanachieina, planeetan puhehenkilöinä, joihin usea kylä on ruvennut uskomaan, ja varastaa malmit, joita he ovat löytäneet. Kaiken huipuksi Sean Shongili on saanut tiedon, että vaikeasti tavoitettavalla toisella mantereella saattaa löytyä tietoja hänen tutkimusretkellä kadonneesta sisarestaan sekopäisen, hurmoshenkisen lahkon asumasta "Kyynelten laaksosta" - ja lahkon profeetta suunnittelee ottaa Seanin 11-vuotiaan sisarentyttären kuudenneksi vaimokseen.

Planeetan puolestapuhujilla on kuitenkin heilläkin temppu tai pari käytössään...

Edelleen viihdyttävää space operaa, joka todennäköisesti huipentuu trilogian kolmannessa osassa.

Joseph Conrad: Varjolinja

2011-01-13T04:57:00.000-08:00

"Varjolinja" on ennen suomentamaton Conradin kertomus, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa merikapteenina idässä. Tarina on juoneltaan yksinkertainen. Kertoja on nuori perämies, joka sanoutuu irti laivaltaan palatakseen Englantiin. Hän muuttaa mielensä saadessaan yllätyskomennuksen kapteeniksi laivaan, jonka entinen kapteeni on kuollut.

Alus on kaunis purjelaiva, miehistö on hyvää ja kunnollista, mutta jotakin outoa kaikessa on. Ensimmäinen perämies väittää kuolleen kapteenin kummittelevan laivalla, kokki - niin hyvä mies kuin ne tulevat - voi koska tahansa kaatua kuolleena maahan sydänvian vuoksi ja sitten laiva heti lähdön jälkeen joutuu epäluonteenomaiseen tyveneen ja koko miehistö sairastuu kuumetautiin.

Varjolinja erottaa elämän kuolemasta, joka jäljittää laivaa, ja myös kapteenin nuoren innon aikuisen kypsyydestä. Selkeä, koristelematon, mutta mieleen jäävä tarina - siinä on enemmän kuin päälle näkyy.

P.D.James: Todistajan kuolema

2011-01-12T05:21:00.000-08:00

Jamesin loistokaudella hänen kirjansa ovat olleet todella kokemuksia - pohdiskelevia, tarkkoja yksityiskohdiltaan, ihmiskuvaukseltaan syvällisiä. "Todistajan kuolema" on Dalgliesh-sarjan alkupuolelta ja valitettavan tavanomainen. Ei huono, vain keskinkertainen. (Ehkä oikein huono kirja olisi parempi kuin vain keskinkertainen kirja.)

Yksityisessä oikeustieteellisessä laboratoriossa tutkitaan murhaa. Oudosti tämä murha jää aivan taka-alalle, se on vain tekosyy esitellä laboratorion henkilökunta, joilla kaikilla tuntuu olevan syy murhata päätutkija, joka sitten myös murhataan. Sitten tulee paikalle Dalgliesh, käy läpi tapahtumia ja motiiveja ja paljastaa sen epätodennäköisimmän murhaajan.

Englantilaisena dekkarina aika kelvollinen, mutta P.D.Jamesin kirjana siis pettymys. Joitakin henkilöitä on pyritty esittelemään epätavallisina, mutta on kuin juonenkäänteitä olisi jätetty kesken tai ainakin puolitiehen, henkilöhahmoja ei ole pyöristetty eläviksi ja loppu töksähtää. Masentavaa.

Alice Munro: Liian paljon onnea

2011-01-11T03:47:00.000-08:00

Novellikokoelmassa on hyvinkin järkyttävistä lähtökohdista kirjoitettuja novelleja, mutta jotenkin kaikki pehmenee inhimilliseksi, olipa kyseessä nainen, jonka aviomies tappoi heidän kolme lastaan, nainen, jonka luo tulee murhaaja vierailulle, tai nuori tyttö, joka pahaa aavistamatta joutuu vanhan perverssin käsiin. Novelleiden läpi kulkeva teema - kuten useimmiten Munrolla - on naisten sitkeys ja selviytymiskyky.

Pidin eniten novellista "Metsä", jossa masentuneen naisen ja aviomiehen suhde muuttuu miehen joutuessa pieneen, näennäisesti naurettavaan onnettomuuteen, ja niminovelli "Liian paljon onnea", joka kertoo venäläisen matemaatikon Sofja Kovalevskajan viimeisistä päivistä (todellinen historiallinen henkilö siis). Uskon kuitenkin, että jokainen lukija löytää kokoelmasta jotakin, joka jää mieleen ja antaa pohdittavaa.

Frances Fyfield: Pohjavirtoja

2011-01-06T02:02:00.001-08:00

"Pohjavirtoja" esiintyy rikosromaanina, mutta se on kyllä täysin ja häpeilemättä rakkausromaani. Amerikkalainen Henry, lauhkea lammas, joka on loppujen lopuksi sisältä luja, tulee pieneen englantilaiseen kaupunkiin etsimään 20 vuotta aikaisemmin Intiassa kadottamaansa nuoruudenrakkautta, Francescaa. Hän saa kuulla järkytyksekseen, että Francesca on vankilassa kärsimässä elinkautista tuomiota vajaakykyisen lapsensa murhasta. Henry kieltäytytyy uskomasta, että hänen muistamansa Francesca olisi kyennyt tappamaan oman lapsensa. Kaupunki on täynnä outoja henkilöitä - homopari, joiden luo Henry päätyy asumaan, asianajaja, joka puolusti Francescaa, Chisholmien suvun asuinpaikkana toimineen linnan nykyinen ovenvartija Neil, jolla on impotenssiongemia diabeteksen vuoksi, Neilin entinen vaimo Angela, jolla on adoptoitu lapsi Tanya, ja Francescan serkku Maggie. Eikä kukaan halua puhua Henrylle, ei edes kuolleen pojan, Harryn, haamu, jonka väitetään asuvan Henryn majatalossa, eikä musta koira.

Lopulta totuus (moniakin totuuksia) paljastuu, ja Henry löytää uusia piirteitä Maggiessa ja itsessään. Kerta kaikkiaan viehättävä kirja.

Missä ei ole tilaa
edes tulikärpäselle,
ei pientä leposijaa
silkkiperhoselle,
mistä ei mahdu lentämään
edes hyttysenpoika pien',
rakkaus yksin käy sisään
ja heti löytää tien.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

2011-01-02T02:07:00.000-08:00

Valtaojan kirja on pätevä yleiskatsaus "vähän kaikkeen" eli elämään, maailmankaikkeuteen ja siihen, miksi bussi aina menee ohi. Kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille "taviksille", jotka ovat kiinnostuneita elämän kehityksestä, taivaan tapahtumista, UFO-tarinoista ja avaruustutkimuksen kehityksestä - vaikka hetkittäin Valtaoja tuntuu jopa liiankin optimistiselta. Ymmärrettävää miehessä, joka tuntee scifi-kirjallisuutensa.

Selkeä, osittain pakinoiva, mutta aina tiukasti otteesa pysyvä kirja.

Mari K. Niemi (toim): Kiitos ei!

2010-12-31T02:07:00.000-08:00

Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa. Kiinnostava näkökulma moniin asioihin, useat tutkielmat hyvinkin kiehtovia, erityisesti osio raittiusvalistuksesta Suomessa historian mittaan, joka todella antoi uutta ja yllättävä tietoa. Toinen jakso koski syömishäiriöitä kulttuurien eikä yksilöpsykologian kannalta - bulimia kertakäyttökulttuurin ääri-ilmiönä - ruoka "syö ja oksenna" -kertakäyttönä. Kiehtovaa. Erityisen kiinnostava oli myös tutkimus vanhenemisesta kieltäytymisestä - kirurgiset toimenpiteet iättömyyten pyrittäessä.

Muita olivat tavanomaisemmat, mutta mielenkiintoiset tutkimukset seksistä kieltäytymisestä, ateismista, vapaaehtoisesta sosiaalituesta kieltäytymisestä yms.

Hyvin luettavaa kulttuurihistoriaa.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset

2010-12-22T02:26:00.000-08:00

Ilmoitanpa heti alkuun, että mikään joulukirja tämä ei ole. Vaikka joulukaan ei ole lohdullinen perhetapahtuma - "Marian, kihlattunsa kanssa, joka oli raskaana" - "heille ei ollut sijaa majatalossa" ja niin edelleen, niin "Pimeyden lapset" koskee maailman kadonneita naisia. Kuten kirjan sosiaalityöntekijä toteaa:

Chandigarhissa, Punjabin ja Haryanan yhteisessä huippu-urbaanissa pääkaupungissa tuhatta miestä kohden on 777 naista. Haryanassa on kyliä, joissa naisia on mitättömät 370 per tuhat miestä.

Missä nämä kadonneet tytöt sitten ovat? Sitä tässä kirjassa pohtii 45-vuotias, viskiä juova ja tupakoiva naimaton sosiaalityöntekijä, jonka äiti edelleenkin yrittää naittaa tytärtään lehti-ilmoituksilla ja haaveilee lapsenlapsesta. Simran koettaa selvittää entisen kotikaupunkinsa Jullundurin mystistä joukkomurhaa. Arvostetun perheen 13 jäsentä on myrkytetty, puukotettu ja poltettu. Talosta löytyy hengissä vain 14-vuotias tytär Durga, joka on köytetty sänkyyn ja raiskattu, ja jonka poliisi on reippaasti pidättänyt syyllisenä murhiin. Simran yrittää saada kontaktin Durgaan ja joutuu kaivautumaan perheen salaisuuksiin poliisin huijaamana ja kampittamana ja kaupungin paheksumana. Tarina saa vieläkin synkempiä piirteitä, kun kuvaan tulee Durgan kadonnut isosisko Sharda.

Tarina on kolkko ja kyyninen ja loppuratkaisu (jonkinlainen sellainen) on vieläkin pahempi - oikeutta ei saada, jos oikeutta nyt Jullundurissa onkaan olemassa. Hento optimismi sarastaa Simranille itselleen, mutta kuka onkaan pääkonna? Ja jatkaako hän kylmää uraansa?

Kauhea, voimakas kirja.

Clive Cussler & Justin Scott: Hävitys

2010-12-21T02:08:00.000-08:00

Cusslerin herrasmiesetsivä Isaac Bell jahtaa sydämetöntä konnaa pitkin vuoden 1907 Yhdysvaltoja. Tuhoojan nimellä tunnettu mies tappaa syöksemällä junia kiskoiltaan, räjäyttämällä dynamiitilla rakennustyömaita ja tappamalla kylmäverisesti jokaisen, joka pääsee lähelle. Kohteena on Southern Pacific -rautatieyhtiön uusi oikorata ja silta, mutta mikä on motiivi? Ja kuka on tämä Tuhooja, jolla tuntuu olevan sisäpiiritietoa rautatiemoguli Osgood Hennessyn kaikista suunnitelmista?

Melkoisen mukava seikkailukertomus, jossa 1900-luvun alun tyyliin syöksytään mannerta pitkin poikin, sankarilla on välähtelevät siniset silmät, tarinan naiset ovat kauniita ja panokset korkeita - kirjassa pelataan myös pokeria. Cussler ja Scott tuntevat aikakauden taustan, erityisesti junat ja rautatiet, lähes liiankin yksityiskohtaisesti - jokainen veturi kuvataan viimeistä apupyörää myöten. Miehet käyttävät miekkaa ja derringeriä, revolveria ja Vickers-konekivääriä - nuori Van Dorn -etsivätoimiston harjoittelija saa luvan ottaa mukaan aseen, hänen käteensä lyödään revolveri ja annetaan ohje: "Se on kaksitoiminen. Vedä liipasimesta, ja kun meteli lakkaa, lataa uudelleen."

Hyvää viihdettä.

Andrzei Sapkowski: Viimeinen toivomus

2010-12-15T07:46:00.000-08:00

Alkajaisiksi, kirja ei - tavallaan - ole pahaa luettavaa. Päähekilöön olisi jopa ilo mieltyä. Ongelma on, että hän on niin hemmetin yhden ulottuvuuden tyyppi. Ei ihme, koska tarina on tehty tietokonepelin perustaksi. Voin kuvitella, että ihan kelvokkaan tietokonepelin, mutta kirjaksi siitä ei ole. Sääli.

Kysymys on miekkosesta, joka on "noituri", mutantiksi muunnettu ihminen, joka palkkaa vastaan tappaa kaikenlaisia oudonnimisiä epäluomia. Häntä sorsitaan kaikkialla. Kirjassa on toistuvasti miekkailukohtauksia, jotka lukiessa eivät pure, mutta tietokonepelissä ... no jaa. Jaksotus on tyyliä tömps tömps tömps. Noituri tulee johonkin, siellä on tehtävä, yleensä tappotyyppinen, siten neuvotellaan, sitten heilutellaan miekkaa, sitten noituri karkoitetaan kaupungista. Useissa jaksoissa käytetään vanhoja satumuotoja, esimerkiksi "Lumikki ja seitsemän kääpöitä" pornografisesti muunneltuina. Välijaksoissa päähenkilö on temppelissä, josta hänet myös karkoitetaan - ei papittaren toimesta, vaan ikävien tyyppien.

Jos tätä noituria, Gerartia, ei olisi tehty tietokonepelin henkilöksi, vaan paneuduttu hänen taustaansa, ympäristöönsä, kehitykseensä - niin kirjasta olisi jotakin saattanut tullakin. Nyt - pelatkaa sitä peliä, mikä se nyt onkin. Kirja on ajan haaskausta.

Sääli.

Nicola Cornick: Skandaalien lordi

2010-12-13T02:14:00.000-08:00

Enpä edes muista, koska on viimeksi tullut luettua kioskikirja. Nyt muistan, miksi en ole lukenut.

"Skandaalien lordi" väittää tapahtuvansa recency-aikana (eli 1700-1800-luvun taitteessa) Englannissa. Pienintäkään ajankuvaa ei ole huomattavissa. Sankarin oletetaan olevan jonkinlainen byronilainen tyyppi, ja sankaritar huonosti kohdeltu ylhäisönainen - hiukan Barbara Cartlandin tyyliin (niihin on joskus tullut törmättyä), paitsi että Nicola ei ole kiinnostunut ruoskimisista kuten Dame Barbara - mutta silti typykkä syyllistyy koko ajan mitä uskomattomimpiin toilailuihin, jotka aina päättyvät sankarilta saatuihin, varpaat kiharaan vetäviin suudelmiin. Ja vähän pitemmällä kirjassa lemmenkohtauksiin, jotka väistämättä vetävät selän kaarelle ja aiheuttavat voihkintaa. Loppujen lopuksi rakkaus voittaa kaiken. Siinä se.

Jos haluaa lukea hyvän regency-kirjan, suosittelen Georgette Heyeriä, joka tiesi, mistä kirjoitti. Tosin Nicolalla oli hetkensä silloin, kun sankaritar rupesi vaatimaan miehiä kaksintaisteluihin, mutta Georgette saa enemmän irti karanneista kissanpojistakin kuin Nicola elävältä hautaamisesta.

Diana Wynne Jones: Witch Week

2010-12-07T02:27:00.000-08:00

Chrestomanci-kirjat alkavat tuntua hiukan liukuhihnarakenteilta. "Kissa" Chant on muuttunut stereotyyppiseksi oudoksi hahmoksi, johon on vaikea uskoa.

Tällä kertaa on kyseessä maailma, jossa noitia syntyy koko ajan, erityisesti noitaperheisiin. Jokainen kiinni saatu noita kuitenkin tuomitaan inkvisitiossa ja poltetaan elävänä. Kirjan tapahtumapaikka on sisäoppilaitos, jonka yhteen luokkaan on kerätty noitaperheiden orpoja. Luokassa epäillään olevan noita. Oppilaat ovat toisilleen juuri niin inhottavia kuin englantilaisissa sisäoppilaitoksissa kirjojen mukaan ollaan, ja sitten alkaa tapahtua kaikenkarvaisia noituuksia. Lopulta löytyy joku, jolla on perimätietona loitsu CHRE-STO-MAN-CI, joka tuottaa oudon, hajamielisen miekkosen oudossa puvussa. Ja noitia löytyy nurkista ja kaapeistakin.

Näppärä rakenne, mutta juoni alkaa tuntua kuluneelta, miten sitä sitten pyöritteleekin. Kirjalla on hetkensä, mutta Diana on kirjoittanut parempaakin. Paljon parempaa.

Sarah Waters: The Little Stranger

2010-12-05T02:19:00.000-08:00

Sarah Waters on kirjoittanut erinomaisia romaaneja, jotka kaikki on voitu luokitella lesboromaaneiksi, vaikka ne muuten ovat kuuluneet eri kirjallisuudenlajeihin. "The Little Stranger" on yllättävä - ei lesboja missään. Kirja on klassinen englantilainen kummitusromaani.

Kertoja on tohtori Faraday, keski-ikäinen maalaislääkäri. Hänen äitinsä oli sotien välissä suuressa maalaiskartanossa, Hundreds Hallissa, lastenhoitajana. Poika pääsi kerran suurten juhlien aikaan kartanon keittiöpuolelle ja livahti salaa isäntäväen, Ayresien, alueelle. Se jätti hänen elämäänsä kestävän jäljen.

Toisen maailmansodan loputtua tohtori on lääkärinä Hundredsin lähellä olevassa kylässä. Hänet kutsutaan hoitamaan Ayresin perheen jäljellä olevia jäseniä - poika Roderick oli ollut lentäjä ja vammautunut pahasti maahansyöksyssä. Tytär Caroline ja hänen äitinsä, rouva Ayres, kamppailevat suuren talon ja vähien tulojen kanssa. Talon yläluokkaisuus on edelleen olemassa, ja tohtori Faraday tuntee voimakkaasti luokkaeron. Ayresit eivät edes ajattele luopuvansa elämäntyylistään, vaikka sitä pitää yllä vain 15-vuotias piika, kylästä tuleva siivooja ja kartanon viimeinen maanvuokraaja, jota Rod ja Carolinen auttavat lehmien hoidossa, lypsämisessä ja muissa töissä.

Kartanon elämän kuvaus ottaa lukijankin voimakkaasti mukaansa. Kun outoja asioita alkaa tapahtua, niihin eläytyy yhtä lujasti kuin tohtori niihin eläytyy. Jotakin synkkää kartanossa on - se liittyy kenties siihen kauan sitten kuolleeseen esikoistyttäreen, jonka hoitaja Faradayn äiti oli ollut. Tai johonkin muuhun - perheen perinnölliseen häiriytymiseen, taloon pesiytyneeseen "tahraan", josta eräs naapuri mainitsee, tai vain siihen, että Ayresien elämänmuoto ja sen mukana perhe on tuomittu. Tai ehkä - lukija alkaa pohtia - tohtoriin itseensä, hänen pakkomielteeseensä kartanon suhteen.

Voimakas, mieleenpainuva kirja.

Robert Howard; Zambebwein kuu

2010-12-03T07:30:00.000-08:00

Robert Howardin, Conanin luojan, novelleja ilman Conania. Monet ovat (kirjoittamisen) ajankohtaan sijoitettuja, kaikki ovat erittäin rasistisia (no, sopii myös kirjoitusaikaan).

Novelleissa näkyvät Howardin saamat vaikutteet selvemmin kuin Conan-novelleissa; Lovecraft, Clark Ashton Smith, Burroughs ja myös Sherlock Holmes (Lontooseen sijoitetussa novellissa on Sherlock-tarinan oopiumiluolassa naamioituneena piileskelevä salapoliisi, joka tuo toiminnassa mieleen Burroughsin John Carterin).

Niminovellissa on väkinäisesti yhdistetty Etelävaltiot ja Afrikka - ja väistämätön sankaritar, jolla on kultaiset kiharat, valkoinen iho ja pehmeät käsivarret. Samanlaisia sankarittaria ovat Howardin tarinat tulvillaan, tosielämssä hänelle ei sellaista liiennyt. Omalla oudolla tavallaan tarinat, jotka ovat ärsyttäviä, suututtavia ja tuskastuttavia, ovat myös murrosikäisen kiehtovia. Muinaiseen Mesopotamiaan sijoitettu "Arabun talo" on paras - siinä on hiukan sitä jotakin.

Pirkko Muikku-Werrner: Kielipoliisin käsikirja

2010-11-29T07:00:00.000-08:00

Erinomainen kirja suomen kielen käytön tuntemiseen ja opiskeluun.

Kirjan alussa on hyviä käytännön ohjeita suomen kielen käyttöön. Minulle suositteli kirjaa eräs aikaisemmin lukenut, joka toi esiin, että hän nauroi kyyneleet silmissä. Tunnustan tehneeni saman, ja tuli jopa mieleeni eräs käännösongelma - käännöksiä on kirjassa käsitelty myös ( siis Terry Pratchettin kirja, jossa alkuperäistekstissä teatteriyleisö nauroi niin, että "yksikään penkki ei pysynyt kuivana". Häveliäs kääntäjä kirjoitti, että "yksikään silmä ei pysynyt kuivana") - on tunnustettava, että sohva melkein ei pysynyt kuivana.

Kirja ei käsittele vain käytännön ohjeita ja niiden rikkomuksia, jotka siis olivat tuhota sohvan. Kirjan lopussa on myös esseitä, joissa pohditaan kieltä ja sen käsitttelyä laajemminkin. Varsin kattava teos siis, varsin suppeaan sivumääräänä nähden. Ehdottomasti suositeltava kaikille, jotka rakastavat äidinkieltään ja haluavat käyttää sitä kuten kieli ansaitsee ja tarvitsee.

Ville Hytönen (toim): Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?

2010-11-27T03:00:00.000-08:00

Ilmiötä Halla-aho käsitellään kirjassa eri puolilta, kokonaisuudessaan varsin kiihkottomasti ja eri puolilta. Tällaista nopeaa reportaasia eri aiheista tarvitaan. Sanailu on melko räväkkääkin, mutta asiassa pysytään.

(Tosin yksi kirjoittajista, Sakari Hankamäki, herätti minussa inhoreaktion. Hän ei ole kunniaksi Mestarilleen - kuten Halla-ahoa varauksettomat kannattajat kutsuvat. Hankamäki ilmoittaa heti alussa olevansa homo, ja sen jälkeen paneutuu herjaamaan erityisesti naisia, varsinkin naisia, jotka hän tulkitsee feministeiksi:

Kun muutamat toimittajatytöt sittemmin jonottivat haastattelua Jussilta Helsingin oikeustalolla, heillä näytti olevan kosteana muutakin kuin silmät.

---

Samaan aikaan muutamat heteronaiset ovat kuiskanneet korvaani,että määrätietoiset ja dominoivaan pyrkivät miehet kiihottavat heitä, ja varsinkin, jos mies on kalju.

Minä kyllä kuiskailisin Hankamäen korvaan aivan muita repliikkejä.)

Jussi Förbom: Hallan vaara

2010-11-24T02:27:00.001-08:00

Jokaisen poliittisesta keskustelusta kiinnostuneen on ehdottomasti luettava tämä kirja ennen eduskuntavaaleja.

Toistan: ehdottomasti luettava!

Suomen julkinen keskustelu ja mielipiteenvaihto on jo jonkin aikaa kauhistuttanut minua - historian harrastajana, ajattelevana ihmisenä ja normaalin inhimillisyyden kannalta. (Viittaus useisiin keskustelupalstoihin, kuten Suomi24 tai Uusi Suomi -nettilehden kommenttilaatikkoon.) Jussi Förbom käy läpi näiden epämiellyttävien ajatusmallien taustaa eduskuntakeskusteluissa ja tuo esiin seikkoja, joita on tullut pohdittua - jopa aikaisemmalta ajalta kuin Förbom esittää, jo sen ensimmäisen, 90-luvun laman ajalta - ja esittää ne kristallinkirkkaina kuvioina. Pelottavaa. Oheislukemistoa löytyy lähihistoriasta viimeisten sadan vuoden ajalta. Kammottavaa.

Jos nämä faktat ovat liian kovia, suosittelen siirtymistä splatter-viihteeseen. Se on lempeämpää.

Graham Robb: Parisians

2010-11-19T02:43:00.000-08:00

Kirjan alaotsikko on "An Adventure History of Paris". Nimitys on hyvin valittu. Kirja sisältää historiassa hyppelehtiviä lukuja Pariisin eri aikakausista ja niihin liittyvistä henkilöistä. Teemat ovat mielenkiintoisia ja ilmeisesti faktat pitävät paikkansa, mutta Robb kirjoittavaa hetkittäin ärsyttävästi - hänellä on kaunokirjallisia ambitioita.Joissakin jaksoissa tyyli on kokeilevaa - "Lovers of Saint-Germain-des-Paris" on kirjoitettu elokuvakäsikirjoitukseksi ja ottaa aikaa tajuta, että kohde on Juliette Greco. Jaksojen aikakautta ja päähenkilöä seurataan jonkin aikaa ennen kuin tilanne pajastuu, vaikkapa "One Night at Palais-Royal", jossa kerrotaan Napoleonin ensimmäisestä lemmenyöstä prostituoidun kanssa. Tai vaikkapa "Péripheriqué", jossa kuvataan Pariisia 70-luvulla kiertäviä moottoriteitä ja tuntemattomaksi jäänyttä henkilöä nimeltään Musta Prinssi tai Pascal, joka ajoi epävirallaisen ja laittoman Pariisin ympärikierroksen, 11'04''.

Tarinat, usein lähes uskomattomia, kuten katu, joka katosi kuiluun keskellä Pariisia, tai Marie Antoinetten eksyminen kesken Pariisista pakoaan, ovat silti kiinnostavia ja tarinoiden seuraaminen viihdyttävää, joskin harhailevaa. Suosittelen.

Jera Hänninen & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa

2010-11-15T02:20:00.000-08:00

Tässä on kirja kaikille, jotka kummastelevat menoa Internetissä ja sen keskustelu-, kiihko- ja vihapalstoilla. Nyky-Suomen ääriajattelu yksissä kansissa. Totisesti suosittelen. Terävää, tutkimukseen ja haastatteluihin perustuvaa arviointia meidän kaikkien yhteisestä likasangosta (anteeksi, tietenkin näihin aatteisiin uskovat eivät koe uivansa sianruoassa, se on vain normaalikansalaisen typertynyt näkemys).

Kirja käy läpi maahanmuuttokriitikot, maahanmuuttajat, kirkon ääriliikkeet, Venäjän apostolit ja aseintoilijat ja eläinaktivistit. Normaalin ajatusmaailman omaava jää todella silmät samaan asentoon kuin sadun koiralla, jonka silmät olivat kuin lautaset. Ei voi olla totta! Ei voi olla totta? Eihän! Eihän? Haastatellut liikkeiden kannattajat ja johtajat vastaavat ylpeänä kuorona: On totta! Tällaisen Suomen me haluamme!

Jestas. Hyvin hiljaa ja hämmentyneesti: Jestas.

Lauri Vahtre: Absurdin suurvalta

2010-11-12T06:01:00.000-08:00

Tässä on kirja suuresta neuvostovallasta - kaikista näkökulmista. Kirjoittaja on virolainen, mutta siperialainen tai vaikkapa valkovenäläinem olisi voinut kirjoittaa saman kirjan - jos olisi uskaltanut.

Olen itse aikoinani matkaillut Neuvostoliitossa, joten toden totta - Vahtre on pelottavan oikeassa. Satunnainen matkailija ei edes tajunnut, miten yleispäteviä havainnot olivat. Ohimennen voin huomauttaa, että Vahtren maininnat länsimaiden absurdiudesta ovat nyös peloittavan paikkansapitäviä, jos on töissä riittävän suuressa firmassa,kuten valitettava kokemukseni on ollut.

Havainnot liike-elämän absurdiudesta, kuten juoksentelu kaupassa lippujen ja lappujen kanssa, jossa toki ulkomaalaisille suotiin jonkinlainen apu (käsinkirjoitettu hintalappu), kolhoosien absurdius, ja jopa kaskujen absurdius, ovat toden totta lukemisen arvoisia. Kirja on luettavaa jokaiselle, joka haluaa mietiskellä itänaapurimme omituisuuksia - ja koti-Suomeen pesiytyneitä absurdiuden muotoja.

Terävästi kirjoitettu, ehdottoman luettava kirja.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

2010-11-09T02:15:00.000-08:00

Kiven romaani on niin läpikaluttu, että jokainen kaiketi arvelee tuntevansa sen lukematta. Ei kannata uskoa.Vuoden 1997 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painos, jossa on Yrjö Varpion esipuhe ja lopussa 1870-luvun arvosteluja (ensimmäisenä tietenkin August Ahlqvistin) antaa paljonkin näkökulmia.

Luin Seitsemän veljestä aikoinaan nuorena ja nyt vähän vanhempana. Arvioni ei ole muuttunut - komeaa, runollista kieltä. Ensi lukemalla en huomannut, miten jännittävästi dialogi ja kerronta vaihtelivat. Ahlqvist ei nähnyt runollisia naishahmoja, vaikka ne kulkevat teemana koko kirjan läpi - Impivaaran kalveat immet, kaupungin fröökynät ja muut hahmot - kunnes konkretisoituvat Eeron Anna-vaimossa. Samoin äkkiä jää huomiotta vakaa uskonnollisuus, joka läpäisee veljesten elämän. Monet irrallisina vaikkapa TV:ssä esitetyt kohtaukset kulkevat kirjassa täysin johdonmukaisesti - veljesten ihastus Taula-Matin kerrontaan - "ja sitten me ryypättiin" - jatkuu sorsastukseen, joka muuttuu karhunpyynniksi, siten Viertolan sonnilaumaksi ja Hiidenkivelle. Sama johdonmukaisuus kulkee läpi kirjan - sopisiko sanoa soljuu, koska Kiven kieli on kaunista. Suomalaista luonnetta kuvastaa, että kun joku ulkopuolinen yrittää pakottaa veljekset johonkin - lukkari, Viertolan kartanonherra - seuraa kovaa jälkeä, mutta kun veljekset itse pohtivat ja päättävät, he myös tekevät ja sopivat.

Tällaisia hajahuomioita. Virheellisin väite Ahlqvistin arvostelussa on, että lukuunottamatta häntä ja oikolukijaa ei yksikään lukija muka pysty seuraamaan kirjaa kuin joitakin kymmeniä sivuja hajanaisesti. Romaani on jännittävä. (Toisaalta Ahlqvist aloittaa käyttämällä suomalaisista nimityksiä "tsuudit" ja "mongolilais-turaanit", joten lähtökohta on selvä.)

No, tässä arvostelussa seuraan lähinnä Ahlqvistia, koska Seitsemän veljestä on niin jykevä panos, että se pitää lukea. Ja lukea uudelleen. Aina löytyy jotakin uutta, josta voisi kirjoittaa. Veljesten suhde toisiinsa, naisiin, virkavaltaan, amsiemaan - jopa ympäristön rauhoittaminen, veljesten erämaa tulee kirjan mittaan tyhjennetyksi riistasta, miten rajattomalta se ensin tuntuukin, ja se pitää kesyttää viljelysmaaksi.

Ranya ElRamly: Auringon asema

2010-11-08T02:22:00.000-08:00

Noin 200 sivun proosaruno (siltä tämä tajunnanvirta lyyrisesti tuntuu) egyptiläisen isän ja sauomalaisen äidin rakkaudesta, vieraantumisesta ja kahden tyttären asemasta kahden maan ja kahden kulttuurin välillä. Isä ei ollut ryhtynyt öljyinsinööriksi, vaan etsi vettä Egyptin erämaista:

Kun minun isäni valitsi veden öljyn sijasta, hän ei valinnut vain sitä mikä on oikein. Hän valitsi sen, mikä on kaunista. Sillä minun isäni oli niitä, jotka ovat tulesta. Kun he tulevat huoneeseen, kaikki muuttuu valoksi, kun he tulevat liian lähelle, kaikki muuttuu tuhkaksi, ja kun he lähtevät, ei ole enää mitään. Minun isäni oli tulesta ja minun äitini oli vedestä ja siksi kaikki oli alussa niin kaunista ja suurta, ja minä ymmärrän, että tuli ei kaipaa enää lisää kuumuutta rinnalleen, vaan jotakin vilvoittavaa, jotakin aivan muuta, mutta toisaalta on selvä, että tulessa vesi haihtuu ja vedessä tuli sammuu ja minä ja sisareni, me pysyimme kuivalla maalla.

Tarina kulkee kahden maan välissä, toisessa talonmiehen lapsilla oli "täitä tukassa ja kärpäsiä silmissä" ja toisessa ei saanut nauraa kovaa. Mutta kuitenkin "minun isäni näki junassa enkelin".

Herkkää, katkeraa, ja palaa aina tuskaan. Ja lopulta valoon.

Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä

2010-11-07T02:34:00.000-08:00

Eduard Uspenski on tunnettu ja rakastettu lastenkirjailija niin Venäjällä kuin muuallakin maailmassa. Venäläiset tuntevat parhaiten krokotiili Genan, koska siitä on ehty runsaasti animaatioita.

Krokotiili Gena on lempeää lastenkirjallisuutta, joka toimii varmaan parhaiten varsin nuorille lapsille. Luvut ovat lyhyitä, tapahtumat yksinkertaisia eikä väkivaltaa ole - väkivaltaisimmat teot ovat markkinapallolla heittäminen ja ilmapalloilla pois lennättäminen. Hahmot ovat silti uspenskimaisen kiinnostavaia.

Aikuinen huomaa, että kirjassa pilkataan vienosti mennyttä neuvostomaailmaa. Huonosti menestyvä kauppa saadaan kananttamaan muodostamalla sen eteen jono - neuvostoihminen jonotti aina, jotakin tarpeellista jokaisen jononen etupäässä myytiin. Taipumusta liioitella tilastoja kuvataan toimittajan hahmossa; kun Gena ja hänen ystävänsä rakensivat taloa, toimittaja lisäsi jokaisen luvun kymmenkertaiseksi. Sitten kymmenen krokotiilia kommentoi uutista kymmenelle Muksikselle (venäläisen eniten rakastama hahmo).

Owen Matthews: Stalinin lapset

2010-11-02T03:14:00.000-07:00

Traaginen tarina useasta sukupolvesta. Owen Matthewsin isovanhemmat, vanhemmat ja hän itsekin joutuivat Stalinin varjon alle. Tällä tarinalla ei ole onnellista loppua, tai ainakin vapiseva ja epävarma.

Boris Bibikov oli ideologinen, järkähtämätön Homo Sovieticus. Mahdollisesti hän kuolikin sellaisena - asiakirjoja ei ole. Hän toimi energisesti ja peräänantamattomasti perustaessaan Ukrainaan Harkovan traktoritehdasta piittaamatta siitä, että nälkä tappoi miljoonia. Hän nai Martan, joka lähti maalaiskylästä hankkimaan itselleen ruokaa ja jätti itsesuojeluvaistonsa vuoksi sisarensa kuolemaan asemalaiturille . Boris ja Marta saivat kaksi lasta, jotka jäivät ajelehtimaan, kun Stalinin vainot iskivät perheeseen, Boris vietiin ammuttavaksi ja Marta päätyi vankileirien saaristoon, josta hän palasi mielisairaana.

Lenina ja Ljudmila, tyttäret, joutuivat eroon toisistaan toisen maailmansodan aikaan. He selviytyivät ikuisten arpien kanssa, ja 50-60-luvulla Ljudmila tapasi nuoren englantilaisen. Seurasi kuuden vuoden kiirastuli, jonka ajan heidän rakkautensa roihusi eron kiihdyttämänä - ja paloi loppuun, kun he lopulta pääsivät yhteen. Heidän poikansa, kirjan kirjoittaja Owen Matthews, puolestaan päätyi todistamaan Neuvostoliiton tuhon jälkeistä, mieletöntä Venäjää ja lopulta löysi sieltä vaimon ja kotipaikan.

Erikoinen, suuressa määrin synkkä perhekuvaus. Kaari 1920-luvulta 2000-luvulle on pyörryttävä. Rakenne on romaanimainen, kun Owen sijoittaa eri sukupolvien kokemukset jaksoittain toistensa väliin, mutta tarina kuitenkin nojaa vahvasti dokumentteihin, kirjeisiin ja valokuviin, niin että kirja on uskottava.